30 000 paloi kuoliaaksi: Tulivuori tuhosi satamakaupungin

Aamuauringon säteet tunkeutuivat tulivuoresta purkautuvan savun lomitse, ja Freeman katseli ihastellen, miten St. Pierren kaunis katedraali kimalteli auringossa.

Satamamestarin toimistosta liputettiin kapteenille, että hän voisi viedä laivansa sataman eteläpäähän. Satamassa ja St. Pierren kaduilla oli epätavallisen rauhallista, sillä oli helatorstai ja pyhä.

Lisäksi maata peittävä tuhkakerros vaimensi harvojen hevosvaunujen ja aamuvirkkujen kävelijöiden askelten äänet.

Tunnelma kaupungissa oli jotenkin oudolla tavalla idyllinen, etenkin sitten, kun kaupungin katedraalin tornin kellot muutamaa minuuttia ennen puolta kahdeksaa alkoivat soittaa ja kutsua kaupunkilaisia aamumessuun.

Freeman nautti näkymistä ja leppoisasta tunnelmasta. Hän ei voinut kuvitellakaan, että rauhallinen aamu muuttuisi pian tuliseksi helvetiksi ja että St. Pierren kirkonkellot kumisivat viimeistä kertaa.

Vaara vaani pikku Pariisia

St. Pierre oli kaunis ja vilkas satama- ja kauppakaupunki, jota kutsuttiin Länsi-Intian pikku Pariisiksi. Martinique oli ollut ranskalaisten hallinnassa aina siitä lähtien, kun 150 ranskalaista oli astunut siellä maihin vuonna 1635.

Vuonna 1902 kaupungissa oli noin 27 000 asukasta, joista neljäsosa oli muuttanut sinne Ranskasta. St. Pierrestä oli ajan mittaan kasvanut saaren taloudellinen ja kulttuurinen keskus.

Pariisilla oli Champs-Élysées’nsä, St. Pierrellä oli Rue Victor Hugonsa, kaupungin komea ostoskatu, jossa myytiin valtamerilaivojen Pariisista Atlantin yli tuomia houkuttelevia tavaroita.

Alue oli rehevää ja luonto värikylläistä. Mont Peléen vuorelta alkunsa saavat yli 20 lähdettä kastelivat ympäristöä ja turvasivat kaupungin vedensaannin.

St. Pierre oli siis varsinainen trooppinen paratiisi, mutta idyllisen julkisivun takana vaani koko ajan vakava uhka.

Elämää ylläpitävä vuori oli myös aktiivinen tulivuori, jolla olisi voimaa tuhota sekä St. Pierre että kaikki saaren luoteisosan pikkukylät.

Paikallisten perimätiedossa kerrottiin Mont Peléen tulivoimasta, ja niinpä ranskalaisille siirtomaaisännille ei pitänyt olla epäselvää, että vuoressa piili mahdollinen vaara.

Heikkoja purkauksia oli tapahtunut muun muassa vuosina 172 ja 1851, mutta silloin kuolonuhrien määrä oli jäänyt pieneksi.

Pako kaupunkiin

St. Pierren vanhimmat asukkaat saattoivat vielä muistaa puoli vuosisataa aiemmin sattuneen purkauksen. Heistä moni alkoikin huolestua 23. huhtikuuta 1902, kun Mont Pelée alkoi jyristä niin, että maa tärisi.

Kraatterista alkoi tuprahdella kevyttä harmahtavaa tuhkaa ja höyryä, ja terävä rikinkatku kantautui kaupungin kaduille ja tukahdutti kaupungille yleensä tunnusomaisen raikkaan meri-ilman.

Mont Peléen läheisten kylien asukkaat tunsivat olonsa niin turvattomiksi, että he pakkasivat tavaransa ja lähtivät St. Pierreen, joka oli turvallisemman matkan päässä tulivuoresta.

Kaupungin mutkittelevat kadut muuttuivat yhä ahtaammiksi, ja öisin lukuisat pakolaiset istuskelivat talojen seinustoilla tai asettuivat varovasti paljaalle maalle makaamaan saadakseen muutaman tunnin unta.

Tuhkasade ja rikinkatku vain pahenivat, ja pian ihmiset alkoivat peittää kasvonsa märillä liinoilla pystyäkseen hengittämään. Kuitenkin vain harva pakeni St. Pierrestä. Ihmiset olivat enemmän huolissaan pakolaisten suuren määrän aiheuttamasta elintarvikepulasta, kuin mahdol-lisesta tulivuoren purkauksesta.

Viranomaiset rauhoittelivat kansaa seiniin kiinnitetyillä julisteilla ja lehti-ilmoituksilla, joissa vakuutettiin, että mitään vaaraa ei ollut, kunhan ihmiset vain pysyttelisivät kaupungissa.

7. toukokuuta paikallislehti kirjoitti, että laavavirta ei voisi ulottua kaupunkiin asti ja että mahdollinen tulossa oleva purkaus uhkaisi vain suoraan vuoren vaikutuspiirissä olevia alueita eli aivan Mont Peléen lähiympäristöä.

Kuolema saapui 55 metrin sekuntivauhtia

Aamulla 8. toukokuuta St. Pierren satamassa keinui 19 laivaa. Suurin osa niistä oli Roddamin tapaan rahtilaivoja, jotka pääasiassa kuljettivat tavaraa Euroopasta Karibian siirtokuntiin.

Laivansa kannelta kapteeni Freeman näki, että muiden Atlantin-laivojen miehistöt olivat nostaneet pyhäpäivän johdosta laivoihinsa keulasta perään ulottuvan juhlaliputuksen.

Kapteeni antoi välittömästi miehistölleen käskyn tehdä samoin. Hän oli kiintynyt 88 metriä pitkään rautalaivaansa eikä halunnut Roddamin jäävän muita huonommaksi missään suhteessa. Laivan piti näyttää edustavalta, vaikka sillä ei ollutkaan kyydissään muita matkustajia kuin miehistö.

Liputus oli valmis muutamaa minuuttia vaille kahdeksan, ja univormuun pukeutunut Freeman asteli laskusiltaa pitkin tapaamaan satamavirkailijaa. Hän ehti juuri puristaa tämän kättä, kun St. Pierren aamuisen rauhan rikkoi pamaus, joka sai maan ja rakennukset vavahtelemaan.

Kun Freeman vaistomaisesti käänsi katseensa kohti Mont Peléetä, hän näki, että vuori oli alkanut purkautua ja päästänyt ilmoille valtavan massan tuhkaa ja kaasuja. Räjähdys oli repinyt aukon vuoren seinämään ja syössyt vuoren lounaisrinteelle valtavan pyroklastisen pilven, joka vyöryi alas ja suoraan kohti St. Pierreä.

Freeman ryntäsi takaisin laivaansa hehkuvan tuhkapilven syöksyessä kohti satamaa 55 metrin sekuntivauhtia. Monissa muissa laivoissa ihmiset seisoivat kuin lamaantuneena tuijottaen tuli- ja savumassoja tappavan vyöryn lähestyessä lähestymistään.

Kaupungissa syntyi sekasorto, ja kadut täyttyivät kauhistuneiden ihmisten huudoista. Kapteeni Freeman ymmärsi toimia nopeasti. Sekuntiakaan hukkaamatta hän juoksi Roddamin karttahuoneeseen, jossa säilytettiin laivan karttoja ja instrumentteja.

Freeman käpertyi huoneen nurkkaan ja kuuli, miten hänen miehistönsä juoksenteli kannella ympäriinsä turvapaikkaa etsien. Pian yksi ääni peitti kaiken alleen: laivan yli vyöryvien palavien kaasujen, sulavan kiven ja tuhkan korviahuumaava pauhu.

Kannella aukesi kauhea näky

Satamaan vyöryvä pyroklastinen pilvi osui Roddamiin valtavalla voimalla ja lähes kaatoi 1 506 tonnin aluksen kyljelleen.

Hetkeksi kaikki pimeni, ja sakean tuhkapilven joukossa olleet hehkuvat kivenmurikat ja kiehuvat mutakokkareet pieksivät laivaa, ja käsittämätön kuumuus sulatti lähes välittömästi kaikki tielleen osuneet rautaiset laivan osat.

Karttahuoneen seinät suojelivat Freemania osittain, mutta vulkaanisen massan kuumia kiven- ja tuhkakappaleita tunkeutui halkeamista pureutuen hänen käsivarsiinsa ja kasvoihinsa. Hänestä tuntui kuin hänen ihoaan olisi hangattu pienillä tulenhehkuisilla metallinkappaleilla.

Tuska oli hirvittävä, mutta kannelta kantautuvista huudoista Freeman saattoi päätellä, että muiden kärsimykset olivat vieläkin kauheammat. ”Ne olivat kummallisia, epäinhimillisiä ääniä, kuin hädässä kirkuvia lintuja. Tiesin, että ihmiset paloivat siellä tuhkaksi, mutta en pystynyt tekemään mitään, eikä kukaan muukaan pystynyt”, hän muisteli myöhemmin.

Jonkin ajan kuluttua kuumuus karttahuoneessa kävi niin sietämättömäksi ja savu niin tukahduttavaksi, että kapteenin oli pakko mennä ylös kannelle. Hän tiesi, että ainoa mahdollisuus selviytyä oli ryhtyä sammuttamaan kaikkialla laivassa riehuvia liekkejä.

Mont Pelée syöksi yhä palavia kiviä ja mutaa, mutta hehkuva kaasu- ja tuhkavyöry oli hiipunut. Paksu savu pimensi ilman, mutta palavien laivojen ja rakennusten hehkussa Freeman pystyi haparoimaan tietään eteenpäin
pimeydessä.

Metri metriltä haavoittuneen kapteenin edessä kannella paljastui yhä järkyttävämpi näky. Merimiesten ruumiita oli kaikkialla, osa jo täysin hiiltyneinä, osaa liekit vielä nuolivat luita myöten.

Freeman kuuli sekä Roddamilta että muilta satamassa olevilta laivoilta loiskahduksia, kun jotakin putosi veteen. Ne olivat kuolemaa tekeviä merimiehiä, jotka viimeisillä voimillaan kapusivat laidan yli veteen toivoen nopean hukkumiskuoleman päättävän sietämättömät kärsimyksensä.

Osa vielä elossa olevista istui tuskien lamaannuttamana yrittäen huutaa, mutta polttavat kaasut olivat kärventäneet heidän suunsa ja kurkkunsa niin, ettei ääntäkään tullut ulos. Joidenkuiden kasvojen iho oli niin pahasti palanut ja tuhoutunut, että heitä oli mahdoton tunnistaa.

Freeman tunnisti kuitenkin yhden vielä hengissä olevan miehen konemestarikseen. Hän käski miehen rientää välittömästi keulaan irrottamaan laivan ankkuriketjun, mutta tämä vain tuijotti takaisin ikään kuin pahoitellen, kunnes sai voihkittua, että ei pystynyt liikuttamaan palaneita raajojaan.

Freeman kääntyi poispäin etsiäkseen muita eloonjääneitä, ja silloin hän huomasi savun hieman hälvetessä, että Roddam ajelehti irrallaan; se oli ilmeisesti jo menettänyt ankkurinsa tuhkavyöryssä. Savun läpi hän näki myös jotain, mikä painui ikuisesti hänen mieleensä.

St. Pierre – Länsi-Intian pikku Pariisi – oli käytännöllisesti katsoen kadonnut. Kaupungin värikkäät kadut olivat muuttuneet mustiksi, kaikki puut olivat muuttuneet tuhkaksi, ja tuhon keskellä kohosi hiiltyneitä tiiliseinien raunioita.

KARTTA: Katastrofi oli massiivinen

Liekit olivat ottaneet valtaansa suuren osan kaupunkia, ja hitaasti ne tuhosivat lopunkin elämän, joka oli selvinnyt Mont Peléen yli tuhatasteisesta purkauspilvestä.

Ne eloonjääneet, joilla oli vielä vähääkään voimia jäljellä, pakenivat kohti merta, monet liekehtien, toivoen veden sammuttavan liekit ja lievittävän tuskiaan.

Kapteeni Freeman katsoi kauhuissaan, miten sadat kaupunkilaiset heittäytyivät mereen ja kirkuivat sitten jälleen vieläkin hirvittävämmin.

Purkauspilvi oli kuumentanut myös rantaveden, ja se sihisi uhrien muutenkin palaneen lihan ympärillä, kun nämä heittäytyivät mereen. Yksi toisensa jälkeen he antoivat periksi ja vajosivat pinnan alle.

Kapteeni ohjasi laivaa kyynärpäillään

Freeman ei halunnut kokea kaupunkilaisten kohtaloa, ja hän piti velvollisuutenaan pelastaa laivansa, joka ajelehti vapaana. Tuli riehui lähes kaikkialla Roddamilla, mutta helpotuksekseen Freeman löysi kuusi merimiestä, jotka olivat olleet laivan alakannella, kun Peléen lähettämä tuhkapilvi oli huuhtonut satamaa.

He olivat jääneet henkiin ja olivat valmiit käymään taisteluun tulta vastaan. Kaksi konemiestä käynnisti koneen ja teki kaikkensa pitääkseen sen käynnissä sillä välin, kun muut yrittivät saada kannella riehuvan palon kuriin.

Taivaalta satoi edelleen tuhkaa, joka pimensi näkyvyyden ja hankaloitti työtä. Kaupungista ja läheisiltä laivoilta kantautuva liekkien kajo antoi kuitenkin sen verran valoa, että miehistö pystyi hilaamaan palavia laivan osia laidan yli veteen.

Tuli oli levinnyt myös hytteihin ja muihin laivan kiinteisiin osiin, ja miehistö yritti estää tulen leviämisen kaatamalla vettä palopesäkkeiden päälle.

Kapteeni Freeman asettui ruorin ääreen ja hengähti helpottuneena, kun hän huomasi ohjauksen reagoivan, vaikka vulkaaninen kiviaines oli tehnyt tuhojaan myös laivan ohjauslaitteisiin.

Freeman kumartui eteenpäin ja asetti kyynärpäänsä ruorin puisille kapuloille. Muulla tavoin hän ei pystynyt kääntämään ruoria, sillä hänen kätensä ja ranteensa olivat palaneet luuhun asti.

Kipu oli sietämätön, mutta hän ei voinut luovuttaa. Roddam oli pelastettava.

Kuumuus sulatti kengät jalasta

Kun tulivuorenpurkauksesta oli kulunut yli tunti, ilma oli edelleen läkähdyttävän kuuma. Freeman huomasi yhtäkkiä, että hänen jalkojansa kuumotti ikään kuin hän olisi seissyt kuumilla kivillä.

Katsoessaan alas hän huomasi, että hänen saappaidensa pohjat olivat sulaneet ja niiden kumiset rippeet tarttuneet kannen pintaan. Hän käski merimiehen tuomaan hänelle lumikengät, jotka hän oli ostanut aiemmin käydessään talvella Saksassa.

Kapteeni puki kengät jalkaansa ja ehti hetken nauttia niiden tuomasta helpotuksen tunteesta, kun Roddamia uhkasi jälleen uusi vaara sen peruuttaessa satamasta. Yksi merimiehistä huusi äkkiä hätääntyneellä äänellä:
”Laiva muutaman kaapelinmitan päässä!”

Freeman havaitsi heti liekehtivän aluksen takanaan ja tajuamatta itsekään, miten siinä onnistui, hän ohjasi Roddamin rahti- ja matkustaja-aluksen Roraiman ohi.

Freeman miehineen purjehti niin läheltä toista brittiläistä höyrylaivaa, että he pystyivät tuntemaan sen kuumuuden ja kuulemaan matkustajien kauhun- ja tuskanhuudot.

Freeman kertoi tapahtumasta myöhemmin: ”Voihkintaa, kiroilua ja avunhuutoja kuului kaikkialta. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, enkä voinut muuta kuin yrittää saada oma laivani turvaan.”

Kuin haavoittunut eläin Roddam eteni hitaasti sataman läpi helvetillisessä savun, tuhkan, liekkien ja huutojen kaaoksessa. Taakse vähitellen jäävä St. Pierre oli muuttunut rauniokasaksi.

Talot olivat palaneet ja luhistuneet, kirkot romahtaneet, jopa 20 metriä korkea majakka kaupungin edustalla oli muuttunut kolmen metrin korkuiseksi tiiliröykkiöksi. Puut, pensaat ja kukat olivat palaneet tuhkaksi.

Kaikkialla maassa lojui ruumita, jotka olivat hiiltyneet tunnistamattomiksi ja muistuttivat lähinnä palaneita puunrunkoja. Kaikki yksilölliset piirteet olivat niistä kadonneet.

Satamassa paloi 18 laivaa, joiden ympärillä kellui kuoliaaksi palaneiden ja kiehuneiden ihmisten ruumiita. Roddam oli ainoa laiva, joka oli päässyt pois satamasta.

Kapteeni Freeman ei ollut uskoa onneaan. ”Alukseni pako oli suoranainen ihme. Tuli levisi laivalla koko ajan sytyttäen kaikki hyttien ja siltojen puiset osat, ja myös kannella kaikki palavat osat syttyivät. Me muutamat eloonjääneet saimme vain suurin ponnistuksen pidettyä tulen aisoissa”, Edward Freeman kertoi myöhemmin.

Saapuminen St. Luciaan

Roddamin ajaessa hitaasti pois St. Pierren lahdesta kuumuus laivalla alkoi vähitellen hellittää. Mont Peléen kraatterista nousi edelleen savua, mutta Freemanin ja hänen miehistönsä yllä kiemurteli enää Roddamin piipusta tuleva savu.

Miehistö yritti ahnaasti hengittää raikasta meri-ilmaa, mutta he olivat viimeisen parin tunnin aikana hengittäneet keuhkoihinsa niin paljon hienojakoista vulkaanista pölyä, että syvät hengenvedot saivat heidät vain yskimään.

Kun laivan palot oli viimein sammutettu ja höyrykone toimi moitteettomasti, eloon jääneillä merimiehillä oli vihdoin aikaa ja voimia huolehtia tovereistaan, joita makasi kaikkialla kannella. Näky oli musertava.

Osa miehistä oli ilmeisesti hypännyt laidan yli, ja kymmenen kannelle jäänyttä ei osoittanut elonmerkkiäkään. Heidän vaatteensa ja ihonsa olivat kuoriutuneet lähes kokonaan irti, eikä ollut epäilystäkään siitä, että heidän viimeiset hetkensä olivat olleet tuskalliset.

Vielä kaksi miehistön jäsentä istui elossa henkeään haukkoen, mutta saamiensa vammojen vuoksi he eivät pystyneet edes juomaan. Oli selvää, että he kuolisivat vuorokauden sisällä.

Kapteeni Freeman yritti parhaansa mukaan määrittää oikean kurssin kohti brittien hallinnoimaa St. Lucian saarta. Laivan navigointivälineet olivat tuhoutuneet palossa, mutta kapteeni onnistui kuitenkin suuntaamaan kohti etelää, ja kun Roddam oli ajanut viisi tuntia avomerellä, saari alkoi siintää kaukaisuudessa.

Roddamin kansi oli paksun vulkaanisen tuhkan peitossa, ja se muistutti aavelaivaa liukuessaan lopulta St. Lucian luoteisrannikolle Castriesin satamaan.

Laivan rautaisen rungon maalaus oli irronnut ja roikkui nyt repaleisina suikaleina laivan kyljistä. Laivasta uhkui kitkerä noen haju, joka tunkeutui Castriesin laiturille kerääntyneen uteliaan ihmisjoukon sieraimiin. He eivät vielä tienneet, mitä naapurisaarella oli tapahtunut.

Laivan kannella merimiehet eivät edes huomanneet hajua. He hädin tuskin tajusivat, että Roddam oli todellakin päässyt pakoon Mont Peléen tappavaa räjähdystä ja että he voisivat pian astua jälleen turvallisesti vakaalle maan kamaralle.

Ensimmäistä kertaa lähes kahdeksaan tuntiin Roddamin höyrykone seisahtui, ja potkurin ääni vaikeni vähitellen. Edward Freeman irrotti kyynärpäänsä ruorista ja alkoi hitaasti astella kannen yli.

Laiturilla olevat ihmiset seurasivat ihmetellen hänen jokaista vaivalloista askeltaan. Kapteenin kasvot olivat niin turvoksissa vesirakkuloista ja palovammoista, että hänen silmänsä tuskin erottuivat.

Uupuneena hän lähes kaatui parin miehen käsivarsille, kun hän otti ensimmäiset haparoivat askelensa maalla. Miehet tarttuivat kapteeniin varovasti varoen koskettamasta hänen nahattomia käsivarsiaan ja käsiään.

”Mitä on tapahtunut? Keitä te olette? Mistä te tulette?” Kysymyksiä sateli ihmisjoukosta. Edward Freeman pinnisti kaikki voimansa, avasi hitaasti halkeilleet huulensa ja voihkaisi käheällä, savun tuhoamalla äänellä: ”Tulen… helvetistä!”

Roddamin miehistössä oli 24 miestä, joista kapteeni ja kuusi muuta selvisi katastrofista hengissä. Vakuutusyhtiö Lloyd’s palkitsi Freemanin urheudesta mitalilla, ja Britannian hallitus antoi hänelle kunnianosoitukseksi hopeisen
pokaalin.

Kaksi vuotta myöhemmin hänet palkittiin jälleen sankarillisesta toiminnasta, kun hän yritti pelastaa myrskyyn joutuneen yhdysvaltalaisen aluksen miehistön.

Freeman jäi eläkkeelle vuonna 1928. Roddam korjattiin ja palasi merille, mutta se upposi vuonna 1905.