Tunnelma reittilennolla Perun pääkaupungista Limasta Pucallpan viidakkokaupunkiin jouluaattona 1971 oli leppoisa, kun teini-ikäinen Juliane Koepcke oli äitinsä kanssa matkalla joulunviettoon isänsä luo.
Lentoemännät ovat juuri alkaneet kerätä matkustajien ateriatarjottimia, kun taivas synkkeni. Pian Juliane ja hänen äitinsä näkivät kolmen kilometrin korkeudessa lentävän koneen ikkunoista kirkkaita salamoita.
Turbulenssi ravisteli konetta, ja yhtäkkiä matkatavarahyllyjen luukut rävähtivät auki. Matkustajien päälle putoili laukkuja ja lahjapaketteja, ja kaikki huusivat peloissaan.
Juliane katsoi äitiään, joka yritti rauhoitella tytärtään. Sitten salama iski aivan heidän ikkunansa lähelle.
”Nyt se on ohi”, Julianen äiti sanoi juuri ennen kuin lentokone repeytyi kahtia. Aivan kuin unessa Juliane tajusi, että matkustamon käytävä vietti nyt pystysuoraan alaspäin. Sitten kaikki pimeni.
Juliane Koepcke huomasi jo lentokoneeseen noustessaan, että LANSAn Lockheed L-188 Electra -kone oli huonossa kunnossa.
Kun Juliane pian palasi hetkeksi tajuihinsa, hän tajusi putoavansa ja näki viidakon allaan lähestyvän kovaa vauhtia.
Jokaisen lentomatkustajan pahin painajainen oli käynyt toteen 17-vuotiaalle. Kun Juliane heräsi, hän oli yhä turvavöillä kiinni lentokoneen istuimessa.
Hän ei tiennyt, miten hän oli selvinnyt putoamisesta elossa, ja nyt hän oli yksin sademetsässä, joka kuhisi käärmeitä, myrkyllisiä hämähäkkejä ja krokotiileja.
Vanhemmat tunsivat viidakon
Juliane Koepcke oli syntynyt Perussa vuonna 1954. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia biologeja, joiden oli ollut vaikea löytää Saksasta töitä toisen maailmansodan jälkeen. Niinpä he matkustivat Etelä-Amerikkaan ja perustivat sademetsään tutkimusaseman.
Julianen äiti tutki lintuja ja etenkin hoatsineja eli töyhtökanoja, jotka ovat sukupuuttoon kuolleiden dinosaurusten lähisukulaisia, ja hänen isänsä tutki viidakon ekosysteemiä.
Pikkutyttönä Juliane vietti pitkiä aikoja viidakossa ja oppi liikkumaan sademetsässä.
Hänen äitinsä ja isänsä opettivat hänelle muun muassa, että hänen piti aina ravistaa kenkiään ennen kuin veti ne jalkaansa, jotteivät kenkiin yöllä ryömineet myrkkyhämähäkit purisi häntä. Vanhempien opetukset pelastivat myöhemmin Julianen hengen.
Kun Juliane tuli tajuihinsa, hän oli virunut maassa lähes vuorokauden. Hän oli läpimärkä ja yltä päältä mudassa, hänen solisluunsa on murtunut ja hänellä on kaksi syvää haavaa, yksi pohkeessa ja toinen olkavarressa.
Šokki turrutti kivun, mutta sitten Juliane tajusi hukanneensa silmälasinsa. Ilman niitä likinäköinen tyttö oli lähes sokea. Eteläamerikkalaisessa sademetsässä jokainen harha-askel saattoi merkitä kuolemaa.
Juliane oli kadottanut myös toisen sandaalinsa, ja hänen piti joka askeleella tunnustella maata ohutpohjaisen sandaalin suojaamalla jalallaan ennen kuin astui paljaalla jalallaan samaan kohtaan. Hän kutsui hädissään yhä uudelleen äitiään mutta kuuli vain hyönteisten surinaa ja lintujen laulua.
Juliane tajusi olevansa viidakossa aivan yksin, ja yksinäisyys tuntui yhtäkkiä musertavalta. Hän ei nähnyt lähistöllä hylyn osia mutta äkkäsi pian lentokoneesta pudonneen makeispussin. Julianen imeskellessä makeisia taivaalle ilmestyi lentokone, joka alkoi kaarrella viidakon yllä. Juliane kuitenkin tiesi, ettei lentäjä mitenkään voisi huomata häntä tiheän kasvuston läpi. Hänen piti pelastaa itse itsensä.
Lentokone putosi maahan hieman lounaaseen Pucallpan lentokentältä, jonne sen piti tehdä välilasku.
Teini putosi keskelle viidakkoa
Jouluaattona 1971 perulainen Juliane Koepcke oli lentämässä Limasta Iquitosiin viettämään joulua isänsä kanssa. Teinityttö ja hänen äitinsä eivät kuitenkaan koskaan päässeet perille.
LANSAn lento 508 lähti Perun pääkaupungista Limasta, ja sen piti tehdä välilasku Pucallpassa. Sieltä koneen oli määrä jatkaa edelleen Iquitosiin, joka sijaitsee noin tuhat kilometriä Limasta koilliseen. Nelimoottorisessa Lockheed L-188 Electra -potkurikoneessa oli 86 matkustajaa ja kuusi miehistön jäsentä.
LANSAn johto painosti työntekijöitään pysymään jouluaikataulussa. Siksi koneen kaksi lentäjää kokivat, että heidän oli pakko lentää rajun myrskyn läpi. Salamanisku repi koneen kappaleiksi kolmen kilometrin korkeudessa viidakon yllä, ja hylyn kappaleita löydettiin myöhemmin 16 kilometrin laajuiselta alueelta.
Juliane Koepcke oli ainoa eloonjäänyt. Hän taivalsi yksitoista päivää sankan sademetsän halki ilman silmälasejaan. 17-vuotias Juliane seurasi pientä viidakkopuroa Rio Shebonya -joelle, jossa hän näki krokotiileja. Niistä huolimatta hän päätti kellua virran mukana. Näin hän löysi paikallisten puunhakkaajien käyttämän mökin, ja puunhakkaajat kuljettivat hänet veneellä läheiseen Tournavistaan.
Kun koneen moottorien kumu vaikeni, Juliane kuuli veden solinaa. Juliane muisti sanat, joita hänen isänsä aina tähdensi viidakkoasemalla vieraileville ulkomaalaisille tutkijoille:
”Jos eksyt, seuraa puroja ja jokia – ne johdattavat ennemmin tai myöhemmin aina ihmisten ilmoille.”
Vain lyhyeen kesämekkoon ja yhteen sandaaliin pukeutunut Juliane lähti seuraamaan puroa.
Viidakossa odotti karmiva näky
Juliane kompasteli viidakon läpi neljän päivän ajan, kunnes hän kuuli selkäpiitään kylmäävän äänen. Kuningaskondorit lekuttelivat siipiään jossakin lähistöllä.
Suurikokoiset kondorikotkat ovat raadonsyöjiä, ja ne kokoontuvat parviin vain kun tiedossa on juhla-ateria. Juliane värähti ja ajatteli vaistomaisesti äitiään.
Puro, jota hän oli seurannut, oli paisunut pieneksi joeksi, ja pienen niemekkeen takana hänen likinäköiset silmänsä erottivat lentokoneen istuinrivin jäänteet. Kun hän meni lähemmäksi, turman raakuus sai hänet järkyttymään.
VIDEO: Katso video sankasta viidakosta ja hylyn osista
Putoaminen kolmen kilometrin korkeudesta oli saanut tuolirivin uppoamaan syvälle maahan. Matkustajien pää ja ylävartalo olivat porautuneet maahan, ja heidän jalkansa törröttivät jäykkinä ilmassa. Yksi uhreista oli nainen, ja Juliane pakottautui tutkimaan hänen jalkansa.
Juliane huokaisi helpotuksesta huomatessaan naisen lakatut varpaankynnet, sillä hänen äitinsä ei käyttänyt kynsilakkaa.
Päivät sulautuivat toisiinsa. Juliane on syönyt kaikki makeiset, ja vaikka hänen mahansa huusi ruokaa, hän ei uskaltanut syödä mitään metsästä, jossa kasvoi monia myrkyllisiä kasveja. Oli sadekausi, joten hedelmiä ei ollut, ja koska Julianella ei ollut veistä, hän ei voinut leikata edes palmunversoja ruuakseen.
Hänen oli tyydyttävä vain juomaan vettä purosta. Vesi oli sameaa, mutta koska lähistöllä ei ollut ihmisasutusta, Julianella ei ollut vaaraa saada punatautia veteen päätyneistä ulosteista – eikä hänellä ollut vaihtoehtoja. Ihminen selviää viikkoja ilman ruokaa, mutta ilman nestettä hän kuolee muutamassa päivässä.
Juliane Kopecken äiti oli biologi, joka tutki hoatsinlintuja Perussa. Lintujen ääni auttoi teinityttöä selviytymään ulos viidakosta.
Eräänä päivänä viidakon täytti erikoinen kähinä. Se oli hoatsinien ääntelyä. Juliane riemastui, sillä hän tiesi äitinsä tutkimuksesta, että hoatsinit pesivät avovedessä. Nyt lentokoneet saattaisivat havaita hänet ilmasta. Hän seurasi lintujen ääntä ja saapui pian joen rannalle.
Joessa vaani krokotiileja
Viidakkoon tottunut Juliane tiesi etenevänsä nopeimmin kahlaamalla joessa, mutta ensin hänen oli löydettävä sauva. Perun jokien pohjalla elää myrkyllisiä keihäsrauskuja, jotka pistävät, jos niiden päälle astuu. Sauvalla Juliane pystyi tunnustelemaan joenpohjaa ennen jokaista askelta.
Joenpohjan tunnusteleminen oli kuitenkin hidasta, eikä matka edennyt. Niinpä Juliane päätti kellua virran mukana.
Hän näki krokotiileja siellä täällä ympärillään, mutta hänen vanhempansa olivat kertoneet, ettei perulaisten krokotiilien eli kaimaanien tiedetä hyökänneen ihmisten kimppuun. Niinpä hän päätti ottaa riskin.
Hän ei myöskään pelännyt piraijoja, koska hänen isänsä oli kertonut, että ne ovat vaarallisia vain seisovassa vedessä.
VIDEO: Terävät hampaat väijyivät vedessä
Päivien kuluessa Julianen voimat ehtyivät ehtymistään. Hän ei ollut syönyt mitään viikkoon, eikä hän pystynyt nukkumaan.
Joka ilta pimeän tullen hän etsi joen varrelta paikan, jossa hän pystyi lepuuttamaan selkäänsä rantatörmää vasten. Mutta hän ei useinkaan saanut unta. Hyönteiset pistivät häntä jatkuvasti pimeässä, ja sadekauden viileät sadekuurot saivat hänet vapisemaan kylmästä.
Sitten Juliane huomasi, että olkavarren haava kuhisi toukkia. Hänellä ei ollut mitään, millä hoitaa haavaa, ja hänen ainoa toivonsa oli päästä ihmisten ilmoille ennen kuin käsivarsi oli niin huonossa kunnossa, että se oli amputoitava.
Säännöllisin väliajoin Juliane näki aivan lähellä kääpiökauriita. Ne eivät pelänneet häntä, ja hän tajusi, etteivät ne olleet tottuneet ihmisiin, joten lähimpään kaupunkiin oli vielä matkaa.
Kymmenen päivää onnettomuuden jälkeen tilanne alkoi vaikuttaa jo synkältä, mutta sitten Juliane näki joen vastarannalla veneen.
Viidakon kuumuudessa avohaavoihin ilmestyy nopeasti toukkia.
Viimeisillä voimillaan hän kahlasi veneen luo ja kosketti sitä kädellään varmistaakseen, ettei nähnyt harhoja. Veneen ympärillä oli jalanjälkiä.
Haavasta kömpi 30 toukkaa
Julianelta vei pari tuntia kiivetä pari muutama askel ylös joentörmää, ja sinne päästyään hän näki pienen majan ja veneen perämoottorin. Hän muisti, miten hänen perheensä koiran haavaan oli ilmestynyt toukkia ja miten hänen isänsä oli kaatanut haavaan bensiiniä.
Hän löysi pienen kumiletkun ja imi sillä bensiiniä moottorin säiliöstä. Sitten hän sylki bensiinin olkavarressaan olevaan haavaan. Bensiini kirveli haavassa niin paljon, että Juliane lähes huusi tuskasta, mutta se sai toukat nousemaan haavasta. Juliane noukki sormillaan haavasta 30 toukkaa.
Pimeän tullen hän meni sisälle majaan. Juliane ei ajatellut ruokaa vaikka tiesi olevansa nääntymäisillään nälkään.
Seuraavana päivänä hän pysyi majassa, koska hänellä ei enää ollut voimia nousta. Illalla hän kuuli ulkoa ääniä ja ponnisteli jaloilleen. Ulkona hän kohtasi kolme paikallista puunhakkaajaa.
Miehet tuijottivat häntä kauhuissaan. Hetken aikaa he luulivat, että vaaleatukkainen tyttö oli pelätty joenjumalatar Yacumama, joka varastaa alkuasukkaiden lapsia, mutta Juliane rauhoitteli heitä.
”Olin matkustajana maahan pudonneessa LANSAn koneessa. Nimeni on Juliane Koepcke”, hän selitti.
Puunhakkaajat kuljettivat hänet veneellä Tournavistan kaupunkiin, josta hänet vietiin sairaalaan hoidettavaksi. Sairaalassa Juliane sai tietää olevansa lento-onnettomuuden ainoa eloonjäänyt. Hänen käsivartensa parani, ja hän pääsi isänsä luo.
Juliane Koepcke opiskeli myöhemmin biologiksi, ja hän on sittemmin saanut kaksi ansiomerkkiä väsymättömästä työstään Perun sademetsien pelastamiseksi.
Lue lisää draamasta Perun viidakossa
Juliane Koepcke: When I Fell From The Sky – The True Story of One Woman's Miraculous Survival, Nicholas Brealey Publishing, 2012.
