Molemmat koneet syttyivät palamaan törmäyksessä. Rajuja paloja sammutettiin tuntikausia.

© Fotograf Ukendt

583 ihmistä paloi kuoliaaksi yhdessä historian pahimmista lento-onnettomuuksista

Sankka sumu, puutteellinen tutkalaitteisto sekä kärsimätön lentäjä olivat syynä kahden matkustajakoneen yhteentörmäykseen vuonna 1977 Teneriffalla. Onnettomuudessa koneet syttyivät palamaan ja satoja ihmisiä kuoli.

perjantai 2. maaliskuuta 2018 teksti Boris Koll

Norman Williams oli vakaumuksellinen kristitty ja uskoi Raamatun sanaan siitä, että kärsivälliset perivät maan. 

Hän oli 52-vuotias, 125-kiloinen leppoisa mies, jolla ei ollut tapana kiihtyä pienestä. Nyt hänenkin kärsivällisyytensä alkoi kuitenkin loppua, sillä olot Pan Amin Boeing 747:ssä olivat muuttuneet vähitellen sietämättömän tukaliksi.

Kello oli hieman yli kolme iltapäivällä sunnuntaina 27. maaliskuuta 1977. 

Williams oli lentänyt ensin Los Angelesista New Yorkiin, sitten kuusi tuntia Atlantin yli, minkä jälkeen kone oli ohjattu Teneriffalle hieman ennen kuin sen olisi pitänyt laskeutua Las Palmasiin, jossa Williamsin ja muiden varakkaiden, keski-ikäisten amerikkalaismatkustajien oli tarkoitus nousta risteilyalukseen.

Williams oli nyt joutunut istumaan ahtaalla istuimellaan lentokoneessa jo yli 13 tuntia, eikä miehistö osannut kertoa, kuinka kauan tilanne vielä kestäisi. 

Ruoka oli loppunut jo aikaa sitten, ja lentoemännillä oli tarjota 382 nälkäiselle ja ärtyneelle matkustajalle vain virvoitusjuomia.

Lentokenttä vilisi lentokoneita, joista suurin osa odotti vain lupaa lentää lyhyt loppumatka Gran Canarialle Las Palmasiin. Williams näki viisi kuusi lentokonetta jonossa oman koneensa edessä ja 11–12 sen takana.

”Kuluu ainakin tunti, ennen kuin tähän sotkuun saadaan mitään järjestystä”, hän narisi ystävälleen Tedille, joka istui hänen edessään olevalla istuimella.

”Se nyt on ihan varmaa”, Ted vastasi. 

Tuntematon valokuvaaja otti tämän kuvan noin puoli tuntia ennen onnettomuutta. Etualalla näkyy KLM:n ja taustalla Pan Amin lentokone. 

© Project Tenerife

Lentäjien kärsivällisyys oli koetuksella

Klo 15.15, Pan Amin koneen ohjaamo
Lentokapteeni Victor Grubbs alkoi hermostua odoteltuaan turhaan lähtölupaa Teneriffalta. 

Kapteeni Grubbs ei ollut uskoa kuulemaansa. Hän oli rupatellut matkustajille niitä näitä yli tunnin ajan yrittäen pitää heidät rauhallisena, ja nyt edessä oli taas uusi viivytys. 

Lennonjohtotorni oli juuri ilmoittanut, että Las Palmasin lentokenttä oli jälleen avattu, ja Grubbs valmistautui lähtöön, mutta hollantilaisen KLM-lentoyhtiön Boeing 747 tukki hänen tiensä.

Hollantilaiskoneen kapteeni oli ilmeisesti päättänyt tankata juuri ennen lennonjohdon ilmoitusta. Luoja tiesi, miten kauan sekin kestäisi.

”Se idiootti!” Grubbs huudahti.

”Mikä tonttu!” säesti perämies Robert Bragg, jonka sadattelut tallentuivat kapteenin kommenttien ohella koneen mustaan laatikkoon.

Hollantilaiskapteeni hermostui

Klo 15.20, KLM:n koneen ohjaamo
Kapteeni Jacob­ ­­van Zanten oli hermostunut ja stressaantunut viivytyksen vuoksi.

Jacob van Zantenilla oli ollut parempiakin päiviä. Hän vastasi takanaan olevan Pan Amin koneen kutsuun. 

Sen kapteeni tiedusteli, miten kauan vielä pitäisi odottaa. Jälkikäteen ajatellen van Zanten tajusi, että polttoainetäydennyksen tilaaminen oli ollut huono idea, mutta hän oli halunnut säästää aikaa Las Palmasissa.

Kukaan ei ollut osannut sanoa, koska Las Palmasin kenttä voitaisiin avata. Siihen olisi voinut kulua vielä tunteja, ja van Zanten oli päättänyt hyödyntää odotusajan tankkaamalla koneensa.

Hänellä oli jo riittävästi huolia. Kun hän olisi jättänyt matkustajat Las Palmasiin, hänen piti lentää kone takaisin Amsterdamiin, ja päivän viivytysten takia hän ja hänen miehistönsä olivat vaarassa rikkoa lepoaikamääräyksiä ja saada viranomaiset kimppuunsa. 

KLM:ssä oltiin tarkkoja siitä, että sääntöjä noudatettiin.

Jacob van Zanten oli KLM:n kokeneimpia ja suosituimpia lentäjiä. Hänen kasvonsa koristivat nytkin sen KLM:n asiakaslehden kantta, jota monet matkustajat selasivat odotellessaan.

”KLM – ihmisiä, jotka osoittavat, että täsmällisyys on mahdollista”, lentokapteenista kertovan artikkelin otsikko julisti.

Nyt otsikko tuntui ironialta, mutta van Zanten ei nähnyt siinä mitään hauskaa. 

Norman Williams oli Pan Amin onnettomuuskoneessa matkalla risteilylle. Hän kirjoitti tapahtuneesta kirjan. 

© Kappa Press/Liaison Agency

Sumu valtasi lentokentän

Klo 16.40, Pan Amin koneen matkustamo
Teide-tulivuoren juurella oleva Los Rodeosin lentokenttä tunnettiin nopeista säänvaihteluistaan.

Norman Williams katseli koneen ikkunasta huolestuneena sumupilveä, joka lähestyi kovaa vauhtia Teidevuorelta. 

Hän toivoi mielessään, ettei sumu viivästyttäisi koneen lähtöä entisestään, sillä odottelua oli kestänyt jo aivan liian kauan. Valitettavasti asiat näyttivät kehittyvän juuri väärään suuntaan.

Sumu levisi lentokentän ylle muutamassa minuutissa. 

Se oli omituisen häilyvää, ja sen paksuus vaihteli koko ajan. Välillä näkyvyys oli 150 metriä, mutta sitten Williams ei enää nähnyt edessä olevaa KLM:n konetta lainkaan.

”Sehän on kuin hernerokkaa”, totesi vanhahko rouva vieressään istuvalle tyttärelleen.

”Älä suotta huolehdi, äiti. Muistatko, miten tiheää sumu oli, kun lähdimme Fort Lauderdalesta? Ei tässä ole mitään vaaraa. Niillä on tutkat ja kaikki muut laitteet.”

Lennonjohtaja toimi radion varassa

Klo 16.58, lennonjohtotorni
KLM:n kone oli tankannut 55 000 litraa polttoainetta ja sai luvan rullata kiitotielle.

Los Rodeosin lennonjohdolla oli kiireisin päivä pitkään aikaan. Lentokenttä vilisi lentokoneita, ja lennonjohtajan piti pitää huolta siitä, että kaikki sujui hyvin. 

Paksu sumu oli pahentanut tilannetta entisestään, eikä lennonjohtaja enää nähnyt kentällä olevia koneita, joten hänen piti työskennellä pelkän radion varassa.

Vuonna 1977 monilla lentokentillä oli jo maaliikennetutka, jonka ansiosta lennonjohto tietää tarkalleen kaikkien kentällä olevien koneiden sijainnin säästä ja näkyvyydestä riippumatta. 

Tutka ei kuitenkaan ollut pakollinen, eikä pienellä Los Rodeosin kentällä ollut sellaista. Lennonjohtaja joutui toimimaan sokeasti ja luottamaan siihen, että kukin kone oli juuri siellä, missä hän oli käskenyt sen olla.

Kello 16.58 lennonjohto antoi KLM:n 747:lle luvan siirtyä rullaamaan kiitotielle. 

Lentokenttää ei ollut tarkoitettu niin suurille koneille, joten lennonjohto käski KLM:n rullata aivan kiitotien päähän, tehdä 180 asteen käännös ja valmistautua sitten lentoonnousuun
tulosuuntaansa. Siten kone nousisi vastatuuleen, mikä antaisi paremman nosteen.

Vähän sen jälkeen, kun KLM:n kone oli lähtenyt rullaamaan kentän ainoan kiitotien päähän, lennonjohto antoi Pan Amin 747:lle luvan seurata sitä matkan päästä. 

Lennonjohtajalla oli kova paine purkaa kentälle syntynyt liikenne-suma, ja hän aikoi ohjata Pan Amin koneen kiitotien kolmannelle rullaustielle odottamaan KLM:n koneen nousua. 

Yhteenveto

Taustaa: Las Palmasin lentokenttä oli suljettu pommiuhkauksen vuoksi, ja lennot ohjattiin Los Rodeosin lentokentälle Teneriffalle. Liikennesuma ja sankka sumu johtivat vaaralliseen sekasortoon.

Tapahtumat: Hollantilainen matkustajakone törmäsi samantyyppiseen yhdysvaltalaiskoneeseen, ja molemmat koneet syttyivät palamaan.

Seuraukset: Onnettomuustutkintalautakunta antoi useita suosituksia turvallisuuden parantamiseksi. Lentäjät ja lennonjohtajat perehtyvät nykyään Teneriffan onnettomuuteen osana koulutustaan.

Kohtalokas väärinymmärrys

Klo 17.01, Pan Amin koneen ohjaamo
Lentokone rullaa siirtymät tavallisesti noin 20 kilometrin tuntivauhtia, mutta sumun takia Pan Amin koneella oli vauhtia vain alle 10 kilometriä tunnissa.

Lennonjohtaja puhui vahvalla espanjalaisella korostuksella, ja Grubbsilla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä tämä sanoi: ”Seven one two stand by break, clipper one seven three six leave the runway… dah… three one… on to our left.”

”Mitä?” Grubbs vastasi, ”anteeksi, voisitteko toistaa?”

”Leave the runway the third one your left”, lennonjohtaja vastasi kapteenin kysymykseen.

Kapteeni ei vieläkään täysin ymmärtänyt, mutta miehistö päätteli, että heidän piti kääntyä kolmannelle yhdystielle, kuten lennonjohtaja oli itse asiassa tarkoittanutkin. 

Pan Amin kone oli kuitenkin juuri ohittanut ensimmäisen yhdystien, ja lentäjät luulivat, että lennonjohto tarkoitti kolmatta yhdystietä siitä, missä he sillä hetkellä olivat, eli neljättä yhdystietä.

Väärinkäsityksen johdosta kone oli kiitotiellä pidempään kuin sen olisi pitänyt. Kello 17.06 lennonjohtotorni kutsui jälleen Pan Amin konetta: ”Ilmoittakaa, kun kiitotie on vapaa.”

”OK, ilmoitamme, kun kiitotie on vapaa”, Pan Am vastasi rullaten edelleen kiitotiellä.

Silloin sen lentäjät näkivät KLM:n koneen valot sen kääntyessä kiitotien päässä niin, että sen nokka osoitti heitä kohti. 

Kapteeni Grubbs hätkähti. Hän ei ollut uskoa silmiään. KLM:n kone ei ollut saanut lähtölupaa, mutta se alkoi kiihdyttää kiitotiellä.

”Katso tuota perkelettä... se idiootti tulee suoraan meitä kohti!” Grubbs huusi.

Perämies Bragg huusi:

”Aja syrjään! Aja syrjään! Aja syrjään!”

Grubbs ohjasi koneen kiitotieltä tiukasti vasemmalle KLM:n koneen syöksyessä hurjaa vauhtia heitä kohti.

Kapteenin viimeinen virhe

Klo 17.05, KLM:n ohjaamo
Stressaantunut kapteeni van Zanten käänsi koneen ja oli valmis lähtöön.

Jacob van Zanten alkoi valmistautua lähtöön ja antoi miehistön ymmärtää, että aloittaisi pian lähtökiidon. 

Koneen mustan laatikon mukaan koneen nuori toinen perämies toppuutteli kapteenia:

”Odota hetki, emme ole saaneet ATC-selvitystä (reittiselvitys, toim.).” 

”Kyllä minä sen tiedän”, van Zanten vastasi ärtyneenä. ”Pyytäkää sitä.”

KLM:n perämies kutsui lennonjohtotornia ja pyysi selvitystä. Vastaus tuli nopeasti:

”KLM kahdeksan seitsemän nolla viisi, Papa Beacon, korkeuteen yhdeksän nolla, sitten kurssi oikealle nolla neljä nolla...”

”Roger, Papa Beacon, korkeus yhdeksän nolla, kurssi nolla neljä nolla. [– –] Olemme lähdössä”, perämies vastasi.

Tässä KLM:n lentäjät tekivät virheen, jolla oli katastrofaaliset seuraukset; reittiselvitys ei ole lähtölupa. Jotta kone saisi lähteä, sen pitää saada lähtökiitolupa erikseen.

Kapteeni van Zanten päätti kuitenkin aloittaa lähtökiidon: ”Aloitamme, tarkistakaa paine.”

KLM:n kone alkoi kiihdyttää.

”Odottakaa lähtöä. Kutsun teitä”, kuului lennonjohtotornista. Sitten Pan Amin koneelle:

”Ilmoittakaa, kun kiitotie selvä”.

“OK, ilmoitamme, kun kiitotie selvä”, Pan Amin miehistö vastasi.

”Eikö Pan Am vielä ole valmis?” kysyi KLM:n koneen toinen perämies Willem Schreuder.

”On kyllä”, van Zanten vastasi.

Muutaman sekunnin päästä hän parahti: ”Ääh!”

Sumun läpi kapteeni van Zanten näki Pan Amin koneen tumman hahmon kiitotiellä oman, kovaa vauhtia eteenpäin kiitävän koneensa edessä. 

Hän tajusi välähdyksenomaisesti, miten kammottavan virheen hän oli tehnyt. 

Oli kuitenkin myöhäistä jarruttaa. Van Zanten teki ainoan asian, mikä oli enää tehtävissä: hän veti ohjaussauvan taakse ja yritti epätoivoisesti saada koneensa nousuun. 

Hetken näytti siltä, että hän onnistui. Koneen pyörät irtosivat maasta, ja sen nokka kohosi ja pyyhkäisi aivan Pan Amin koneen yli. 

Sitten kuului räsähdys, kun KLM:n koneen laskuteline ja yksi moottoreista osui Pan Amin koneeseen.

KLM:n kone syöksyi maahan ja kynti 450 metriä kiitotietä räjähtäen sitten valtavaksi tulimereksi. 

Kapteeni Jacob van Zanten, hänen miehistönsä 13 jäsentä sekä 234 matkustajaa kuolivat nopeasti liekkeihin. Yksikään hollantilaiskoneessa ollut ei selviytynyt räjähdyksestä ja tulipalosta hengissä.

Pelastajat luulivat ensin, että onnettomuudessa oli osallisena vain yksi kone.

© Polfoto

Norman Williams ei halunnut kuolla

Klo 17.06, Pan Amin kone
Vain muutama matkustaja matkustamon toisella laidalla näki KLM:n koneen tulevan kohti. Pan Amin kone syttyi törmäyksessä räjähdyksenomaisesti palamaan.

Räjähdys, liekkejä, huutoa – ensimmäisenä Norman Williamsin mieleen tuli, että kyseessä täytyi olla pommi. 

Hän näki, miten tuli syöksyi matkustamon läpi, ja tunsi pieniä kuumia metallinkappaleita satavan kasvoilleen. Sitten hän tajusi olevansa irti turvavöistään ja seisovansa koneen keskikäytävällä.

Williams näki liekkien riehuvan koneessa. Ne olivat nielaisseet joitakin penkkirivejä, mutta toisilla penkkiriveillä ihmiset istuivat vielä vahingoittumattomina mutta kummallisen apaattisina. 

He olivat ilmeisesti šokissa ja näyttivät siltä kuin eivät välittäisi vähääkään ympärillään vallitsevasta kaaoksesta.

Williams puolestaan tunsi vahvan elämänhalun valtaavan koko kehonsa, ja muutamassa sekunnissa hänen ajatuksensa kirkastuivat. 

Oli pakko päästä ulos! Hän etsi ystäväänsä Tediä, joka oli hetkeä aikaisemmin istunut hänen edessään, mutta tätä ei näkynyt missään.

Pian uusi räjähdys ravisteli lentokoneen runkoa. Rungon kappale lensi suoraan kohti Williamsin päätä, ja hän nosti vaistomaisesti kättään ja väisti. 

Hän oli isokokoinen, ylipainoinen ja huonokuntoinen mies, mutta yhtäkkiä hän sai jostain selittämättömät voimat.

Williamsin takana olevilla penkkiriveillä lähes kaikki olivat kuolleet tulipalossa, mutta liekit eivät olleet vielä ehtineet häneen asti. Williams alkoi pyrkiä koneen etuosaan. 

Hän oli yllättävän rauhallinen. Joka puolella hän näki kasvoja, verisiä, pelokkaita, palaneita ja elottomia, mutta hän ei välittänyt mistään.

Williams raahusti eteenpäin, ja yhtäkkiä hän näki sinistä taivasta matkustamon katosta olevasta valtavasta aukosta. 

Hän ponnisti ja sai kiinni aukon reunasta. Terävät metallireunat viilsivät hänen kätensä verille, mutta hän tuskin edes huomasi sitä.

Williamsin ainoa ajatus oli päästä turvaan. Hän nosti 125-kiloisen ruhonsa keveästi käsivarsillaan ylös ja kapusi matkustamon katolle, josta hän pääsi koneen siivelle. 

Matkaa maahan oli noin kymmenen metriä, mutta Williams ei epäröinyt hetkeäkään vaan hyppäsi.

Purseri pelasti monta henkeä

Klo 17.07, Pan Amin kone
Purseri Dorothy Kelly makasi tajuttomana palavan koneen lastiruumassa.

Dorothy Kelly tuli vähitellen tajuihinsa. 

Ensin hän ei tiennyt, missä oli. Hän muisti hämärästi, miten matkustamon lattia oli hävinnyt hänen jalkojensa alta. Sitten hän muisti pudonneensa, ja hän oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa. 

Nyt Kelly makasi matkalaukkujen keskellä, ja otsalta valuva veri sumensi hänen näkönsä. Ympärillä oli täysin pimeää, mutta hän näki yläpuolellaan valoa. 

Hän alkoi kivuta valoa kohden ja pääsi lopulta koneen murskautuneeseen nokkaan, jossa oli muitakin matkustajia.

Kelly kuuli jostakin pieniä räjähdyksiä, ja sitten hän huomasi, että koneen moottorit kävivät yhä. Kelly tiesi, että tilanne oli vakava. Käyvät moottorit, tuli ja koneen polttoaine olivat vaarallinen yhdistelmä.

Aikaa ei ollut hukattavissa, ja Kelly yritti kaikin keinoin suostutella muita matkustajia hyppäämään rungossa olevasta reiästä maahan, mutta nämä eivät uskaltaneet. 

Maahan oli noin 12 metriä. Kelly yllättyi itsekin voimistaan, kun hän alkoi tuuppia ihmisiä väkisin aukosta ulos. Sitten kun elossa olevia ei enää näyttänyt olevan, hän hyppäsi itse.

Kelly iskeytyi rajusti polvenkorkuiseen heinikkoon, mutta ei loukkaantunut. Hän nousi jaloilleen ja huusi ihmisille, että näiden pitäisi mennä koneesta mahdollisimman kauas, ennen kuin se räjähtäisi. 

Kaikki tottelivat. Jotkut olivat murtaneet pudotuksessa luitaan, mutta muut auttoivat heidät turvaan.

Vilkaistessaan ylöspäin Kelly näki jotakin sellaista, mistä hän näkisi painajaisia vielä pitkään: koneen sisälle loukkuun jääneet ihmiset hakkasivat hädissään palavan matkustamon ikkunoita yrittäessään päästä liekkejä pakoon.

”En voinut vuosiin katsoa edes takkatulta näkemättä noita ihmisiä edessäni”, Kelly kertoi myöhemmin haastattelussa.

Etsiessään eloonjääneitä hylyn lähettyviltä Kelly törmäsi kapteeni Grubbsiin, joka makasi sekavana maassa. 

Kelly tarttui kapteenia kainaloista ja alkoi raahata tätä pois palavan hylyn luota. He olivat juuri päässeet turvalliselle etäisyydelle, kun Pan Amin koneesta kuului uusi räjähdys.  

Useimmat matkustajat olivat Alankomaista tai Yhdysvalloista. Kummassakin maassa järjestettiin uhreille suuri muistotilaisuus. 

© Polfoto/AP

Pakoon liekkimerestä

Klo 17.07, onnettomuuspaikka
Vain 61 ihmistä onnistui pelastautumaan palavasta Pan Amin koneesta.

Norman Williams putosi jaloilleen kiitotietä ympäröivään korkeaan heinikkoon. Hänen toinen nilkkansa murtui törmäyksessä, mutta hän ei tuntenut kipua. 

Hän juoksi nilkuttaen poispäin palavasta koneesta turvallisen väli-matkan päähän liekeistä.

Kun Williams kääntyi katsomaan konetta, hän näki jonkun miehistön jäsenen istuvan polvillaan ruohikossa ja hakkaavan nyrkeillään maata. Se oli sekava ja pahoin palanut kapteeni Grubbs.

”Mitä olen tehnyt näille ihmisille?” kapteeni huusi epätoivoa äänessään keinuen edestakaisin ja maata takoen.

Williams näki purseri Dorothy Kellyn juoksevan kapteenin luo ja raahaavan tämän turvaan. Sitten hylystä kuului voimakas räjähdys. 

Williams tajusi, että tulimeren keskellä ei voinut olla enää yhtään eloonjäänyttä. Muutamat kymmenet pelastautuneet yrittivät paeta mahdollisimman kauas, osa itse, osa muiden auttamana. 

Joku mies huusi apua, mutta mies, jonka puoleen hän kääntyi, vastasi: ”Valitan.”

Selitykseksi mies nosti toista kättään. Siinä ei ollut enää sormia.

Pelastustoimet takkuilivat

Klo 17.20, lentokenttä 
Palokunta riensi roihuavan KLM:n koneen luo tietämättä, että onnettomuudessa oli ollut toinenkin kone. Sumun vuoksi palomiehet eivät ensin nähneet 450 metrin päässä ollutta Pan Amin konetta.

Läheisestä kylästä oli rientänyt ihmisiä auttamaan Pan Amin matkustajia. 

He kiirehtivät paikalle vesisankojen ja märkien pyyhkeiden kanssa ja kietoivat pyyhkeitä puolialastomien ja huutavien ihmisten palovammojen päälle lievittääkseen näiden tuskia. 

Koska ambulansseja ei kuulunut, osa lähti viemään loukkaantuneita sairaalaan omilla autoillaan.

Williams, jonka kädet vuosivat vuolaasti verta, kieltäytyi avuntarjouksista. Hän tiesi, että moni muu tarvitsi apua häntä kipeämmin. Osa turman uhreista oli järjiltään järkytyksestä ja epätietoisuudesta.

”Vaimoni! Vaimoni! Minun on löydettävä hänet!” eräs mies huusi ja lähti juoksemaan takaisin kohti liekehtivää hylkyä. Kapteeni Grubbs, joka oli vähitellen tullut tolkkuihinsa, tarttui mieheen ja pidätteli tätä.

Lopulta Norman Williams suostui nousemaan autoon, jota ajoi parikymppinen mies. 

Tämä oli yksi niistä monista vapaaehtoisista espanjalaisista, jotka yrittivät auttaa turman uhreja parhaansa mukaan. 

Williams pyyteli anteeksi, kun hänen verensä tahri auton penkin, mutta nuori mies vain heilautti kättään.

”De nada. De nada” – ei se mitään.

Mies ajoi niin kovaa kuin pystyi muita autoja ohitellen ja torvea toitottaen. Viidentoista minuutin kuluttua hän kaarsi Santa Cruzin sairaalan pihaan, ja Williams pääsi hoitoon.

Kotiinpaluun aika koitti

30. maaliskuuta, Los Rodeosin lentokenttä
Kolmen päivän päästä Pan Amin lennon pelastuneet matkustajat vietiin sairaalakoneella Yhdysvaltoihin.

Eloonjääneitä matkustajia sairaalalennolle kuljettanut bussi pysähtyi avoimen lentokonehallin eteen. Se oli muutettu ruumishuoneeksi, jossa oikeuslääkärit tutkivat hiiltyneitä ruumiita.

”Oli julma rangaistus eloonjääneille joutua katsomaan sitä näkyä”, kirjoitti Williams myöhemmin muistelmissaan.

Monet olivat kauhuissaan siitä, että heidän pitäisi taas lentää, ja Williamskin huomasi pelkäävänsä. 

Kun kone rullasi rullaustietä, kolmen päivän takaiset kauheudet palasivat matkustajien mieleen. 

Matka sujui kuitenkin hyvin, ja historian suurimmasta lento-onnettomuudesta selvinneet pääsivät turvallisesti kotiin.

Lue lisää

Norman Williams & George Otis: Terror at Tenerife, Bible Voice Inc., 1977. Allistair Fitzgerald: Air Crash Investigations: Tenerife Airport Disaster, The World's Deadliest Plane Crash Ever, Mabuhay Publishing, 1978.

Ehkä sinua kiinnostaa...