Valaanpyynti oli vaarallista. Valaan hyökättyä Essexin kimppuun miehet joutuivat meren armoille.

Haaksirikkoutuneet valaanpyytäjät turvautuivat kannibalismiin

Kun hurjistunut valas hyökkäsi valaanpyyntialus Essexin kimppuun, aluksen 20 hengen miehistö joutui merihätään. Muonavarojen huvettua miehet joutuivat lopulta arpomaan, kuka heistä syötäisiin, jotta muut saisivat elää.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Hurjistunut valas rikkoi valaanpyytäjien aluksen

Sää oli mitä parhain. Sopiva tuuli pullisti aluksen purjeita, ja taivas oli kirkas. Valaanpyyntialus Essex oli lähes tutkimattomilla vesillä 1 500 merimailia Galápagos­saarten länsipuolella.

Oli 20. marraskuuta vuonna 1820, ja aluksen 20 hengen miehistö toivoi, että retki muuttuisi vielä kannat­tavaksi. Merellä oltiin oltu jo kohta puolitoista vuotta mutta saalista oli saatu niin vähän, että pyyntiretken kanattavuus näytti heikolta.

Kello oli kahdeksan aamulla, kun tähystäjän huuto mesaanimastosta keskeytti muut työt. Kaukana edessä näkyi kaskelottien hengitysaukosta ­nousevia vesisuihkuja. Kun kaskelotit oli havaittu, aluksen miehistö ryhtyi kapteeni George Pollardin johdolla kiireesti valmistelemaan laivan kolmen valaanpyyntiveneen laskemista. Kun Essex oli päässyt noin 800 metrin etäisyydelle kaskeloteista, ­kevyet, nopeat valasveneet laskettiin vesille.

Valasveneet rakennettiin mahdollisimman keveiksi, jotta niistä saatiin mahdollisimman nopeita. Ensimmäinen perämies Owen Chase ohjasi veneensä kohtaan, jossa hän arvioi juuri sukeltaneen valaan nousevan pintaan. Kaksi muuta venettä seurasi kallisarvoisia saaliseläimiä ­toiseen suuntaan. Seuraavaksi kaskelotti nousikin odotetusti pintaan Chasen veneen edessä. Harppuunan osuessa eläimen kylkeen se iski pyrstöllään heiveröiseen valasveneeseen reiän.

Vettä ryöppysi sisään vaurioituneesta kohdasta, mutta Chase keskittyi harppunoimaan. Soutajat yrittivät turhaan tukkia vuotoa takeillaan ja paidoillaan. Chase joutui antamaan käskyn soutaa vene Essexin luo ja nostaa se aluksen kannelle korjattavaksi.

Kapteeni Pollardin ja toisen perämiehen Matthew Joyn valasveneet olivat useiden kilometrien päässä, ja kumpikin oli harppunoinut valaan. He eivät edes huomanneet, että Chasen vene oli poissa pelistä, eivätkä he myöskään ­nähneet, että 15-vuotias messipoika Thomas Nickerson oli Essexin ruorissa ja yritti ohjata laivaa heidän suuntaansa.

Kun Chase yritti epätoivoisesti saada valas­venettään kuntoon, jotta pääsisi jatkamaan pyyntiä, hän kuuli jonkin nousevan vedestä. Hän ja Nickerson näkivät kaskelotin valtavan pään vain sadan metrin päässä Essexistä. Chase arvioi valaan olevan 26 metriä pitkä ja painavan ainakin nelisenkymmentä tonnia. Siitä saisi niin runsaasti kallisarvoista kaskelottiöljyä, että se korjaisi pyyntiretken heikkoa menestystä.

Valas lähestyi ja näytti lähinnä uteliaalta. Sitten se alkoi yhtäkkiä piestä vettä pyrstöllään ja lähti määrätietoisesti uimaan kohti laivaa. Chasea alkoi hermostuttaa. Hän huusi Nickersonille, että tämä ohjaisi päinvastaiseen suuntaan. Messipojan epätoivoisista väistöyrityksistä ei ollut apua, vaan valas törmäsi laivaan.

Kuului valtava rysäys, ja laiva tärähti niin, että miehet kaatuivat. Kun laivalla olleet kahdeksan miehistön jäsentä kompuroivat hätääntyneinä ylös, he näkivät valaan sukeltavan laivan alle. Pian hurjistunut kaskelotti puski suunnattoman päänsä aluksen pohjaan valtavalla voimalla.

Törmäyksen voimasta typertynyt valas jäi kellumaan laivan viereen. Chase harkitsi hetken, tarttuisiko harppuunaan, mutta hylkäsi ajatuksen, sillä valaan pyrstö oli vaarallisen lähellä ­laivaa. Jos eläin tuntisi itsensä uhatuksi, se saattaisi paniikissa helposti iskeä peräsimen kappaleiksi, jolloin laivaa ei voisi enää ohjata, vaan se­olisi merivirtojen vietävissä.

Chase jäi odottamaan, mitä valas tekisi. Kun kaskelotti tuli jälleen tajuihinsa, se lähti uimaan poispäin aukoen ja sulkien valtavia leukojaan. Uituaan muutaman sadan metrin päähän ­Es­sexistä se pysähtyi ja kääntyi. Sitten se lähti uimaan suoraan kohti laivan keulaa niin hirmuista vauhtia, että vesi vaahtosi ja pärskyi.

”Se tulee kohti!” huusi yksi miehistön jäsenistä kauhuissaan. Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään, kun valas jo rysähti sellaisella voimalla aluksen keulaan vesirajan alapuolella, että pohjan massiiviset tammilankut murtuivat. Valas heitti 238 tonnin painoisen puisen purjealuksen taaksepäin niin, että vesi tulvi perästä sisään ja alus kallistui voimakkaasti. Valaan ensimmäisestä hyökkäyksestä aluksen kimppuun oli kulunut vain kymmenen minuuttia.

Valasveneissä olevat miehet eivät aavistaneet mitään, ennen kuin Obed Hendricks kapteenin veneestä sattui katsomaan Essexiin päin ja huudahti: ”Katsokaa, laivassa on jotain vialla. Sehän kaatuu!” Muutkin kääntyivät katsomaan suuntaan, jossa Essexin olisi pitänyt keinua kaikessa rauhassa leppeillä aalloilla, mutta koko alusta ei enää näkynyt missään.

Valasveneiden miehistö veti kiireesti harppuunat takaisin veneisiin ja lähti soutamaan Essexin suuntaan. Pian he näkivät, että laiva oli kaatunut ja sen vierellä kellui pieni yhteysjolla, johon laivalla olleet kahdeksan miestä olivat ahtautuneet. He olivat ehtineet laskea jollan veteen juuri ennen laivan kaatumista. Miehet olivat shokissa eivätkä puhuneet mitään.

Kun valasveneet olivat kymmenen metrin päässä kaatuneesta laivasta, kapteeni Pollard rikkoi hiljaisuuden: ”Hyvä jumala sentään, ­Chase, mitä täällä on tapahtunut?” Hän katseli epäuskoisena jollassa istuvia aluksensa merimiehiä. ”Valas rikkoi laivan”, vastasi ensimmäinen perämies synkkänä kapteenille.

Valasveneet uuteen uskoon

Valaanpyytäjät olivat pahassa paikassa: he olivat yksin keskellä Tyyntä­merta ja ­lähimpään rantaan oli monen päivän matka. Tilanne oli äkkiä muuttunut ­tavanomaisesta valaanpyyntiretkestä vakavaksi onnettomuudeksi. Vain pari tuntia aikaisemmin he olivat riemuinneet valasparven löytymisestä odot­taen saavansa hyvän saaliin. Yhtäkkiä heidän koko elämänsä oli vaakalaudalla.

Kapteeni Pollard ilmoitti päättäväisesti, että tässä vaiheessa ­tärkeintä oli saada Essexiltä ­mukaan kaikki mahdolliset muonavarat. Hän kiitti stuertti ­William Bondia neuvokkuudesta, sillä tämä oli pelastanut Essexin navigointivälineet ja merikartat ­sekä joitakin työkaluja.

Suurin osa elintarvikkeista oli vettynyt tai ­kokonaan suolaveden pilaamia, mutta miesten onnistui ­pelastaa 300 kiloa laivakorppuja ja muutama tynnyrillinen juomavettä sekä kuusi elävää kilpikonnaa, joista saataisiin tarvittaessa ravinnoksi lihaa, rasvaa ja verta.

Kun muonat oli pelastettu, valas­veneisiin oli rakennettava purjeet. Veneissä ­vietetyn unettoman yön jälkeen miehet alkoivat leikata Essexin purjeita, joista saatiin veneisiin pienet ­purjeet. Aluksen raakamastosta veistettiin ­veneisiin mastot ja valas­venei­den matalia reelinkejä korotettiin Essexistä ­otetuilla lankuilla, jotteivät ­aallot löisi sisään vain noin seitsenmetristen veneiden matalien partaiden yli.

Niin kauan kuin mielekästä tekemistä riitti, mieli pysyi korkealla. Kun pimeä laskeutui, hiipui myös miesten toiveikkuus. Pelko nousi ­valaanpyytäjien mieleen. Tuulen yltyessä ja myrskyn noustessa he makasivat veneiden ­pohjalla ja rukoilivat apua Jumalalta.

Tappava nälkä ja jano

Aamun koittaessa 22. marraskuuta Essex oli pirstaleina. Kallisarvoinen kaskelottiöljy oli vuotanut lastiruumasta, ja ­valasveneet kelluivat öljylammikon keskellä. Kapteeni Pollard totesi miehille, että oli ­tullut aika lähteä purjehtimaan kohti lähintä rantaa.

Ongelmana oli, mihin suunnattaisiin. ­Pollard päätteli merikarttojen perusteella, että ­heidän kannattaisi purjehtia länteen Seurasaarille. Chase ja toinen perämies Joy olivat ­toista mieltä. He pelkäsivät saarilla asuvan ­ihmissyöjiä, joten heidän mielestään oli lähdettävä itään kohti Etelä-Amerikan rannikkoa. Kaakkoispasaati tosin estäisi heitä purjehtimasta suoraan määränpäähänsä, mutta noin 2 000 kilometrin päässä etelässä suotuisat tuulet kuljettaisivat heidät Chilen tai Perun rannikolle.

Chase laski, että matkaan menisi noin 56 päivää. Matkan kesto ei olisi ongelma, sillä heillä oli ruokaa ja juomaa 60 vuorokauden tarpeisiin. Lisäksi he saattaisivat kohdata ­matkan varrella laivan, joka pelastaisi heidät merihädästä, perusteli Chase kantaansa.

Kapteeni Pollard myöntyi vastahakoisesti suunnitelmaan. Kapteeni jäi yhteen veneistä, ­perämies Chasesta tuli toisen veneen päällikkö ja toinen perämies Joy nimettiin kolmannen ­veneen päälliköksi. Jokainen venekunta sai sata kiloa laivakorppuja, 250 litraa vettä ja kaksi kilpikonnaa. Perämiehet saivat kumpikin pistoolin, ja kapteenilla oli muskettinsa. Pollard ja Chase ottivat kompassin, kvadrantin ja merikartat. Joy sai ­pärjätä ilman navigointivälineitä.

He päättivät purjehtia yhdessä, jotta kykenisivät tarpeen tullen auttamaan toisiaan. Lisäksi mahdollisuus pitää yhteyttä muihin ­veneisiin ja puhua pelastumismahdollisuudesta piti toiveikasta mielialaa yllä.

Jatkuvassa kovassa merenkäynnissä miehet kastuivat läpikotaisin. Suolavesi aiheutti heille suuria kivuliaita ajoksia. Lisäksi he saivat kolhuja aallokon ryskyttäessä veneitä. Jos aurinko ­sattui paistamaan, kivut kävivät entistä pahemmiksi. Miehillä ei ollut mitään, millä he olisivat suojautuneet auringon polttavilta säteiltä, ­joten heidän ihonsa paloi rakoille.

Pahinta oli kuitenkin alituinen jano. Neljänneslitran päiväannos oli aivan liian vähäinen, ja etenkin Chasen veneessä kärsittiin janoa. Heidän laivakorppunsa olivat kastuneet suolavedessä, joten niissä oli runsaasti suolaa huolimatta siitä, että ne olivat kuivuneet auringossa.

”Ihmiselon kurjuudessa ei ole mitään hirvittävämpää kuin kauhea jano”, kirjoitti Chase 28. marraskuuta 1820. Hän ei voinut aavistaa, että paljon pahempaa oli vielä edessä.

Koska meri oli niin rauhaton, veneet olivat pikku hiljaa ajautuneet erilleen. Aallokko oli ajoittain jopa viisitoistametristä. Miehillä oli täysi työ pitää veneet pinnalla, etenkin kun heidän voimansa alkoivat ehtyä ja jano piinasi jatkuvasti. 170 grammaa laivakorppuja päivässä oli aivan liian vähän. Ainoa tapa saada enemmän ravintoa oli teurastaa kilpikonnat.

Sunnuntaina 9. joulukuuta, vain kolmen ­viikon kuluttua haaksirikosta, Pollard saattoi ­todeta, että he olivat etäämpänä Etelä-Amerikan rannikosta kuin lähtiessään. Itätuuli oli ­kuljettanut heitä vain kauemmas rannikosta, ja nyt he olivat noin 5 000 kilometrin päässä määrän­päästään.

Ruoka ja vesi eivät riittäisi millään. Asia oli ilmiselvä jokaiselle. ­Ainoa mahdollisuus oli leikata jo ennestäänkin riittämättömät annokset puoleen. Päätös oli vaikea, sillä miehet olivat jo niin nälkiintyneitä, ­että he eivät tahtoneet pystyä sen paremmin istumaan kuin makaamaankaan heittelehtivissä ­veneissä. Ilman minkäänlaista suojaa kolhiva matkanteko oli silkkaa kidutusta pelkäksi luuksi ja nahaksi laihtuneille miehille.

Paratiisi näkyvissä

Chase luuli 20. joulukuuta 1820 näkevänsä kangastuksen, sillä taivaanrannassa näkyi valkea hiekkaranta. Saari osoittautui todelliseksi. Chase kuvaili Henderson ­Islandia uinuvaksi paratiisiksi. Miehet ryntäsivät saaren rantaan riemuiten ja hurraten.

Saatuaan kiinteän kamaran jalkojensa alle he ­lepäsivät karkealla hiekalla ja oikoivat jäseniään ensimmäistä kertaa kuukauteen. Sen jälkeen he lähtivät etsimään ruokaa ja ­makeaa vettä. Kaukaa yltä­kylläiseltä trooppiselta paratiisilta näyttänyt saari osoittautui kuitenkin karuksi.

Illalla luurangonlaihat ja resuiset haaksirikkoiset viettivät juhlaa. Kapteeni Pollard ja ­stuertti Bond olivat onnistuneet pyydystämään rapuja ja lintuja, joista valmistettu ateria antoi miehille toivoa ja voimaa unohtaa hetkeksi ­vaikeudet. Aamulla oli kuitenkin pakko katsoa ­karua totuutta silmiin.

Saarella oli vain yksi ­makean ­veden lähde, joka sekin oli kovin epävarma. Vettä norui kallion­kolosta, joka jäi nousuveden alle, joten vettä pystyi keräämään vain puolisen tuntia matalan veden ­aikaan. Lisäksi saarella oli vain hyvin vähän syötävää. Siellä ei pystyisi elämään pitkään.

Jo viidessä päivässä saarelta oli syöty käytännössä kaikki syötäväksi kelpaava. 25. joulukuuta päätettiin lähteä. Pollardin näkemys oli, että vaihtoehtoina olivat vain pelastuminen ­merellä tai varma kuolema maissa.

Kolme miestä, valasvenemies Thomas Chappel ja matruusit Seth Weeks ja William Wright, katsoivat kaikesta huolimatta paremmaksi ­vaihtoehdoksi jäädä saarelle kuin lähteä epä­toivoiselle merimatkalle hädin tuskin pinnalla pysyvällä avoveneellä.

Vesitynnyrit täynnä ja eväinään kalaa ja lintuja 17 miestä lähti purjehtimaan. Pollard ­lupasi Chappelille, Weeksille ja Wrightille, että mikäli muut pääsisivät Etelä-Amerikkaan, he tekisivät kaikkensa saarelle jääneiden pelastamiseksi.

Kuolema korjaa satoa

Matthew Joy oli todella huonossa kunnossa jo ennen saarelta lähtöä. Merimatkan jatkuessa 27-vuotiaan toisen perämiehen tila heikkeni päivä päivältä. Hän oli kuin elävä kuollut: sairaalloisen laiha, pelkkää luuta ja nahkaa, ja hänen silmänsä olivat lasittuneet. Muut saattoivat vain seurata, ­miten hän kääntyi sisäänpäin ja lopulta menetti jopa puhekykynsä. Silti kaikille oli suuri järkytys, kun Joy heitti henkensä 10. tammikuuta 1821.

Kaksi päivää myöhemmin veneitä kohtasi ­jälleen epäonni. Kun Chasen veneen miehet heräsivät myrskyisän ja sateisen yön ­jälkeen, he huomasivat joutuneensa erilleen muista veneistä.

Tovereiden häviäminen näköpiiristä oli ­yksin aavalle ulapalle jääneen veneen meri­miehille ankara isku. Chase kirjoitti murheen murtamana: ”Meillä ei enää ole mahdollisuutta saada lohtua siitä, ­että näemme tovereittemme kasvot. Niin kummalliselta kuin se saattaakin kuulostaa, olemme saaneet toistemme näkemisestä sekä henkistä että fyysistä voimaa ja tukea.”

Samassa yhteydessä Chase kirjoitti, että rantaan oli matkaa 2 000 kilometriä ja annoksia oli pienennettävä entisestään. ”Pelkään pahoin, ­että ­pian olemme kaikki pelkkiä luurankoja”, hän kirjoitti muistikirjaansa.

Runsaan viikon kuluttua, 20. tammikuuta, jolloin Essexin haaksirikosta oli kulunut kaksi kuukautta, ensimmäisen perämiehen pahat ­aavistukset alkoivat käydä toteen. Tuona päivänä matruusi Richard Peterson ilmoitti, että hän ei jaksanut enää taistella. Muutaman minuutin kuluttua hän lakkasi puhumasta, vajosi tajuttomuuteen ja heitti henkensä.

Joyn veneessä, jota Obed Hendricks nyt johti, tilanne oli yhtä onneton. Heillä oli enää vain puoli kiloa laivakorppuja. Kun matruusi Lawrence Thomas kuoli, miehet lausuivat lopulta ääneen ajatuksen, josta he olivat siihen asti vaienneet: pitäisikö ruumis syödä?

Kyse oli hengissä selviytymisestä, joten ­päätös oli yksimielinen. Thomasin nälkiintyneen ruumiin vähäiset lihat irrotettiin luista ja paistettiin laakean kiven päälle tehdyllä pienellä nuotiolla. Ihmisliha jaettiin Pollardin veneen väen kanssa, ja nälkiintyneet miehet ravitsivat itseään matruusitoverinsa lihalla.

Kuolema korjasi edelleen runsasta satoa ­Essexin valasveneillä: 22. tammikuuta Hend­ricksin veneellä kuoli matruusi Charles Shorter, ja 27. tammikuuta noutaja tuli Isaiah Shep­pardille. Vain päivää myöhemmin oli Samuel Reedin vuoro. Kaikki syötiin.

Perämies Chasen vene oli kadonnut jo 12. tammikuuta. 29. tammikuuta myös loput kaksi venettä ajautuivat erilleen. Essexin haaksi­rikkoiset ajelehtivat erillään kolmella heiveröisellä veneellä aavalla Tyynellämerellä. Kapteeni Pollard kirjoitti: ”Kohtalon rajaton julmuus vain jatkuu. Obed Hendricksin, William Bondin ja Joseph Westin valasvene on kadonnut.” Kadonnutta venettä ei ollut mitään mahdollisuutta löytää, eikä etsimiseen olisi ollut voimiakaan. Hendricksin vene sai selviytyä omillaan – ilman kompassia, kvadranttia ja ­navigointivälineitä.

Arpapeliä elämästä

Chasen veneen miehistö makasi pitkin pituuttaan veneen pohjalla. He jaksoivat hädin tuskin ryömiä veneen pohjalla. ­Heidän ainoa toivonsa oli, että jokin laiva pelastaisi heidät. Chase näki elämän pakenevan miehistä, ja tammikuun 28. päivänä hän päätti vielä kerran yrittää huijata kuolemaa. Hän suurensi päivittäistä muona-annosta, vaikka ruokaa oli enää muutamaksi päiväksi.

Suuremman ruoka-annoksen avulla ja juomalla omaa virtsaansa miehet pysyivät elossa. ”Kärsimyksemme lähenevät loppuaan”, kirjoitti Chase 6. helmikuuta. Hän kuvaili, kuinka ­miehet näkivät unta notkuvista, yltäkylläisistä herkkupöydistä ja itkivät katkerasti herätessään karuun ­todellisuuteen.

Pollardin veneessä Samuel Reedin jäännökset olivat jo aikaa sitten loppuneet, ja eloon­jääneet mittailivat toisiaan kyräillen. 6. helmikuuta Charles Ramsdell ehdotti, että vedettäisiin ­arpaa siitä, kuka surmattaisiin ja syötäisiin.

Pollard oli ensin ajatusta vastaan, mutta pian hän myöntyi. Arpaliput tehtiin paperinpalasista, ja kuoleman arpa osui kapteeni Pollardin nuoreen serkkuun Owen Coffiniin, jota Pollard oli luvannut suojella. Seuraavaksi arvottiin, kuka joutuisi surmaamaan Coffinin. Tehtävä osui Coffinin ystävälle Charles Ramsdellille. ”En vaivaa ajatuksella päätäni sen enempää kuin kukaan muukaan”, ­sanoi Coffin. Hän laski päänsä veneen laidalle, ja hänen ystävänsä Ramsdell ampui hänet.

Kaksi päivää myöhemmin kuoli yksi Chasen veneen miehistä, Isaac Cole. Hänen ­tilansa heikkeni heikkenemistään, hän oli välillä tajuton ja sai ankaria kouristuksia, ja iltapäivällä hän kuoli.
Vainaja makasi veneessä koko yön Chasen pohtiessa, mitä ruumiille pitäisi tehdä. Aamulla hän ehdotti, että Cole syötäisiin. Hänen näkemyksensä mukaan oli parempi syödä kuollut toveri kuin joutua tappamaan eläviä.

Veneen muiden matkustajien mietteet olivat olleet samansuuntaisia, joten he alkoivat välittömästi irrottaa jäseniä ja kaivaa sydäntä ruumiin rinnasta. Tämän jälkeen vainaja ommeltiin ­kiinni ja heitettiin yli laidan. Chase, Lawrence ja Nickerson söivät nälissään sydämen raakana ja alkoivat paistaa lihansuikaleita. He söivät osan lihasta, mutta panivat suurimman osan säästöön ”kärsimysten viimeisten hetkien varalle”, kuten Chase asian ilmaisi.

Veneellinen luurankoja

Helmikuun 18. 1821 Benjamin Lawrence huusi: ”Laiva näkyvissä”. Chase nousi ­hitaasti ­uskomatta, että heidän kärsimyksensä ­voisivat ­koskaan päättyä. Hän katsoi hori­sonttiin ja näki siellä ­todellakin purjeen. ­Ensimmäinen perämies riemastui, mutta sitten pelko sai ­otteen: Entä jos laiva purjehtiikin ohi huomaamatta haaksirikkoisia?

He soutivat kolme tuntia alusta kohti niin kovaa vauhtia kuin vähillä voimillaan ikinä pys­tyivät. Välimatka lyheni hiljalleen, ja kun he pystyivät lukemaan laivan nimen, Indian, he saattoivat viimein uskoa pelastuneensa. ”Keitä te olette?” kysyttiin laivasta. Chase sai vastattua: ”Essex. Valaanpyyntialus. Nantucket.”

Pollard ja Ramsdell olivat kuolemaisillaan vain 500 kilometriä etelämpänä. He olivat ­janosta ja nälästä sairaita ja aikaa sitten syöneet Barzillai Rayn ruumiin. Epätoivoisina he alkoivat murskata kuolleen toverinsa luita saadakseen luuytimen esiin. He ryömivät eri päihin venettä imien ahnaasti luuydintä. Heidän silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa ja heidän ihonsa oli harmaankalpea ja haavainen.

Nälkiintyneet miehet olivat jo menettäneet kaiken ­toivon pelastumisesta, kun 23. ­helmikuuta 1821 he kuulivat huutoa. Miehet olivat niin ­lopussa, että he jaksoivat tuskin reagoida.

Kohta auringon eteen lipui suuri varjo. Se oli valaanpyyntialus Dauphin, jonka kotisatama oli Nantucket niin kuin oli ollut Essexinkin. Veneensä ­viimeiset eloonjääneet, Pollard ja Ramsdell, nostivat luun­kappaleiden keskeltä hitaasti katseensa ­pelastajiinsa. Pian heidät nostettiin Dauphiniin. He saivat ruokaa ja vettä, minkä jälkeen he jaksoivat kertoa valaanpyyntialus Essexin haaksirikon kauhistuttavan tarinan kapteeni Zimri Coffinille, joka kirjoitti sen muistiin ja sanoi sen olevan ”piinaavin ­tarina, jonka olen koskaan kuullut”.

Miehistön kohtalo


Ensimmäinen vene

Owen Chase, ensimmäinen perämies, jäi henkiin
Benjamin Lawrence, valasvenemies, jäi henkiin
Thomas Nickerson, messipoika, jäi henkiin
Isaac Cole, matruusi, kuoli veneessä, syötiin
Richard Peterson, matruusi, kuoli veneessä, heitettiin yli laidan

Toinen vene

George Pollard, kapteeni, jäi henkiin
Charles Ramsdell, matruusi, jäi henkiin
Owen Coffin, matruusi, surmattiin veneessä, syötiin
Barzillai Ray, matruusi, kuoli veneessä, syötiin
Samuel Reed, matruusi, kuoli veneessä, syötiin

Kolmas vene

Matthew Joy, toinen perämies, kuoli veneessä, heitettiin yli laidan
William Bond, purseri, kohtalo tuntematon
Obed Hendricks, valasvenemies, kohtalo tuntematon
Isaiah Sheppard, matruusi, kuoli veneessä, syötiin
Charles Shorter, matruusi, kuoli veneessä, syötiin
Lawson Thomas, matruusi, kuoli veneessä, syötiin
Joseph West, matruusi, kohtalo tuntematon

Henderson Islandille jääneet
Thomas Chappel, valasvenemies, jäi henkiin
Seth Weeks, matruusi, jäi henkiin
William Wright, matruusi, jäi henkiin

Ehkä sinua kiinnostaa...