1,5 miljoonaa armenialaista kuoli kansanmurhassa

Ottomaanien valtakunta oli pinteessä. Ulkopuolelta uhkasi maailmansota, sisäpuolelta valtakunnan eri kansanosien itsenäistymispyrkimykset. Hallitus reagoi tilanteeseen julmasti ja päätti, että muut kuin turkkilaiset ja muslimit oli tuhottava.

Ottomaanien valtakunta oli pinteessä. Ulkopuolelta uhkasi maailmansota, sisäpuolelta valtakunnan eri kansanosien itsenäistymispyrkimykset. Hallitus reagoi tilanteeseen julmasti ja päätti, että muut kuin turkkilaiset ja muslimit oli tuhottava.

Library of Congress

PÄIVITYS: USA tunnustaa armenialaisten kansanmurhan

  1. huhtikuuta 2021 Yhdysvaltain presidentti Joe Biden antoi merkittävän ilmoituksen:

”Amerikkalaiset muistavat kaikkia niitä armenialaisia, jotka kuolivat 106 vuotta sitten alkaneessa kansanmurhassa. [...] Emme tee tätä syyttääksemme vaan varmistaaksemme, etteivät tapahtumat toistu koskaan.”

Ilmoitus oli isku vasten kasvoja Turkille, joka pitää kiinni kannastaan, että armenialaisten tragedia ei ollut järjestelmällinen suunnitelma armenialaisten tuhoamiseksi eikä sitä voi siksi kutsua kansanmurhaksi.

Turkki vastasi Bidenille, että hänen puheensa ”avasi vanhoja haavoja” ja ”loukkasi syvästi Turkin kansaa.”

Kerro oma mielipiteesi artikkelin lopussa olevassa kyselyssä 👇

Heti auringonlaskun jälkeen sunnuntaina 24. huhtikuuta 1915 Istanbulissa alkoi tapahtua. Kaduilla alkoi kaikua saappaiden kopse, oviin koputettiin määrätietoisesti ja kipakoita käskyjä äyskittiin sinne tänne vastalauseista välittämättä.

Pitkin yötä kaikkialla kaupungissa miehiä revittiin sängyistään ja raahattiin saman tien kadulle vaikka yöpaidassa. Kadulta heidän matkansa jatkui joko poliisiasemalle tai vankilaan. Kun aamu valkeni, noin 250 ihmistä oli otettu kiinni.

Yksikään ei ollut tehnyt mitään rikosta. Heille oli yhteistä se, että he kaikki kuuluivat älymystöön – he olivat pappeja, lääkäreitä, toimittajia, juristeja, opettajia tai poliitikkoja. Ja he kaikki olivat armenialaisia.

Pian heitä yhdistäisi vielä kolmaskin asia: kukaan heistä ei enää palaisi kotiin.

Muutaman päivän kuluessa turkki­laiset viranomaiset pidättivät ja hirttivät lähes 600 armenialaista intellektuellia. Ketään ei asetettu virallisesti syytteeseen tai viety tuomittavaksi oikeuteen. Se oli kuitenkin vasta alkusoittoa sille, mitä tuleman piti.

Kun armenialaiset mielipidevaikuttajat oli siivottu pois tieltä, turkkilaisviranomaiset saattoivat paneutua täysillä varsinaiseen tehtäväänsä: koko armenialaisväestön tuhoamiseen.

Nuorturkkilaiset ottivat vallan

Armenialaiset olivat ammoisista ajoista asuneet nykyisen Turkin alueella.

Kun suuri osa armenialaisten maaalueista joutui ottomaanien vallan alle 1500-luvulla, armenialaiset eivät juuri poikenneet sulttaanin muista alamai­sista, vaan hekin elivät maataloudesta ja pienimuotoisesta kaupankäynnistä.

Suurin ero oli uskonnossa, sillä valtaosa ottomaaneista oli muslimeja, mutta armenialaiset olivat kristittyjä. Armenialaiset olivat kuitenkin vain yksi monista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä suuressa ja monimuotoisessa valtakunnassa.

Ministeri määräsi murhat. Lähes 600 armenialaista intellektuellia pidätettiin ja teloitettiin huhtikuussa 1915 sisäministeri Mehmed Talatin antaman kirjallisen käskyn jälkeen.

© Topfoto/Polfoto & M. Evans/Scanpix

Pitääkseen lukuisista vähemmistöistä koostuvan valtakuntansa koossa ottomaanit olivat ottaneet 1400-luvulla käyttöön niin sanotun millet-järjestelmän, jonka mukaan uskonnolliset yhteisöt saivat pitkälti huolehtia itse omista asioistaan niin kauan kuin he maksoivat erityistä veroa eivätkä pitäneet itsestään turhaa melua.

Vuonna 1876 valtaan noussut sulttaani Abdul Hamid II oli kuitenkin toista mieltä. Kun armenialaiset 1890-luvulla alkoivat alueelle virranneiden lähetyssaarnaajien innoittamina vaatia yhtäläisiä oikeuksia islaminuskoisten kanssa, sulttaani reagoi rajusti.

Vuosina 1894–1896 sulttaanin hallinto teki useita hyökkäyksiä armenialaiskyliin. Armenialaisten yrityksiä takavarikoitiin ja taloja poltettiin. Ainakin satatuhatta armenialaista tapettiin, ja vähintään yhtä moni joutui jättämään kaiken ja pakenemaan ulkomaille.

Sulttaanin armottomuus ja toivottoman vanhanaikaiset hallintotavat herättivät vastustusta joukossa nuoria ja hyvin koulutettuja turkkilaisia.

Nämä niin kutsutut nuorturkkilaiset halusivat länsimaiden esimerkin mukaisesti uudistuksia ja demokratiaa, ja vuonna 1908 he syrjäyttivät sulttaanin ja valta siirtyi edustajista koostuvalle parlamentille.

Kapinalliset murhasivat 30 000 armenialaista Adanassa.

© Getty Images

Armenialaisista tuli uhreja

Armenialaiset ovat eläneet nykyisen Turkin alueella vuosisatoja, mutta he ovat usein joutuneet kärsimään välillä tiuhaankin vaihtuneiden vallanpitäjien alla.

965

Armenialaisten muutto
Bysantin keisari Nikeforos II Fokas valloitti suuria osia nykyisestä Turkista. Keisari kehotti syyrialaisia ja armenialaisia kristittyjä asettumaan Kilikiaan alueille, joilta hän oli karkottanut arabimuslimeja, ja niin monet tekivätkin.

1064

Ristiritarien liittolaiset
Vihollisarmeija valloitti Armenian ja ajoi kuningas Gagik II:n maanpakoon. Eteläisen Turkin alueelle syntyi Kilikian armenialainen kuningas­kunta. Kristittynä se liittoutui eurooppalaisten ristiretkeläisten kanssa mutta murtui vuonna 1375.

1555

Armenia jaettiin kahtia
Ottomaanit ja persialaiset määrit­tivät valtioidensa rajat rauhan­sopimuksella. Sopimus jakoi armenialaisten laajat historialliset asuinalueet kahtia niin, että itäiset osat liitettiin Persiaan ja Länsi-Armenia Ottomaanivaltakuntaan.

1876

Ensimmäiset joukkomurhat
Ottomaanien sulttaani Abdul Hamid II:n valtakauden alussa monet alueet halusivat irtautua Ottomaanivaltakunnasta. Sulttaani päätti terävöittää maansa islamilaista profiilia pitääkseen jäljellä olevat osat koossa. Hän antoi muun muassa kurdijoukkioille luvan ryöstää ja pahoinpidellä armenialaisia. Armenialaisten vastarinta nujerrettiin julmasti, ja vuosina 1894–1896 kuoli 100 000–300 000 armenialaista.

1908

Sulttaanilta vietiin valta
Joukko nuorturkkilaiksi kutsuttuja opiskelijoita ja upseereita pakotti sulttaani Abdul Hamid II:n luopumaan vallasta. Nuorturkkilaiset ihailivat vapautta, demokratiaa ja tieteitä, jotka olivat johtaneet moniin muutoksiin Euroopassa 1800-luvulla. Nuorturkkilaiset lupasivat lisää oikeuksia armenialaisille ja muille vähemmistöille, jotka tukivatkin liikettä aluksi innokkaasti.

1909

Sulttaanin vastaisku
Abdul Hamid II:n kannattajat ryhtyivät vastavallankumoukseen huhtikuussa 1909 tavoitteenaan sult­taanin johtama islamilainen valtio, mutta kapina tukahtui 10 päivässä. Vastavallankumouksen melskeissä Adanan kaupungissa käynnistyi väkivaltaisuuksia, joissa tapettiin lähes 30 000 arme­nialaista, sillä nuorturkkilaisilta poliittista vaikutusvaltaa saaneita armenialaisia pidettiin uhkana islamilaisvaltiolle.

1913

Nationalistien voitto
Nuorturkkilaisten nationalistinen siipi otti vallan edistyksellisiltä sen jälkeen, kun Balkanin alueella muun muassa Bulgaria oli irrottautunut Ottomaanien valtakunnasta. Nationalistit halusivat yhtenäistää lopun valtakunnan turkkilaisen islamilaisen hallinnon alle. Tiukimmat nationalistit alkoivat heti puhua siitä, että kristityt armenialaiset olisi karkotettava valtakunnan ydinalueilta nykyisestä Turkista.

Armenialaiset ja muut vähemmistöt tukivat innoissaan uutta hallintoa. Aluksi kaikki sujuikin hyvin, ja armenialaisia alettiin kohdella kuin kaikkia muitakin kansalaisia ja heiltä poistettiin uskonnollinen erityisvero. Parlamenttiinkin valittiin jokunen armenialainen.

Turkkia alettiin yhdenmukaistaa

Tilanne kuitenkin muuttui pian. Suuruuden aikanaan pitkälle Eurooppaan, Aasiaan, Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan ulottunut Ottomaanien valtakunta oli takapajuistumassa. Lukuisat alueet irtautuivat siitä, kun heikko hallinto ei kyennyt pitämään niistä kiinni, ja valtakunta näivettyi vain varjoksi entisestään.

Tilanne sai osan nuorturkkilaisista kääntämään kelkkansa. Heistä alkoi tuntua, että vapauksien ja suvaitsevaisuuden lisääminen olikin johtanut vain kaaokseen ja valtion murenemiseen.

Vuonna 1913 puolueessa otti vallan kansallismielinen ryhmit­tymä, joka käynnisti laajan kampanjan Turkin yhdenmukaistamiseksi. Maasta piti kitkeä kaikki, mikä ei ollut turkkilaista tai islamilaista. Nationalistiset nuorturkkilaiset uskoivat, että valtio voitaisiin pelastaa vain yhdenmukaistamalla kansa, kieli ja kulttuuri.

”Turkin kieli on koko kansallisen kehityksemme perusta. Me käymme taistelua olemassaolosta, ja tämän voitokkaan sodan ensimmäinen tulos on oleva Turkin kielen yksinvaltius Turkissa”, julisti turkkilainen sanomalehti Tasvir-i Efkâr.

”Me teurastimme viattoman armenialaiskansan. Pyrimme tuhoamaan heidät tavoilla, jotka olivat suoraan keskiajalta.” Halide Edip, turkkilainen kirjailija ja feministi, jolla oli läheiset yhteydet nuorturkkilaisiin johtajiin mutta joka vastusti kansanmurhaa

Viranomaiset muun muassa kielsivät muut kuin turkinkieliset kyltit, ja kansallisia pyhäpäiviä juhlistettiin näyttävästi lähettämällä koululaiset ja poliisit kaduille, jotta juhlinta näkyisi kaikille.

Koulutusta arvostavat armenialaiset olivat monin paikoin kohonneet merkittäviin asemiin yhteiskunnassa, mutta he eivät olleet etnisesti turkkilaisia eivätkä islaminuskoisia. Siksi monet nationalis­tiset nuorturkkilaiset olivat aina karsas­taneet heitä.

Sisäministeriksi noussut nuorturkkilainen Mehmed Talat oli jo vuonna 1910 sanonut tanskalaiselle Lähi-idän tutkijalle Johannes Østrupille, että ”armenialaiskysymys” voitaisiin ratkaista vain hankkiutumalla eroon armenialaisista. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914 tarjosi uudelle hallinnolle siihen oivan tilaisuuden.

Armenialaisia syytettiin luopioiksi

Ottomaanit hyökkäsivät 22. joulukuuta 1914 Venäjälle vallatakseen takaisin sille vuonna 1878 menettämänsä alueet. Hyökkäys päättyi murskatap­pioon, joka vaati 90 000 turkkilaisen hengen. Suuret tappioluvut johtuivat tosiasiassa pääosin huonosta säästä ja heikosta suunnittelusta, mutta sodanjohto päätti vierittää syyn armenialaisten niskoille.

Turkkilaiset kanavoivat vihansa erityisesti vapaaehtoisiin ar­me­nia­laispatal­jooniin, jotka olivat taistelleet Venäjän puolella ottomaanihallinnon kanssa kokemiensa ristiriitojen vuoksi. Nuorturkkilaiset syyttivät armenialaisia kristityiksi kätyreiksi, jotka tekivät yhteistyötä turkkilaisten vihollisten kanssa.

Armenialaisten johtohahmot tekivät voitavansa todistaakseen hallinnon väitteet vääriksi. Monet kannustivat armenialaisia tukemaan sotaponnisteluja, ja Konstantinopolin patriarkka sai jopa armenialaisten paikallisia uskonnollisia johtajia rukoilemaan Ottomaanien valtakunnan voittoa.

Nuorturkkilaisilla oli kuitenkin yleinen mielipide puolellaan. Monet armenialaiset olivat keskimääräistä väestöä koulutetumpia ja varakkaampia, ja kateelliset turkkilaiset näkivät mieluusti armenialaiset pulassa.

Armenialaiset haettiin kodeistaan. Vuonna 1915 armenialaisia alettiin koota kotoaan Turkin suurissa kaupungeissa. Kuva on otettu salaa ikkunasta Trabzonissa.

© Ullstein/Polfoto & Gamma/Polfoto

Kiihdyttääkseen kansan tuntoja entisestään Mehmed Talat käynnisti mit­tavan propagandakoneiston. Kevään mittaan hallinto tehtaili huhuja, joiden tarkoitus oli saada turkkilaiset hyväksymään armenialaisten kansanmurha.

Erään tuntemattomaksi jääneen turkkilaisen laivastoupseerin mukaan hallitus tuotti Istanbulissa valtavan määrän kirjallista propagandamateriaalia muokatakseen maata kansanmurhaa varten.

”Armenialaiset ovat liitossa vihollisen kanssa. He aikovat käynnistää kapinan Istanbulissa ja tappaa nuorturkkilaiset johtajat”, upseeri kertoi hallituksen kirjoittaneen.

Sunnuntai-iltana 24. huhtikuuta 1915 kaikki oli sitten valmista. Koko yön poliisit kulkivat ympäri Istanbulia kolkuttelemassa johtavien armenialaisten intellektuellien ovilla. Kansanmurha oli alkanut.

Kun älymystö oli raivattu pois, viranomaiset saattoivat toimia vapaasti. Seuraavana vuorossa olivat miehet. Talatin työhuoneesta Istan­bulista kävi käsky, että kaikki työikäiset armenialaismiehet oli pidätettävä. Julkisesti sanottiin, että heidät lähetettiin rakentamaan teitä, koska he olivat liian epäluotettavia lähetettäviksi rintamalle. Useimmiten he kuitenkin päätyivät suoraan teloitusryhmän eteen.

Kuolemanmarssit. Ne armenialaiset, joita ei tapettu heti, lähetettiin pitkille marsseille Syyrian autiomaahan, missä odotti varma kuolema.

© Ullstein/Polfoto & Gamma/Polfoto

Kansanmurha laillistettiin

Veronika Berberyan oli kansanmurhan aikaan 8-vuotias. Sotilaat veivät kaikki työikäiset miehet hänen kylästään. Seuraavana päivänä alkoi löytyä miesten irti hakattuja päitä ja jäseniä. Myös Berberyanin isoisä koki karun kohtalon valitettuaan asiasta paikalliselle kuvernöörille.

”Isoisäni polvistui rukoukseen, jolloin eräs turkkilainen sotilas heilautti kirvestään ja katkaisi hänen kaulansa”, Berberyan muistelee.

Monin paikoin miehet joutuivat riutumaan ilman ruokaa ja juomaa viikkotolkulla ja heitä kidutettiin joka yö. Sormia, varpaita ja ihoa revittiin pihdeillä, ja miehiä poltettiin hehkuvilla raudoilla päähän ja vatsaan. Hengissä selvinneet lähetettiin pakkotyöhön raatamaan aamusta yömyöhään esimerkiksi tietyömailla tai asekuljetuksissa.

Ruoka oli kehnoa ja sitä oli niukalti, ja monet menehtyivät uupumukseen, tauteihin ja nälkään. Muut tapettiin myöhemmin satunnaisissa teurastuksissa, kuten oli käynyt Berberyanin kylän miehille. Miesten jälkeen oli naisten ja lasten vuoro. Ennen kuin vainot saatettiin toden teolla aloittaa, toiminta oli kuitenkin naamioitava edes jollain tavoin lail­liseksi.

Siksi parlamentti hyväksyi 27. toukokuuta 1915 ”karkotus- ja uudelleen­asutuslain”. Se koski nimellisesti vain ”pettureita”, eikä siinä mainittu armenialaisia sanallakaan.

Pian kävi kuitenkin selväksi, että lain ainoa tarkoitus oli siunata jo käynnissä oleva armenialaisten joukkotuho.

ASALA teki murhia ja pommituksia aina 1980-luvulle asti kostaakseen armenialaisten kansanmurhan.

© Afp/Scanpix

Armenialaiset kostivat terrorismilla ja murhilla

Kansanmurhan jälkeen armenialaiset salamurhaajat tappoivat monia siitä vastuullisia. Armenialaisten kosto jatkui vuoteen 1991.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet armenialaisten kansanmurhasta vastuulliset pakenivat ulkomaille. Vuonna 1920 joukko armenialaisia muodosti salaisen ryhmän, joka jäljitti ja likvidoi kansanmurhan johtohenkilöitä.

Ryhmä murhasi kolmessa vuodessa seitsemän ihmistä, muun muassa ottomaanien entisen sisä­ministerin Mehmed Talatin ja puolustusministerin Ahmed Cemalin, joiden molempien rooli oli ollut ratkaiseva kansanmurhan suunnittelussa ja toteutuksessa.

Vuonna 1975 joukko Libanonissa asuvia armenialaisia julisti sodan Turkin edustajia vastaan ulkomailla kostona kansanmurhasta. Lyhenteellä ASALA tunnettu ryhmä mm. tappoi 21 turkkilaista diplomaattia.

Toiminta alkoi hiipua ryhmän perustajan ampumisen jälkeen vuonna 1988. ASALA on sanonut toteuttaneensa 84 iskua 16 maassa vuoteen 1991 mennessä.

”Valtion yhtenäisyyttä uhkaava armenialaisongelma voidaan nyt ratkaista lopullisesti”, sisäministeri Talat olikin kirjoittanut tyytyväisenä päivää ennen lain hyväksymistä.

Virallisesti hallinnon tarkoitus oli poistaa mahdolliset petturit – siis armenialaiset – rintama-alueelta Venäjän rajalta, missä heidän väitetty petollisuutensa voisi vahingoittaa sotatoimia. Hallituksen mukaan heidät siirrettäisiin nykyisen Syyrian alueelle, mutta tuhansilla naisilla, lapsilla ja vanhuksilla ei suinkaan ollut edessään muuttomatka – vaan kuolemanmarssi.

Ulkomailla tiedettiin vainoista

Hallitus antoi kesäkuussa 1915 määräyksen, jonka mukaan armenialaiset eivät saaneet myydä taloaan tai omaisuuttaan ennen karkotusta eivätkä ottaa mukaansa mitään, mitä eivät voineet kantaa. Kaikki muu kuului hallitukselle.

Mezrehin kaupungissa tanskalainen lähetyssaarnaaja Karen Marie Petersen näki, kuinka vanhuksia, naisia ja lapsia raahattiin ulos taloistaan.

”Kaupungin köyhissä osissa vallitsee valtaisa sekaannus, sillä monet eivät ole voineet uskoa tätä todeksi eivätkä siksi ole mitenkään valmistautuneet, ja nyt heidät ajetaan ulos niine hyvineen.

He itkevät ja heittäytyvät maahan rukoillen: ’Antakaa meidän kuolla täällä.’ Santarmit lyövät heitä aseillaan tai raahaavat heidät hiuksista ulos talosta, lukitsevat ovet heidän jäljessään ja panevat avaimet taskuunsa. Heillä ei ole enää kotia – ja he katoavat virran mukana.”

Satojen kilometrien marssit olivat painajaismaisia. Ruokaa ja juomaa oli tuskin hengenpitimiksi, jotta mahdollisimman moni kuolisi matkalla paahtavassa autiomaassa.

Sotilaat tai paikalliset kurdijoukkiot hyökkäsivät hallituksen luvalla säännöllisesti marssijoiden kimppuun, ja väkivaltaisuuksiin osallistui myös armeijan ”erityisyksikkö”. Se oli koottu vapautetuista rangaistusvangeista, joilla ei
ollut mitään sotilaskoulutusta.

”Haudat oli kaivettu niin huonosti, että niistä pilkotti ruumiiden osia. Miehiä, naisia ja lapsia makasi pitkin tien pientareita joko ryysyissä tai alastomina.” Saksalaisen papin Hans Bauernfeindin päiväkirjakuvaus Malatyan kaupungin alueelta elokuussa 1915

Marssijoita hakattiin ja raiskattiin, eivätkä karkotettuja johtavat santarmit tunteneet armoa.

Julmia kuolemanmarsseja todisti myös tunnustettu arabijuristi ja entinen kuvernööri Faiz El-Ghusein. Hän kirjoitti jo vuonna 1916 kirjan, jossa hän kuvaili näkemiänsä julmuuksia.

”Armenialaisnaiset kulkivat nääntyneinä paljain jaloin rivistöissä, ja heidän edellään ja jäljessään kulki santarmeja. Jos joku oli jäädä joukosta, santarmi löi naista kiväärinperällä niin, että tämä lyyhistyi kasvot maata vasten ja jäi siihen makaamaan, kunnes hän peloissaan nousi ja liittyi jälleen rivistöön. Jos joku sairastui niin, ettei enää pystynyt jatkamaan matkaa, hänet joko jätettiin kuolemaan
yksin erämaahan tai sitten santarmi lopetti hänen kärsimyksensä nopealla laukauksella”, El-Ghusein kirjoitti.

”Ruumiita oli kaikkialla tien molemmin puolin. Eräs nainen makasi tiellä ruumis osin pitkien hiustensa peitossa. Toiset makasivat kasvot maata vasten. Heidän hauraita ruumiitaan täplitti mustaksi kuivunut veri. Näin auringon mustaksi korventamia miesten ruumiita. Lähestyessämme Sivrekiä ruumiiden – varsinkin lasten ruumiiden – määrä vain kasvoi”, El-Ghusein kuvaili.

Armenialaisten kärsimykset olivat kuitenkin yleisesti tiedossa jo ennen El-Ghuseinin kirjaa, sillä sadat silmin­näkijät, pääosin ulkomaiset diplomaatit, toimittajat ja lähetyssaarnaajat, kirjoittivat tapahtumista jo niiden aikana.

Jo toukokuussa 1915 eli vain kuukausi armenialaisintellektuellien pidätyksen jälkeen Ottomaanien valtakunnan vastapuolella maailmansodassa olevat Britannia, Venäjä ja Ranska julistivat:

”Näiden Turkin uusien ihmisyyttä ja sivistystä vastaan tekemien rikosten johdosta liittoutuneet ilmoittavat julkisesti pitävänsä kaikkia ottomaanihallituksen jäseniä ja heidän näihin joukkomurhiin osallisia edustajiaan henkilökohtaisesti vastuullisina.”

Nälän uuvuttama. Monet armenialaiset kuolivat nälkään, uupumukseen ja tauteihin keskitysleireillä nykyisen Syyrian alueella.

© Afp/Scanpix & Gamma/Polfoto

Henry Morgenthau, joka toimi Yhdysvaltojen Istanbulin-suurlähettiläänä vuosina 1913–1916, oli koko ajan tiiviissä yhteydessä nuorturkkilaisiin ja tietoinen meneillään olevista joukkomurhista.

”Määrätessään nämä karkotukset turkkilaisviranomaiset antoivat samalla kuolemantuomion kokonaiselle rodulle. He ymmärsivät sen erittäin hyvin, ja keskusteluissaan kanssani he eivät mitenkään erityisesti pyrkineet peittelemään sitä”, Morgenthau kertoi.

Brittiläinen diplomaatti Gertrude Bell kertoi helmikuussa 1916 kuulleensa turkkilaiselta sotavangilta, että armenialaisia karkotettiin ja että heidän saattojoukkonsa olivat saaneet salaisen käskyn tappaa miehiä, lapsia ja vanhoja naisia. Yksi näistä santarmeista oli tunnustanut tappaneensa sata armenialaismiestä. Luolat olivat täynnä ruumiita.”

Yhdysvalloissa muun muassa entinen presidentti Theodore Roosevelt puhui armenialaisten kohtalosta ja esimerkiksi sanomalehti New York Times kirjoitti vuonna 1915 kokonaista 145 artikkelia armenialaisten kohtalosta.

Armenialaisten kärsimykset tunnettiin niin laajalti Yhdysvalloissa ja Britanniassa, että jos lapset yrittivät olla syömättä lautasiaan tyhjäksi, heitä nuhdeltiin muistuttamalla heitä ”nälkää näkevistä armenialaisparoista”.

Kaikesta tästä huolimatta länsivallat esittivät vain muutamia kainoja vasta­lauseita, jotka nuorturkkilaiset jättivät täysin huomiotta.

”Suuri joukko naisia saapui eilen Kughista – muttei yhtään miestä. Heidän miehensä on tapettu tai viety vankilaan, ja kaikki heidän tyttärensä on raahattu pois.” Monia armenialaisia pakoon auttanut yhdysvaltalainen lähetyssaarnaaja Tacy Atkinson päiväkirjassaan heinäkuussa 1915

”Kun sanoin, että maailma tuomitsee heidät, hän vastasi heidän tietävän, kuinka puolustautua. Hän suhtautui siis asiaan täysin välinpitämättömästi”, Morgenthau kirjoitti keskusteltuaan sisäministeri Talatin kanssa kesäkuussa 1915.

Tappamista kaikin keinoin

Länsivaltojen seuratessa sivusta armenialaisten teurastus sen kuin jatkui. Ottomaanien valtakunnan länsiosista, missä rautatieverkosto oli hyvin kehittynyt, armenialaisia lähetettiin karjavaunuissa Syyrian autiomaahan. Heidän piti itse maksaa matkansa.

Trabzonissa armenialaisia hukutettiin työntämällä heitä proomuista jokeen. ”Näin tuhansia viattomia naisia ja lapsia lastattavan laivoihin, jotka upotettiin Mustaanmereen”, kirjoitti Italian konsuli Trabzonissa vuonna 1915.

Toisaalla puolestaan sotilaat kokosivat uhrinsa yhteen ja polttivat nämä.

Niillä, jotka selvisivät hengissä marsseista Syyriaan asti, oli edessään uusia kauhuja. Noin puoli miljoonaa armenialaista asutettiin leireihin autiomaahan lähelle Irakin rajaa. Sen jälkeen alueelle ei päästetty ulkomaalaisia eikä muita kuin muslimeja.

Osa leireistä oli pelkkiä säilytyspaikkoja niille, joiden odotettiin kuolevan muutamassa päivässä. Yksi tällainen leiri oli Dipsi, jonne lähetettiin kuolemaan Meskenen kaupungista tulleita armenialaisia. Heitä oli 10 000–12 000 ihmistä, ja telttoja oli 2 000.

”Jokaisessa teltassa oli 2–10 sairasta, jotka makasivat vieri vieressä odottaen kuolemaa”, kuvaili Istanbulista tullut nuori armenialainen Krikor Ankut, joka vietti alueella yli vuoden.

”Siinä he makasivat, alastomina, nälissään ja janoissaan, kunnes kuolema korjasi heidät. Ruumiita oli kaikkialla. Niitä oli niin paljon, että haudankaivajat eivät pystyneet hautaamaan kaikkia”, Ankut kertoi.

Armenialaisten joukkohauta. Kuolleet joko jätettiin niille sijoilleen tai rahdattiin suuriin joukkohautoihin.

© Afp/Scanpix & Gamma/Polfoto

Leiri oli toiminnassa viisi kuukautta, marraskuusta 1915 huhtikuuhun 1916, ja siellä kuoli 30 000 ihmistä. Kun leiri suljettiin, sotilaat polttivat teltat – ja niissä vielä olevat ihmiset, jotka olivat liian heikkoja kävelläkseen pois.

Deir ez-Zor oli yksi suurista leiri­alueista, ja siellä oli noin 200 000 armenialaista. Heitä oli niin paljon, ettei heidän mitenkään voinut kuvitella sulautuvan alueen muslimiväestöön. Niinpä heidät teurastettiin armotta vuoden 1916 loppupuolella.

Tappamistapoja oli monia, ja ne kaikki olivat julmia. Ihmisiä ammuttiin, hirtettiin, viilleltiin, poltettiin tai työnnettiin jyrkänteiltä.

Parituhatta orpolasta ajettiin kesällä 1916 Deir ez-Zorista pois vaunuilla, jotka sitten räjäytettiin autiomaassa. Jotkut työnnettiin kuoppiin, minkä jälkeen heidät valeltiin bensiinillä ja sytytettiin palamaan. Ruumiita kasattiin luoliin, heitettiin rotkoihin tai haudattiin tienposkeen tai autiomaahan.

Murhat ja vaino jatkuivat lähes kaksi vuotta, mutta suurin osa Ottomaanien valtakunnan armenialaisista oli kuollut jo vuoden 1916 lopussa. Kansanmurha oli silloin vaatinut jo vähintään miljoona ihmishenkeä.

Vastuulliset pakenivat

Kaksi vuotta myöhemmin maailmansota päättyi Ottomaanien valtakunnan murskatappioon. Pian sen jälkeen uusi sulttaani Mehmed VI määräsi nuorturkkilaisten johtajat sotatuomioistuimeen rangaistavaksi muun muassa armenialaisten kansanmurhasta. Vastuulliset, kuten Mehmed Talat, olivat kuitenkin jo paenneet ulkomaille, ja vaikka heidät tuomittiin poissaolevina, ei sillä ollut mitään käytännön merkitystä.

Noin satatuhatta ihmistä osallistui murhatun toimittajan Hrant Dinkin hautajais-kulkueeseen vuonna 2007.

© AP/Polfoto

Kansanmurha on yhä avoin haava Turkissa

Suorapuheisen turkinarmenialaisen toimittajan murha osoittaa, että armenialaisten kansanmurha jakaa yhä turkkilaisia.

Turkinarmenialainen toimittaja Hrant Dink oli juuri astunut ulos toimistostaan Istanbulissa 19. tammikuuta 2007, kun hänet ammuttiin. Murhaaja, 17-vuotias Ogün Samast, kertoi kuulusteluissa halunneensa rangaista Dinkiä, joka oli useaan otteeseen vaatinut Turkkia tunnustamaan vuoden 1915 kansanmurhan.

Samastin pidätyksen jälkeen Turkin televisiossa näytettiin kuvia hänestä heiluttamassa Turkin lippua poliisien keskellä, ja kuvien perusteella näytti siltä, että poliisi hyväksyi Samastin teon. Dinkin hautajaiset osoittivat kuitenkin, että sovinto menneisyyden kanssa voi olla mahdollinen, sillä lähes 100 000 turkkilaista kunnioitti toimittajaa tämän viimeisellä matkalla.

Ulkomailla asuvat armenialaisjohtajat kertoivat myöhemmin olleensa yllättyneitä ja vaikuttuneita kansan mittavista vastalauseista murhan johdosta.

Voittoisat länsivallat Britannia, Ranska ja Yhdysvallat vaativat myös nuorturkkilaisia rangaistavaksi rikoksistaan. Osana sodanjälkeistä rauhansopimusta noin 150 nuorturkkilaista poliitikkoa, upseeria ja älymystön edustajaa suljettiinkin brittiläiseen vankilaan Maltalle odottamaan todisteiden tutkimista ja kansainvälisen tuomioistuimen kokoamista.

Oikeuskäsittelyä ei kuitenkaan koskaan toteutettu, ja kolmen vuoden kuluttua epäillyt vapautettiin.

Voittajavaltiot olivat myös luvanneet, että armenialaisille perustettaisiin oma valtio, mutta lopulta niille oli sittenkin tärkeämpää pitää yllä hyviä suhteita yhä strategisesti tärkeään Turkkiin. Siitä lähtien armenialaisten kansanmurha on ollut diplomaattipiirien kuuma peruna, varsinkin Turkissa.

Vaikka sulttaani Mehmed VI tuomitsi rikokset maailmansodan jälkeen, uusi Turkin tasavalta perui puheita 1920-luvulla, eikä moderni Turkki tunnusta tapahtumia.

Virallisen kannan mukaan lukuisten armenialaisten kuolemat eivät johtuneet tarkoituksellisesta joukko­tuhosta vaan ne olivat joidenkin karkotusten satunnaisia, surullisia seurauksia.

Viime vuosina yhä useammat asiaan kriittisesti suhtautuvat ihmiset, muun muassa kuuluisa turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk, ovat vaatineet Turkkia ottamaan vastuun menneistä ja tunnustamaan kansanmurhan.