Lauantai-ilta 20. tammikuuta 1951 oli kylmä ja kuulas syrjäisessä St. Peterstalin laaksossa Sveitsin Alpeilla. 23-vuotias Bernhard Tönz soitteli Valsin kylässä kansanmusiikkiorkesterinsa kanssa. Vuorille oli parin edellisen päivän aikana satanut useita metrejä lunta, ja Tönz oli soittokavereineen päättänyt harjoitella illalla kylän koululla.
Talvinen soittotuokio keskeytyi äkisti noin kymmenen aikaan illalla, kun valot sammuivat odottamatta ja koko koulu pimeni.
Muutaman sekunnin kuluttua soittajat kuulivat voimistuvaa jylinää, ja vankan rakennuksen lattia tärisi. Jylinän aiheuttaja oli valtava lumivyöry, joka osui pian kouluun korviahuumaavalla ryminällä. Sitten kaikki hiljeni.
Bernhard Tönz muisteli myöhemmin, miten hän juoksi pimeyteen ja näki jotain, mitä hän ei koskaan unohda. Valtavat lumimassat peittivät talon ympärillä olevat tiet, ja kauempana vuorenrinteellä olleista viidestä asuintalosta piharakennuksineen oli jäljellä vain läjiä tiiliskiviä ja irronnutta puutavaraa.
Bernhard Tönz muisteli, miten hän juoksi pimeyteen ja näki jotain, mitä hän ei koskaan unohda.
Kolmesataa metriä leveä lumivyöry, joka syöksyi 20. tammikuuta 1951 valtavalla voimalla St. Peterstaliin, oli tuhonnut rakennukset tieltään ja haudannut ihmiset alleen. Bernhard Tönz ei vielä tuolloin tiennyt, että samoin oli tapahtunut valtavalla alueella Itävallassa, Saksassa, Italiassa ja Sveitsissä.
Alpeilla sattui kolmen päivän aikana tammikuussa yli tuhat lumivyöryä ja lumimassat surmasivat yli 265 ihmistä. Lumivyöryaalto oli mittavin ja tuhoisin miesmuistiin, ja talvea 1951 alettiinkin kutsua ”kauhujen talveksi”.
Lumi tuhosi kaiken tieltään
Talven 1951 poikkeuksellisen lukuisat lumivyöryt johtuivat poikkeuksellisesta säästä. Joulukuussa 1950 Alpeilla satoi vain vähän lunta, mutta tammikuussa satoi sitäkin runsaammin.
Vuorille satoi ensin kahden päivän ajan puuterilunta. Sitten seurasivat rankat vesisateet ja niiden jälkeen räntä. Lopulta satoi taas vettä. Pelkästään Itävallan Tirolin osavaltiossa noin 12 645 neliökilometrin alueella taivaalta putosi miljardeja tonneja vettä ja lunta. Sademäärä oli kaksinkertainen kuukauden normaaliin sademäärään verrattuna.
Lämpötilaero aiheutti valtavia lumisateita
Lämmin Atlantin ilma ja pohjoisesta tullut kylmä ilma törmäsivät tammikuussa 1951 Alpeilla, ja seuraukset olivat kohtalokkaat.
Kylmä ja lämmin kohtasivat Alpeilla
Lounais-Eurooppaan muodostui voimakas korkeapaineen rintama, joka toi suuria määriä lämmintä ilmaa Atlantilta Alpeille. Samanaikaisesti Pohjois-Euroopassa muodostui matalapaineen rintama, joka toi vuoristoon puolestaan hyytävää polaari-ilmaa.
Rintamat kohtasivat
Atlantilta tullut lämmin ilma ja kylmä polaari-ilma kohtasivat leveässä vyöhykkeessä, joka ulottui Islannista kaakkoon Alpeille. Lämpimän ja kylmän rintaman välinen suuri lämpötilaero aiheutti runsaita sateita, ja Alpeille satoi miljardeja tonneja lunta.
Kaksi metriä lunta 48 tunnissa
Lunta satoi kahdessa vuorokaudessa yli kaksi metriä. Sateita seurasi voimakas koillistuuli, joka puhalsi jopa 185 kilometrin tuntivauhtia ja levitti vastasataneen lumen vuorenrinteille.
Tirolissa satoi yöllä lunta 12 senttiä tunnissa, kunnes lopulta talot asukkaineen ja vuorenrinteet olivat peittyneet metrien paksuisen lumikerroksen alle.
Samalla voimakkaat tuulet kasasivat lumen suuriksi nietoksiksi rinteille. Raskaasta, märästä lumesta aiemmin sataneen hienon, irtonaisen puuterilumen päällä kasautuneet nietokset muodostivat nyt aikapommin, jonka vähäisinkin lämpötilanmuutos tai tärähdys saattoi laukaista.
Itäsveitsiläisen Zernezin kunnan asukkaat saivat kokea esimakua ”kauhujen talvesta” 19. tammikuuta, kun seitsemän ihmistä menehtyi jäätyään lumivyöryjen alle.
Seuraavana päivänä – 20. tammikuuta, jolloin lumivyöry iski Bernhard Tönzin kotikylään – tilanne eskaloitui, ja päivän mittaan miljardeja tonneja märkää lunta vyöryi alas vuorenrinteitä eri puolilla Alppeja.
Vauhtinsa kiihtyessä lumivyöryt keräsivät edetessään mukaansa kiviä ja hiekkaa ja kasvoivat yhä suuremmaksi massaksi, jonka paino oli jopa 800 kiloa kuutiometrissä. Raivoisasti liikkuvat valtavat lumimassat raivasivat kaiken tieltään.
Rinteille lumivyöryesteiksi istutetut puut katkesivat kuin hammastikut, jollei lumivyöryn edellään työntämä ilmanpaine kaatanut niitä jo sitä ennen.
60 metrin ilmalento
Vahvimmatkin rakennelmat murtuivat. Itävallassa St. Antonin eteläpuolella sijaitsevassa Naudersissa lumivyöryt hajottivat betoniesteet, joita oli pystytetty estämään juuri tämänkaltaiset tragediat. Kallioon valetut ratakiskoista tehdyt lumivyöryaidat taipuivat kuin paperiliittimet.
Tuhot olivat valtavat kaikkialla. Silminnäkijän kuvauksen mukaan 2 760 metriä korkealta Muntetvuorelta Sveitsissä lähtenyt lumivyöry tuhosi seitsemän taloa ja kahdeksan navettaa sekä koulun ja kirkon. Meierhofin kylässä tuhoutui eniten rakennuksia – siellä lumi murskasi kaikkiaan 42 taloa ja maatalousrakennusta.
Myös Bernhard Tönz Valsissa näki lumivyöryjen nielevän kotikylänsä.
Sveitsiläinen lumi- ja lumivyörytutkimuslaitos kirjasi ylös ihmisten kokemuksia lumivyöryalueelta: ”Yhtäkkiä kuului kumeaa jylinää, sitten ujellusta, narinaa ja pauketta – ja sitten koko kylä pimeni. Tuolla hetkellä perheiden taloista tuli heidän hautojaan.”
Laitos on kerännyt eri puolilta silminnäkijäkertomuksia, joiden mukaan lumivyöryt iskivät yllättäen ja nopeasti valkoisena seinämänä, jota oli mahdoton paeta. Sveitsissä Andermattin lomakylässä Drei Könige -hotellin edustalla lunta luonut mies kuoli siihen paikkaan, kun lumivyöryt ympäröiviltä vuorilta syöksyivät kylään varoittamatta. Lumimassat murskasivat myös läheisen talon ja sen kahdeksan asukasta.
Vain sattuma pelasti Andermattissa asuvan perheenisän Johann Lutzin. Lutz pelkäsi, että hänen talonsa katolle kasautunut painava lumi romahduttaisi katon ja päätti kiivetä katolle lapioimaan lumen pois.
Lumivyöryt iskivät kylään hänen ollessaan katolla. Vyöryn edellään valtavalla paineella työntämä ilmamassa tempaisi Lutzin ilmaan ja kuljetti häntä 60 metrin matkan, minkä jälkeen hän putosi vahingoittumatta pehmeään lumeen lumivyöryn ulottumattomiin.
Münsterin laakson eristyksiin jääneet asukkaat kiittivät Sveitsin ilmavoimia sen pudottamasta bensiinistä kirjoittamalla lumeen ”Danke” eli ”kiitos”.
Kauhun hetket Alppien laaksoissa eivät kuitenkaan loppuneet siihen. 20. tammikuuta Andermattissa sattui kuusi lumivyöryä, joissa kuoli 13 ihmistä. Etenkin Kirchbergvuorelta kello 18.50 iskenyt vyöry oli tuhoisa. Se murskasi 15 rakennusta kaupungin kasarmilla ja kuljetti sotilasajoneuvoja ja muuta tavaraa kauas varuskunta-alueelta. Sotilaat löysivät myöhemmin tavaraa 350 metrin päästä kasarmilta.
Myös muilla alueilla aineelliset vahingot olivat valtavia. Lumivyöryt tuhosivat 1 440 hehtaaria metsää ja 130 000 kuutiometriä puita. Lisäksi monia yrityksiä, hotelleja ja ravintoloita tuhoutui.
Suurimmat aineelliset vahingot kärsi Tirolissa 500 metriä Tuxin laakson yläpuolella rinteessä sijainnut Magnesitbergwerk Tux -kaivos. Sieltä louhittiin magnesiittia, jota käytetään muun muassa tulenkestävien tiilien valmistukseen. Kaivokseen osunut lumivyöry surmasi kahdeksan työntekijää ja tuhosi laboratorion, nosturin, kaksi siiloa, jotka sisälsivät 20 tonnia magnesiittia, sekä kaivoksen paloaseman.
Pian katastrofin jälkeen tehtyjen arvioiden mukaan pelkästään Tirolin osavaltio kärsi 47 miljoonan šillingin vahingot, mikä vastaa nykyrahassa noin 47:ää miljoonaa euroa.
Kaikki osallistuivat pelastustöihin
Pelastushenkilöstö ja vapaaehtoiset alkoivat etsiä eloonjääneitä jo yöllä 20. tammikuuta. Pelastajat tutkivat aluetta apunaan lumivyörykoirat, jotka voivat haistaa uhrit syvältä lumen alta. Osa etsijöistä kulki lumivyöryalueilla tiiviissä muodostelmassa ja tökki metallitangoilla paksuun hankeen toivoen löytävänsä lumen alta eloonjääneitä.
Myös Bernhard Tönz liittyi pelastustöihin heti lumivyöryn jälkeen ja kaivoi lyhdyn valossa muiden kyläläisten kanssa lumimassoja etsien henkiin jääneitä.
”Kukaan ei mennyt nukkumaan sinä yönä, vaan kaikki osallistuivat urheasti pelastustoimiin”, hän kertoi myöhemmin.
Kyläläiset onnistuivat pelastamaan 19 henkilöä, mutta 13 ihmistä oli kuollut. Pienelle, alle tuhannen asukkaan kylälle menetys oli valtava. Yksi ensimmäisistä kuolleena löytyneistä oli koulun opettaja Philip Peng, ja hänen kaksi pientä poikaansa löytyivät kaksi päivää myöhemmin.
”Heidän elottomat ruumiinsa näyttivät vahanukeilta maatessaan vierekkäin sängyssään”, yhdysvaltalainen Life-lehti kirjoitti raportissaan kylästä helmikuussa 1951.
Andermattin uhrien joukossa olivat myös Johann Lutzin vaimo ja pieni poika. He olivat kuolleet lumivyöryn murskatessa perheen talon muutama sekunti sen jälkeen, kun Lutz oli lentänyt talon katolta.
Pyhän Bernhardin luostarista lähetettiin koiria pelastustöihin pareittain. Kun pelastettava löytyi, toinen koira jäi hänen luokseen ja toinen lähti hakemaan apua. Toisin kuin uskotaan, koirat eivät kantaneet mukanaan konjakkitynnyriä.
Munkit perustivat ensimmäisen pelastuspalvelun
Alpeilla kulkeminen voi olla hengenvaarallista. Pyhän Bernhardin luostarin munkit perustivat ensimmäisen opas- ja pelastuspalvelun Alpeille jo 300 vuotta sitten.
Pyhän Bernhardin luostarin munkit perustivat jo vuonna 1660 Alpeille ensimmäisen apu- ja pelastuspalvelun. Heidän luostarinsa Hospice du Grand-Saint-Bernard sijaitsi Sveitsin ja Italian välisessä Sankt Bernhardin solassa, ja heidän nimellä marronnier kutsutut oppaansa alkoivat saattaa matkalaisia yli 2 400 metriä korkean runsaslumisen solan läpi.
Palvelulle oli runsaasti kysyntää, ja noin vuonna 1750 munkit alkoivat lähettää myös luostarin koiria – joita kutsuttiin bernhardinkoiriksi – matkalaisten saattajaksi. Kookkaat ja vahvat koirat olivat kuin luotuja kulkemaan vaativassa lumisessa maastossa.
Pian ilmeni, että hyvän hajuaistinsa ansiosta koirat pystyivät myös löytämään lumivyöryn alle jääneitä ihmisiä.
Munkit lähettivät koiria pareittain etsimään lumivyöryjen uhreja. Toinen koirista jäi löydetyn luo, ja toinen juoksi luostariin hakemaan apua. Palvelu oli tehokas: seuraavien parinsadan vuoden aikana pelastettiin noin 2 000 ihmistä, joukossa solan läpi kulkeneita Napoleonin armeijan sotilaita.
Bernhardinkoirat osallistuivat pelastustöihin ainakin 1950-luvulle asti.
Tuhansia ihmisiä jäi eristyksiin
Yksittäisiä lumivyöryjä sattui vielä 21. tammikuuta, mutta 22. päivä ne loppuivat yhtä äkillisesti kuin olivat alkaneetkin. Seuraavina viikkoina lentokoneet pudottivat eristyksiin jääneisiin kyliin laskuvarjolla välttämättömiä tarvikkeita, kuten ruokaa, lääkkeitä ja polttopuita.
Lisäksi toimitettiin muun muassa polttoainetta ja varaosia lumenraivauskoneisiin. Viranomaiset tehostivat lumivyöryvalmiutta rakentamalla enemmän ja tehokkaampia lumivyöryesteitä ja lisäämällä rinteiden istutuksia.
Myös hälytysjärjestelmää parannettiin. Varotoimenpiteiden teho punnittiin vuonna 1999, jolloin lumivyöryjen aalto Alpeilla muistutti vuoden 1951 ”kauhujen talvea”. Katastrofin laajuudesta huolimatta kuolonuhrien määrä – 62 ihmistä – oli alle neljäsosa vuoteen 1951 verrattuna.
Myös Bernhard Tönz osallistui lumivyöryesteiden rakentamiseen kauhujen talven jälkeisinä vuosina. Hän oli tyytyväinen uusiin tehokkaampiin esteisiin.
”Emme kuitenkaan koskaan pääse sadan prosentin turvallisuuteen”, hän sanoi haastattelussa useita vuosia myöhemmin.