Titanicin ruumassa taisteltiin tulipaloa vastaan, ennen kuin laiva upposi. Britannian merenkulkuviranomaiset saivat tietää asiasta jo kolme viikkoa aluksen 15. huhtikuuta 1912 tapahtuneen onnettomuuden jälkeen.
Onnettomuustutkinnan aikana yksi hengissä turmasta selvinneistä lämmittäjistä, Charles Hendrickson, kertoi:
”Selvisi, että palo oli syttynyt jo Belfastissa” [Titanic rakennettiin belfastilaisella telakalla].
Tutkinnan johtaja kysyi tämän jälkeen, kuinka pitkään sammutustyöt kestivät.
”Saimme sen sammutettua lauantaina [neljän päivän purjehduksen jälkeen]. Palo tukahtui vasta siinä vaiheessa, kun olimme saaneet tyhjennettyä koko hiilivaraston”, Hendrickson vastasi.
Kuten tutkinnasta voi päätellä, Titanic otti matkustajia kyytiin ja suuntasi Atlantille, vaikka laivan hiilivarasto paloi.
Nykyisin aniharva tietää tulipalosta, sillä tutkintalautakunta jätti asian tarkoituksella huomiotta.
Sillä oli kiire osoittaa yli 1 500 ihmishenkeä vaatineen onnettomuuden syypääksi Titanicin kapteeni, joka ei ollut hiljentänyt vauhtia jäävuoria vilisevällä alueella ja joka hukkui itsekin onnettomuudessa.
Kukaan ei halunnut kaivaa esiin onnettomuuden perimmäistä syytä, koska brittiläisen merenkulun hyvä maine oli vaakalaudalla.
Sitä paitsi viranomaiset olivat itse tehneet virheen, kun he eivät olleet havainneet paloa ennen Titanicin neitsytmatkaa tekemissään rutiinitarkastuksissa.
Salainen vaikutin ohjasi tutkintalautakunnan työtä. Viranomaiset kutsuivat vastentahtoisesti Titanicin eloon jääneistä lämmittäjistä kaksi antamaan lausuntonsa, ja heitä kuulusteltiin mahdollisimman nopeasti ja ylimalkaisesti.
Tutkintalautakunnan johtaja lordi Mersey komensi yhtä lautakunnan haastattelijoista kärkevästi:
”Keskitytäänpä nyt tämän tutkimuksen todella tärkeisiin kysymyksiin. Palo mainitussa hiilivarastossa ei ole yksi niistä!”
Vasta nyt yli sadan vuoden jälkeen on selvinnyt, että juuri hiilivaraston palo saattoi olla ratkaiseva syy Atlantilla tapahtuneeseen katastrofiin.
Irlantilaisen toimittajan ja Titanic-asiantuntijan Senan Molonyn mukaan palo pakotti kapteenin tekemään kohtalokkaita päätöksiä, jotka johtivat luksusristeilijän tuhoon.
Molony perustaa teoriansa aiemmin tuntemattomiin valokuviin Titanicin vesillelaskusta. Ne tulivat julkisuuteen vuonna 2016, ja niissä näkyy selkeitä merkkejä palosta.
Molony ja muut asiantuntijat ovatkin sitä mieltä, että tarina Titanicin tuhosta kaipaa tarkistamista.
Laivanrakentaja salasi asioita Titanicista
Asiaa valaisevat valokuvat lojuivat ullakolla pölyä keräämässä kokonaisen vuosisadan. Vasta vuonna 2014 ne päätyivät Ulsterin kansan ja liikenteen museoon Pohjois-Irlantiin.
Valokuvat oli ottanut Harland and Wolff -telakan pääsähköinsinööri John Kempster. Samaisella telakalla rakennettiin vuosina 1908–1912 Titanic ja sen sisaralus Olympic.
Kempster otti kuvat Titanicin lähtiessä Belfastista 2. huhtikuuta 1912 innostuneiden katsojajoukkojen hurratessa aikakauden suurimmalle laivalle.
Useissa valokuvissa erottuu Titanicin styyrpuurin puolella merkillinen pullistuma hieman vesirajan yläpuolella.
Kun Molony näki kuvat vieraillessaan museossa, hänen uteliaisuutensa heräsi. Pullistuma oli noin yhdeksän metriä pitkä, ja se sijaitsi juuri siinä kohdassa, mihin jäävuori repi 12 päivää myöhemmin reiän ja mistä vesi pääsi tulvimaan alukseen.
Pullistuma näkyi useissa kuvissa selkeästi, joten kyse ei ollut kehitysvirheestä eikä valon heijastumisesta. Molony alkoi heti selvittää, miten ja milloin pullistuma oli syntynyt ja oliko ilmiöllä merkitystä sille, että Titanic upposi vain kahdessa ja puolessa tunnissa.
Molony oli tutkinut Titanicia 16 vuotta, joten hän oli perehtynyt myös onnettomuustutkinnan papereihin. Hän oli aiemmin sivuuttanut maininnan hiilivaraston palosta merkityksettömänä.
Kun hän nyt luki paperit uudelleen, hän totesi, että Charles Hendrickson ja toinen haastateltu lämmittäjä olivat ajatelleet asiasta toisin.
Lämmittäjä John Dilley oli kertonut yhdysvaltalaisille sanomalehdille, että hän oli yhdentoista työtoverinsa kanssa keskittynyt pelkästään hiilivaraston palon tukahduttamiseen ”siitä päivästä, kun matka alkoi”.
Palo ei ollut toisin sanoen ollut pieni eikä merkityksetön.
Hiilet syttyivät telakalla
Titanic rakennettiin Belfastissa sijaitsevalla telakalla. Hiilivarastossa syttyi tulipalo, joka havaittiin 1. huhtikuuta – päivää ennen aluksen lähtöä Englantiin.
Matkustajat nousivat laivaan
- huhtikuuta laivaan nousi matkustajia Southamptonista ja Cherbourgista, vaikka palo oli yhä sammuttamatta. Viimeiset matkustajat noudettiin 11. huhtikuuta Queenstownista.
Palo heikensi rakenteita
Puolitoista vuorokautta ennen törmäystä jäävuoreen hiilivaraston numero 6 palo oli sammutettu, mutta runko oli vaurioitunut.
Titanic osui jäävuoreen
- huhtikuuta kello 23.40 vaurioitunut jätti törmäsi jäävuoreen. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin se oli uponnut.
Palo syttyi jo telakalla
Molony päätti hakea käsiinsä jonkun, joka tietäisi hiilipaloista. Lontoon Imperial Collegesta hän löysi tohtori Guillermo Reinin, jonka erikoisalaa ovat syttyminen ja lämmön johtuminen. Tutkittuaan kuvia Rein totesi:
”Vauriot voivat ehdottomasti olla peräisin hehkuvasta hiilestä. Hiilessä on vaarallista se, että se voi syttyä itsekseen – ei tarvita onnettomuutta eikä tuhopolttajaa. Hiili voi alkaa kuumeta spontaanisti, ja kuumuus leviää hiljalleen päiviä ja viikkoja niin, että kun joku lopulta huomaa sen, syttymisestä voi olla pitkä aika.”
Moni seikka viittaa siihen, että Titanicin palo oli kytenyt jo pitkään.
Vielä keskeneräiseen risteilijään lastattiin tonneittain hiiltä jo kolme viikkoa ennen matkaan lähtöä 2. huhtikuuta 1912.
Yksi Titanicin valtavista hiilivarastoista sijaitsi juuri sillä kohdalla, jossa kuvissa näkyy pullistuma.
”Kun alkaa haista savulle, on jo liian myöhäistä. Ja jopa tuhatasteiseksi kuumenevan hiilipalon sammuttaminen on erittäin vaikeaa”, Rein sanoo.
Valokuvassa näkyy, millaiset jäljet hiilipalo jätti aluksen runkoon, mutta vauriot ulottuivat todellisuudessa myös laivan elintärkeisiin väliseiniin eli laipioihin, joiden oli määrä eristää vuotokohta onnettomuuden sattuessa ja estää vesimassoja virtaamasta koko laivaan.
Mitä pitempään hiili paloi varastossa, sitä suuremmiksi aluksen vauriot muodostuivat.
Lämmittäjät ottivat hatkat
Molony löysi vielä yhden todisteen, joka viittasi siihen, että hiilivaraston numero 6 palo oli ollut vakava: Lähes kaikki niistä 176:sta lämmittäjästä, jotka olivat työskennelleet Titanicin konehuoneessa koepurjehduksen aikana Belfastista Southamptoniin, olivat ottaneet lopputilin.
Miehistä vain kahdeksan oli suostunut lähtemään Atlantille palavassa laivassa, ja varustamon oli ollut pakko palkata uutta väkeä kieltäytyneiden tilalle.
Titanic kiinnittyi Southamptonissa laituriin niin, että pullistuma ei näkynyt maihin. Kun matkustajat nousivat laivaan, miehistöä oli kielletty kertomasta, että ruumassa oli havaittu palo.
Käsky tuli suoraan Titanicin omistajalta eli White Star Line -varustamolta, joka kärsi taloudellisista vaikeuksista.
Varustamolla oli ongelmia kassavirran kanssa, sillä asiakkaat vei kilpaileva Cunard Line -varustamo, jonka matkustaja- ja rahtialusten liput ja kuljetusmaksut olivat alhaisempia.
Kriisi pakotti vuonna 1908 White Star Linen keksimään jotain aivan uutta ja investoimaan valtavia summia luksusristeilijöihin.
Titanicista ja sen sisaraluksesta Olympicista kaavailtiin vetonauloja varakkaille matkustajille, mutta varustamolla ei ollut niiden rakentamiseen niin paljon rahaa kuin alkuperäiset suunnitelmat olisivat edellyttäneet.
Tästä syystä telakkaa pyydettiin useasti säästämään rakennuskustannuksissa, esimerkiksi käyttämään heikkolaatuisia teräslevyjä ja niittejä ja karsimaan pelastusveneiden määrää.
Titanicin sisaralus Olympic vaurioitui pahasti törmäyksessä sotalaivaan.
Heikko teräs ja halvat materiaalit olivat huono lähtökohta
Sekä Titanic että sen sisaralus Olympic rakennettiin kakkoslaadun teräksestä, joka puhkesi helposti eikä kestänyt kuumuutta.
White Star Line -varustamo rakennutti samaan aikaan kaksi ylellistä risteilyalusta: Titanicin ja sen sisaraluksen Olympicin. Kumpikin niistä pyrittiin rakentamaan mahdollisimman edullisesti.
Olympic valmistui ensin, mutta 20. syyskuuta 1911 se törmäsi laivaston HMS Hawkeen. Olympicin isot vauriot paljastivat sen heikkouden.
Rakennusvaiheessa merenkulkuviranomaiset olivat ensin pyytäneet telakkaa käyttämään ”erityisen laadukasta” terästä, mutta kun telakka ilmoitti, että alukset rakennettaisiin ”tavallisesta” teräksestä, viranomaiset taipuivat.
Kun samat viranomaiset kokosivat tutkintalautakunnan kolme viikkoa Titanicin uppoamisen jälkeen, teräksen laatua ei mainittu lausunnoissa sanallakaan. Jotkut arvelevatkin, että lautakunta piti tärkeämpänä omien virheidensä peittelyä kuin syyn löytämistä.
Titanic oli pakko saada merille
Muutokset hidastivat Titanicin rakennustöitä niin, että varustamo joutui odottamaan vieläkin pitempään kipeästi kaivattuja tuloja, joita saataisiin neitsytmatkan lipunmyynnistä.
Titanicin valmistuminen lykkääntyi entisestään, kun laivan potkuri irrotettiin lokakuussa 1911 ja asennettiin sisaralus Olympiciin, joka oli jo liikenteessä ja oli joutunut onnettomuuteen.
Varustamo horjui vuoden 1912 alussa jo konkurssin partaalla, kun Titanicin neitsytmatkan ajankohdaksi määrättiin 10. huhtikuuta. Varustamolla ei ollut varaa viivyttää lähtöä pitempään, vaan alus oli saatava matkaan tuolloin hinnalla millä hyvänsä.
White Star Line päättikin salata tulipalon matkustajilta ja otti Etelä-Englannista Southamptonista kyytiinsä 923 matkustajaa. Sammutustyöt aloitettiin vasta, kun laiva irtautui satamasta.
Ranskan Cherbourgista Titanic otti kyytiin 271 pahaa-aavistamatonta matkustajaa, ja viimeinen pysähdys ennen valtameren ylitystä oli Queenstownissa Irlannissa, josta matkaan poimittiin vielä 123 matkustajaa.
Sen jälkeen alus otti kurssin kohti New Yorkia. Hiilivarastossa kytevää paloa tukahdutettiin 1900-luvun alun menetelmällä eli lapioimalla hiiliä pois.
Ongelmana oli vain se, että hiilivarasto numero 6 oli jättimäinen: se oli kolmen hyttikerroksen korkuinen ja siihen mahtui sata tonnia hiiltä.
Lämmittäjät pääsivät käsiksi hiiliin vain pienistä luukuista, ja niistä 12 miestä kerrallaan nosteli hehkuvia hiiliä ulos vuorokausi toisensa perään. Työ oli kuumaa, likaista ja tuskastuttavan hidasta.
Punaisena hehkuvat hiilet mätettiin Titanicin tulipesiin ja käytettiin polttoaineena. Lämmittäjä Charles Hendricksonin mukaan hiilivaraston numero 6 tyhjentäminen vei neljä päivää.
Laiva kiiti koko ajan lähes huippuvauhtia, jotta kallisarvoinen polttoaine tuli käytettyä hyväksi. Kun varasto sitten lopulta oli tyhjä, Hendrickson ryömi sinne tutkimaan laivan ulkoseinän ja etenkin laipion vaurioita.
Rungon halki kulkevat vesitiiviiksi tehdyt laipiot oli tarkoitettu kestämään tonnien painoisia vesimassoja.
”Seinästä näki, missä teräs oli kuumentunut punahehkuiseksi. Maali oli hilseillyt pois, ja seinä oli pullistunut ulospäin”, Hendrickson selitti tutkintalautakunnalle, joka kysyi, mitä lämmittäjä oli sen jälkeen tehnyt.
”Harjasin seinän puhtaaksi ja sivelin sen mustalla öljyllä.”
”Siitä syystäkö, että seinä näyttäisi vahingoittumattomalta?”
”Juuri niin”, Hendrickson vastasi.
Palo oli siis pullistanut yhtä laivan laipioista ja todennäköisesti vaurioittanut pahasti laivan rakenteita.
Tilanne ei silti tuntunut huolettavan konehuoneen päällystöä saati Titanicin kapteenia tai laivalla olleita varustamon edustajiakaan, vaikka kyse oli laivan tärkeimmistä turvallisuusjärjestelmistä.
Titanic paahtoi eteenpäin täyttä höyryä 22 solmun nopeutta eli vain hieman 24 solmun huippunopeuttaan hitaammin, vaikka alus lähestyi aluetta, josta oli varoitettu.
Useat laivat olivat sähköttäneet, että 600 kilometrin päässä Newfoundlandista etelään eli juuri Titanicin purjehdusreitillä oli nähty jäävuoria.
Pelastusrenkaista ei ollut hyötyä Atlantin jääkylmässä vedessä.
Palo levisi Titanicilla
Muiden tutkijoiden tavoin Molony oli pohtinut sitä, miksi Titanic ei ollut hiljentänyt vauhtiaan saatuaan varoituksia jäävuorista. Sitten hän löysi onnettomuuden jälkeen julkaistun lehtiartikkelin, joka sisälsi viitteitä vastauksesta.
- huhtikuuta 1912 julkaistua New Tribunen artikkelia varten oli haastateltu useita laivalla olleita silminnäkijöitä:
”Titanicin miehistön jäsenet kertoivat, että laivan hiilivarastoissa oli syttynyt tulipaloja...”
Molony kiinnitti huomiota siihen, että lehdessä ei puhuttu yhdestä hiilivarastosta vaan hiilivarastoista. Hiilivaraston numero 6 palo oli siis levinnyt yhteen tai useampaan muuhun varastoon.
Lehtilähteissä ei mainita sitä, minne palo levisi, mutta yksi todennäköisistä paikoista on varaston 6 viereinen hiilivarasto.
Varastojen välinen metalliseinä oli kuumentunut punahehkuiseksi, mikä oli hyvinkin voinut sytyttää viereisen tilan hiilen. Kun ensimmäinen palo oli saatu tukahdutettua, lämmittäjien oli ollut pakko alkaa poistaa hiiliä seuraavasta varastosta ja lappaa niitä uuneihin.
Molony uskoo, että Britannian kaksi kuukautta kestänyt hiilikaivoslakko alkoi tässä vaiheessa vaikuttaa tapahtumiin.
Neljä päivää ennen Titanicin lähtöä loppunut lakko oli aiheuttanut hiilipulan, ja Titaniciin oli pakko tuoda hiiltä muista White Star Line -varustamon laivoista, jotta se pääsi ylipäänsä matkaan. Siltikään hiiltä ei ollut niin paljon, että varastot olisivat täyttyneet.
Normaalioloissa Titanic olisi kuljettanut mukanaan hiiltä kylliksi myös Yhdysvalloista paluuta varten, mutta nyt hiilivarastot riittivät vain purjehtimiseen New Yorkiin sekä turvallisuussyistä kahteen ylimääräiseen päivään edellyttäen, että hiiltä käytettiin säästeliäästi.
Näin ei tehty, vaan Titanic joutui ajamaan koko ajan lähes huippunopeuttaan, koska kallisarvoista polttoainetta piti mättää jo valmiiksi hehkuvana uuneihin sitä mukaa kuin sitä saatiin kaivettua kytevistä varastoista.
Molonyn mukaan kapteeni Edward Smithin oli tehtävä mahdoton päätös: totellako jäävuorivaroituksia ja hiljentää vauhtia ja toimiako hiilipalon ehdoilla.
Jos hän hiljentäisi vauhtia, laivasta voisi loppua hiili ennen kuin Titanic ehtisi New Yorkiin, mikä voisi tuhota varustamon maineen niin, että edessä olisi konkurssi.
Toisaalta hän voisi myös käyttää vauhtia hyväksi ja ajaa laivan määränpäähänsä mahdollisimman nopeasti.
Molony olettaa, että Smith ei pitänyt törmäystä jäävuoreen kovin todennäköisenä. Sen sijaan hän ja varustamo pelkäsivät joutuvansa naurunalaisiksi, jos Titanicilta loppuisi polttoaine neitsytmatkallaan.
Siksi kapteeni teki kohtalokkaan päätöksen jatkaa täyttä höyryä.
Hiili koitui Titanicin kohtaloksi
Vuonna 1912 modernit laivat kulkivat hiilikäyttöisten höyrykoneiden voimalla. Laivoissa saattoi olla tonneittain hiiltä, joka oli itsesyttyvää.
Hiilipalo rungon vieressä
Punaisena hehkuva hiilimassa korvensi laivan kylkeä ainakin kaksi viikkoa sieltä, mihin jäävuori sitten iskeytyi suurimmalla voimalla.
Vesitiivis väliseinä heikentyi
Yksi vesitiiviistä väliseinistä muodosti hiiilivarasto 6:n päätyseinän. Palo teki teräslevyistä huokoisia, jolloin seinä lopulta petti.
Palo levisi kannen alla
Monilla Titanicin hiilivarastoilla oli yhteinen väliseinä. Kuumuus saattoi johtua helposti yhdestä varastosta viereiseen ja sytyttää senkin.
Liekit merkitsivät kuolemaa
- huhtikuuta kello 23.40 Titanicin tähystäjä havaitsi edessä jäävuoren. Hiilivarastojen palo sinetöi laivan kohtalon.
Kuumeinen väistöyritys merkitsi, että laiva ei törmännyt jäävuoreen suoraan edestä vaan iskeytyi sen sivuun. Jäävuori repi reikiä Titanicin styyrpuurinpuoleiseen eli perästä katsottuna oikeaan kylkeen.
Muun muassa hiilivaraston numero 6 tulipalon heikentämään kohtaan ilmaantui ammottava aukko.
Päälämmittäjä Frederick Barrett oli parhaillaan hiilivaraston vieressä, kun onnettomuus tapahtui. Hän selitti tapahtumia tutkintalautakunnalle:
”Huusimme, että sulkekaa [uunien] luukut, ja sitten vettä alkoi ryöpytä sisään noin kahden jalan [60–70 senttimetrin] kokoisista aukoista pohjalevyjen yläpuolelta. Pakenimme konemestarin kanssa seuraavaan osastoon, osasto 5:een.”
Barrettia ja konemestaria erotti Titanicin sisään kovaa vauhtia vyöryvistä vesimassoista vain yksi vaurioitunut väliseinä, joka näytti huolestuttavalta:
”Vesitiiviin laipion alaosa oli taipunut taaksepäin ja yläosa eteenpäin”, Barrett kuvaili vaurioita.
Vesitiivis väliseinä antoi periksi
Vesi täytti luksusristeilijän sisäosat hieman yli kahdessa tunnissa, mutta alus pysyi yhä pinnalla juuri kuten suunnittelijat olivat luvanneet.
Toinen laiva oli tulossa apuun, ja kaikilla matkustajilla oli yhä hyvät mahdollisuudet selvitä hengissä. Juuri silloin tapahtui jotain odottamatonta, kertoi päälämmittäjä Barrett tutkintalautakunnalle Lontoossa:
”Näin vihreiden vesimassojen vyöryvän kattiloiden välistä. Lähdin juoksemaan päästäkseni tikkaille.”
Hiilipalon heikentämä väliseinä oli antanut periksi, ja sen jälkeen tapahtumat alkoivatkin edetä nopeasti: Titanicin keula painui alas ja perä kohosi vedestä niin, että runko katkesi keskeltä kahtia.
1 514 ihmistä hukkui, eikä turmaa ole pystytty selittämään kunnolla 105 vuoteen. Senan Molony uskoo, että hänen tutkimuksensa on paljastanut totuuden:
”Kummallinen pullistuma laivan kyljessä paljastaa totuuden. Nyt tiedämme, että jäävuoren lisäksi Titanicin tarinassa isoa osaa näytteli tulipalo.”