Hampuri veden vallassa: Tulva vei 315 henkeä
Raivokas myrsky työnsi helmikuisena yönä vuonna 1962 Pohjanmeren vesimassat Elbeä pitkin Hampuriin. Nukkuvat kaupunkilaiset eivät aavistaneet, että he jäisivät pian keskelle tuhoisaa luonnonkatastrofia.
Yön aikana miljoonien tonnien vesimassat mursivat Hampuria ympäröivät padot, eikä katastrofia voitu enää välttää.
Kova kohina herätti kahdeksanvuotiaan Jürgen Karschin sikeästä unesta keskellä yötä helmikuun 16. päivä vuonna 1962. Poika oli käynyt rauhassa nukkumaan perheen Hampurissa Wilhelmsburgin kaupunginosassa katutasossa sijaitsevassa asunnossa vain muutamaa tuntia aiemmin. Mutta nyt havahtuessaan hereille lapsi vaistosi jonkin olevan vialla.
Jürgen päätti lähteä herättämään vanhempansa ja heilautti jalkansa sängystä lattialle. Lattian sijaan jalat osuivat kuitenkin nilkkoihin asti ulottuvaan jääkylmään veteen.
Poika ihmetteli, mitä oikein oli tekeillä ja juoksi vanhempiensa makuuhuoneeseen. Perheen isä ymmärsi salamannopeasti tilanteen vakavuuden ja huusi kaikkia poistumaan asunnosta välittömästi.
Tuossa vaiheessa perhe ei vielä tiennyt olevansa keskellä Saksan nykyhistorian pahinta tulvakatastrofia.
Kun vesi vetäytyi kaupungin kaduilta monta päivää myöhemmin, 315 ihmistä oli kuollut, kymmenet tuhannet olivat menettäneet kotinsa ja kokonaisia asuinalueita oli tuhoutunut.
Torstaina 15. helmikuuta annettiin Pohjanmerelle myrskyvaroitus, jossa tuulen voimakkuuden ennustettiin nousevan boforiasteikolla jopa yhdeksään.
Padot olivat murtumaisillaan
Edeltävinä päivinä raivoisa tuuli oli piessyt Elbejoen varrella noin 110 kilometrin päässä Pohjanmeren rannikolta sijaitsevaa kaupunkia.
Kaksi päivää ennen kuin Karschin perhe joutui pakenemaan asunnostaan, saksalaismeteorologit olivat antaneet Pohjanmerelle myrskyvaroituksen, jossa ennustettiin tuulen voimakkuudeksi boforiasteikolla jopa kovaa myrskytuulta vastaava yhdeksän.
Seuraavana päivänä varoitettiin jo voimakkaasta myrskystä, mutta uutisissa ei mainittu mitään erityisesti Hampuriin kohdistuvasta vaarasta.
Vedenpinnan odotettiin kyllä nousevan, mutta vain sen verran, että Pohjanmeren padot kyllä kestäisivät.
Siksi vain harva osasi olla huolissaan tilanteesta ihmisten vetäytyessä yöpuulle perjantaina 16. helmikuuta, vaikka ulkona myrsky oli jo alkanut kerätä voimiaan.
Neuenfelden kaupunginosassa Elben etelärannalla asuva nuori Monika Genz ei myöskään ollut erityisen huolissaan vaan halusi vain päästä elokuviin uuden poikaystävänsä kanssa. Kotimatkalla elokuvista hän kuitenkin käsitti, että säätila oli kaukana normaalista.
Tuuli oli voimistunut merkittävästi, ja kaduille oli noussut vettä.
Yön aikana vesimassojen paine mursi Hampuria suojaavat padot, eikä katastrofia voitu enää välttää.
Voimakas myrsky vyöryi Pohjanmereltä Saksaan
Pohjanmeren yllä oleva matalapaine vaihtoi äkisti suuntaa. Pian sen jälkeen Elbe tulvi yli äyräidensä ja Hampurin padot alkoivat murtua.
Monica perheineen päätti jättää kotinsa ja hakeutua lähistön korkeimmalle paikalle – vankan myllyn luo, joka sijaitsi yhden Hampuria ympäröivän padon päällä.
Perheen lähtiessä kohti myllyä oli jo miltei liian myöhäistä. Vesi Elbessä oli noussut jo padon yläreunan tasalle ja tyrskysi yhä kovenevalla voimalla padon reunan yli ja patovallia ylös kohti myllyä ponnistelevan joukon niskaan.
”Kiipesimme ylös patoa, mutta vesi heitti meidät alas yhä uudestaan. Ihmiset huusivat ja itkivät, joiltakin murtui raajoja”, Monika Genz kertoi myöhemmin.
Veden voima oli järkyttävä
Monika oli yksi onnekkaista, jotka pääsivät viime hetkellä turvaan. Hieman myöhemmin, 11 minuuttia puolenyön jälkeen, padot murtuivat Neuenfeldessä, joka oli Hampurin läntisimpiä esikaupunkeja.
Sen jälkeen tilanne huononi nopeasti. Hampuria ympäröivien patojen selustaa ei ollut vahvistettu, ja monin paikoin pato koostui toisen maailmansodan pommituksista peräisin olleesta kivimurskasta.
Vanha kivimurska teki padoista epävakaita, ja pian padot murtuivat yli 60 eri paikassa.
Vesimassat vyöryivät nopeasti kaupungin eteläisten, alavalla maalla sijaitsevien asuinalueiden yli.
Varoitusjärjestelmä tuhoutui Elben tulviessa yli äyräidensä, eivätkä Hampurin asukkaat ehtineet paeta.
Ensimmäisten joukossa vesimassojen alle jäi Wilhelmsburgin kaupunginosa, jossa nuori Jürgen Karsch perheineen asui. Vesi oli päässyt sisään perheen asuntoon ikkunanpielten raoista, ja perheen oli paettava jääkylmiä vesimassoja portaikkoon.
Juuri kun perhe oli poistumassa rakennuksesta, vesimassat paiskasivat ulko-oven sijoiltaan ja vesi vyöryi myös porraskäytävään.
Perhe kipusi nopeasti turvaan neljänteen kerrokseen ja katseli, kuinka yönmusta vesi virtasi pidäkkeettä kaduilla. Tulva oli nyt niin raju, että veden korkeus oli kaupungin kaduilla monin paikoin jopa kolme metriä.
Vesimassat olivat saavuttaneet myös Waltershofin alueen Hampurin sataman kupeessa. Alueella asui noin 4 000 ihmistä, joista monien koti oli tuhoutunut sodassa.
He asuivat puutarhavajaa muistuttavissa väliaikaisasumuksissa kaupunginosassa, joka oli itse asiassa pengertiellä mantereeseen kytketty saari.
Tulva murskasi osan heppoisista taloista alleen, ja loput joutuivat rajun myrskytuulen riepottelemiksi.
”Vesi vyöryi eteenpäin käsittämättömällä voimalla. En unohda koskaan avunhuutoja, tuulen ulvontaa ja veden pauhua”, kertoi saarella asunut, tuolloin 23-vuotias Johannes Tönnies.
Tönnies lähti myrskyä uhmaten pelastamaan isovanhempiaan ja löysi heidät istumasta tuoleilla keittiönpöydän päällä veden noustessa kaiken aikaa.
Hänen onnistui kuljettaa vanhempansa ja isovanhempansa turvaan saarelta autollaan aivan viime hetkellä, ennen kuin tie jäi veden alle. Waltershofin asukkaiden ainoa pakoreitti oli nyt poikki.
Armeija tuli apuun
Tilanne oli niin vakava, että kaupungin poliisipäällikkö käynnisti improvisoidun pelastusoperaation ja lähetti 1 500 poliisia auttamaan tuhansia hädänalaisia.
Poliisipäällikön joukot palasivat takaisin kertoen ruumiista kaduilla, vedellä täyttyneistä taloista ja epätoivoisista ihmisistä, jotka olivat kivunneet turvaan puihin ja talojen katoille.
Myrsky ja vesimassat olivat tuhonneet myös sähkö- ja puhelinlinjoja, ja monet kaupunginosat olivat jääneet täysin eristyksiin ulkomaailmasta. Vedenkorkeus oli huipussaan kello 3.07 aamuyöllä, jolloin satama-alueen St. Paulin mittausasemalla vesi oli 5,7 metriä tavallista korkeammalla.
Vuonna 1950 suuri osa Hampurista oli edelleen raunioina. Kaupungin jälleenrakennus vei lopulta yli 12 vuotta.
Hampuri oli juuri alkanut toipua
Vuoden 1962 katastrofi oli Hampurille erityisen tuhoisa, sillä kaupunki oli rakennettu täysin uudelleen sodan tuhojen jäljiltä vain muutama vuosi aiemmin.
Hampurissa oli nähty tuhoa ja kaaosta aiemminkin. Toisen maailmansodan aikaan kaupunki oli pommitettu maan tasalle. Hampurin satama ja teollisuusalueet olivat tehneet kaupungista tärkeän kohteen liittoutuneiden ilmaiskuille erityisesti sodan viimeisenä vuonna.
Kun Saksa antautui vuonna 1945, puolet kaupungin asuntokannasta ja 40 prosenttia liikerakennuksista oli raunioina, eikä satamasta ollut juuri mitään jäljellä. Tuhottujen asuntojen, varastojen ja tehtaiden jäljiltä kaupungissa oli 45 miljoonaa kuutiometriä rakennusten jäänteitä.
Yleisesti arvioitiin, että jälleenrakennus veisi 30–40 vuotta, mutta ennuste meni pieleen. Yhdysvaltain Marshall-avun ja Saksan vuoden 1948 valuuttauudistuksen myötä Saksan talous toipui ennakoitua nopeammin.
Sotaa seuranneiden vuosien Saksan ”talousihmeen” myötä kaupunki kuhisi rakennustyömaita, ja vuonna 1962 Hampurissa asui jo 1,8 miljoonaa ihmistä – yhtä paljon kuin ennen sotaa.
Satama oli jälleen kaupungin sykkivä sydän, ja myös liike-elämä ja kulttuuri kukoistivat – kunnes kaupunki koki uuden katastrofin.
Varhain aamulla kaupungin Innensenator eli sisäministeri Helmut Schmidt saapui toimistolleen.
Vaikka Saksan perustuslaki kielsi armeijan toiminnan maan rajojen sisällä, Schmidt hälytti siitä huolimatta pioneerijoukot apuun ja järjesti helikoptereita ja pelastuslauttoja puolustusvoimilta.
Dietrich Schmeidler lensi yhtä ensimmäisenä tuhoalueelle ehtineistä sotilashelikoptereista.
”Matkalla Hampuriin meillä oli radio päällä hätätaajuudella, jolla kaikki viestit välitettiin. Viesteistä kävi selväksi, että kaupungissa oli varsinainen helvetti valloillaan”, Schmeidler kertoi myöhemmin.
Lähestyessään kaupunkia Schmeidler näki valtavat tuhot omin silmin:
”Kokonaisia kaupunginosia oli peittynyt veden alle. Koko Elben eteläpuolinen alue oli veden vallassa. Vain muutamia korkeita rakennelmia törrötti vedestä. Jopa nelikerroksiset talot olivat veden alla, ja vedessä kellui autoja. Näky oli järkyttävä”, kertoi Schmeidler, joka joutui pian tositoimiin.
”Näimme pienen talon, jonka katolla oli ihmisiä. Talo oli huuhtoutumassa pois virran mukana, joten jouduimme pudottamaan korkeutta ja poimimaan ihmiset kyytiin”, lentäjä kertoi.
”Näimme pienen talon, jonka katolla oli ihmisiä. Se oli huuhtoutumassa pois virran mukana.” Helikopterilentäjä Dietrich Schmeidler.
”Lentävät enkelit” pelastivat satoja
Hätiin lähteneet helikopterilentäjät pelastivat ihmisiä oman henkensä uhalla, sillä heidän piti lentää myrskytuhojen keskellä puiden, talojen ja voimalinjojen seassa.
Hampurilaisten ”Lentäviksi enkeleiksi” nimeämät helikopterimiehistöt pelastivat satoja henkiä.
Kaikki eivät kuitenkaan selvinneet yöstä hengissä. Yhteensä 315 ihmistä kuoli hukkumalla tai jäätyään romahtaneisiin taloihin. Jotkut kuolivat kylmyyteen.
Historioitsijoiden arvion mukaan tuhannet olisivat menehtyneet sairauksiin, kylmään ja nälkään, elleivät pelastajat olisi onnistuneet toimittamaan seuraavien päivien ja viikkojen aikana ruokaa ja muita tarvikkeita tulvien eristämille asukkaille.
Esimerkiksi Jenischparkin väliaikaisesta tukikohdasta lähteneet helikopterit toimittivat uhreille yhteensä 20 000 litraa juomavettä, 5 000 leipää ja neljä tonnia perunoita.
Kesän 2021 rankkasateet muuttivat Länsi-Saksan kapeat ja mutkaiset joet raivoaviksi virroiksi, jotka veivät mukanaan autoja ja rakennuksia.
Saksa hukkui sateisiin
Hampurin vuoden 1962 tulvat ovat Saksan sodanjälkeisen historian suurin luonnonkatastrofi. Myös vuonna 2021 saksalaiset kokivat kovia tulvivien jokien vuoksi.
Läntisen Saksan ylle jumittunut matalapaine sai taivaan aukeamaan 13.–15. heinäkuuta 2021. Vedentulo jatkui epänormaalin voimakkaana pitkään.
Monilla alueilla satoi parissa päivässä 50–150 millimetriä vettä – määrä vastaa normaalisti näillä alueilla noin kuukauden sademäärää.
Pahiten kärsivät Kölnin kaupunkia ympäröivät alueet, joilla satoi päivässä kaksi kertaa saman verran kuin yleensä kuukaudessa.
Rankkasateet saivat erityisesti Rheinland-Pfalzin ja Nordrhein-Westfalenin osavaltioiden joet tulvimaan tuhoisin seurauksin.
Tulvissa kuoli yhteensä 196 ihmistä, ja 30 000 menetti kotinsa ja omaisuutensa. Vakuutusyhtiöt arvioivat, että tuhot olivat yhteensä noin parinkymmenen miljardin euron luokkaa.
Kaupungin paluu normaaliin arkeen vei viikkokausia. Tuhansien kaupunkilaisten elämä oli kuitenkin muuttunut peruuttamattomasti.
20 000 asukasta oli menettänyt kotinsa, ja joitakin suuria asuinalueita ei voitu enää pelastaa. Waltershofin alue oli yksi pahiten kärsineistä.
Waltershofissa raivausryhmä poltti lopulta tuhoutuneet rakennukset ja peitti koko sotkun hiekalla. Alueelle rakennettiin sen jälkeen teollisuutta.
Sekä Monika Genz että Jürgen Karsch selvisivät tulvayöstä ehjin nahoin.
Karsch perheineen pysytteli neljännen kerroksen asunnossa pari viikkoa, kunnes vesi oli laskenut kaduilta. Hän seurasi ikkunasta jännittäviä pelastusoperaatioita ja toivoi pääsevänsä vanhempien poikien mukaan töihin pelastuslautoille.
Hän ymmärsi tulvien vakavuuden vasta palattuaan kouluun. Luokassa oli kolme tyhjää pulpettia: niissä istuneet luokkatoverit olivat hukkuneet tulvissa.
Monika Genz nai poikaystävän, jonka kanssa hän oli lähtenyt elokuviin kohtalokkaana yönä. Nuoripari muutti pian pois Hampurista 20 kilometrin päässä sijaitsevaan Hexenbergiin – joka sijaitsi 39 metriä merenpinnan yläpuolella.
Hän ei koskaan unohtanut tulvaa.
”Näen unta vedestä. Uneksin, että uppoan ja että myrsky repii minut alas padolta”, hän kertoi tv-kanava NDR:lle.
Ministeri Helmut Schmidtistä tuli pelastusoperaation myötä maankuulu. Vuonna 1974 hän nousi Länsi-Saksan liittokansleriksi.