Kaksintaistelut – verinen kunnia-asia
Kuolettavia iskuja sapelilla, pistoja rapiirilla ja luoteja pistoolista. Kolmensadan vuoden ajan eurooppalaiset aatelismiehet ja upseerit puolustivat kunniaansa kaksintaisteluissa.
Kaksintaistelijoita avustivat sekundantit, jotka saattoivat tietyin ehdoin keskeyttää taistelun.
Varhaisena aamuna vuonna 1803 kaksi upseeria on ratsain liikkeellä Lontoon Hyde Parkissa. Molemmilla on mukanaan koira. Nähdessään toisensa koirat syöksyvät toistensa kimppuun, ja eversti Montgomery hyppää hevosensa selästä erottamaan hurjistuneet eläimet toisistaan. Hän potkaisee ja kiroaa vierasta koiraa, jonka omistaja ei ole näköpiirissä.
Pian mutkan takaa ratsastaa kapteeni McNamara. Hän on kuullut ja nähnyt kaiken ja on raivoissaan: ”Jaaha, te haluatte tappaa koirani? Ennen sen tekemistä joudutte surmaamaan minut.”
Miehet huutavat kovaan ääneen ja koska kumpikaan ei halua pyytää anteeksi, he sopivat pistoolein käytävästä kaksintaistelusta samana iltana kello seitsemän. Molemmat upseerit ovat taitavia ampujia ja haavoittavat toisiaan. McNamara saa osuman lonkkaan, Montgomery puolestaan haavoittuu rinnan oikealle puolelle.
Kapteeni McNamara selviää, mutta eversti Montgomery kuolee pian haavansa vuoksi. Ja kaikki lähti liikkeelle vieraan koiran haukkumisesta.
Yksi kuolema kaksintaistelussa päivässä
Kaksintaisteluita on käyty kaikissa kulttuureissa, ja keskiajan Euroopassa niillä oli usein oikeudellinen asema. Vastustajansa kukistanut oli saanut oikeutta. Vuoden 1500 tietämillä Italiassa kehittyi säädelty kaksintaistelun muoto, jossa loukatut aateliset pyrkivät palauttamaan kunniansa. Tämä tapa ratkaista erimielisyydet levisi nopeasti Euroopan aristokraattien keskuudessa.
Kaksintaistelijat 1500-luvun piirroksessa.
Ranskalaisissa lähteissä kerrotaan, että vuosien 1589 ja 1610 välillä surmattiin 7 000–10 000 aatelista Ranskan maaperällä – ja kyse oli vain kaksintaisteluilmiön nuoruusvuosista. Keskimäärin vähintään kerran päivässä joku kuoli kaksintaistelussa.
Kaksintaistelun tavoite oli palauttaa kunnia
Vaikka luvut ovat epävarmoja, ei ole epäilyä siitä, etteivätkö kaksintaistelut olleet yleisiä. Eivätkä läheskään kaikki kaksintaistelut johtaneet kuolemaan. Säännöt eivät vaatineet, että toisen olisi kuoltava, vaan toisen tuli olla kykenemätön jatkamaan taistelua. Kaksintaisteluiden tavoitteena oli palauttaa loukattu kunnia.
Aluksi kaksintaisteluita oli vaikea erottaa tavallisista tappeluista, mutta pian ilmestyi oppaita, joissa säännöt selitettiin tarkasti. Oppaasta saattoi lukea, miten haaste tuli esittää, kuka sai valita aseet, sekundanttien tehtävät sekä sen, kuka on voittaja ja kuka häviäjä.
Rangaistukset uhkasivat kaksintaistelijoita
Kaksintaisteluista oli 1600-luvulla tullut poliittista epävakautta aiheuttava tekijä. Euroopan kuninkaat pyrkivät sen vuoksi suitsimaan ilmiötä säätämällä ankaria rangaistuksia duellisteille. Vain harvat rajoitukset purivat.
Tilanne oli vaikein Ranskassa, jossa edes 1600-luvun vaikutusvaltaisin hallitsija Ludvig XIV ei onnistunut estämään kaksintaisteluja. Ludvig hallitsi peräti 72 vuotta, vuodesta 1643 vuoteen 1715, jona aikana hän sääti kymmenen kaksintaisteluiden lopettamiseen tähdännyttä lakia. Vuonna 1679 säädettiin laki, jonka mukaan niin kaksintaistelijat, sekundantit kuin kaikki muutkin läsnäolijat oli tuomittava kuolemaan. Lisäksi he menettäisivät aatelisoikeutensa ja heidän omaisuutensa takavarikoitaisiin. Vielä säädettiin, että kaksintaistelijoita ei haudattaisi siunattuun maahan, mikä oli erityisen kova rangaistus tuon ajan kristitylle.
Kaksintaisteluhaasteen esittäneen rangaistuksena oli pysyvä karkotus Ranskasta. Alempaa syntyperää olevat palvelijat, jotka joko välittivät haasteen tai muutoin osallistuivat järjestelyihin, määrättiin ruoskittaviksi ja polttomerkittäviksi Ranskan liljalla.
Duellanternas vanligaste vapen: pistol, värja och sabel.
Hampaattomia yrityksiä estää kaksintaistelut
Kuninkaiden estely-yrityksistä huolimatta kaksintaisteluilmiö ei ottanut laantuakseen. Ongelma oli sama kuin ilmiön alkaessa. Toisaalta kuninkaat halusivat rajoittaa laittomia taisteluita, jotka veivät lahjakkaita nuoria miehiä hautaan ja osoittivat aatelin voiman. Toisaalta kuninkaat olivat useimmiten poliittisesti ja sotilaallisesti riippuvaisia aatelisista. Kompromissi oli kummallinen. Kuninkaat osoittivat mahtiaan kiristämällä lakeja, mutta armahtivat usein kaksintaistelun vuoksi tuomion saaneet hetimiten. Siten hallitsijat välttivät protestit, sillä aateli piti kaksintaisteluita perustavanlaatuisena oikeutenaan.
Montmorency teloitettiin kaksintaistelun vuoksi
Eräs poikkeus säännöstä on tunnetun ranskalaisen kaksintaistelija François de Montmorencyn tarina. Hänellä oli tapanaan haastaa kuka aatelinen hyvänsä, ja jo pelkkä hänen maineensa miekkamiehenä teki hänestä arvokkaan vastustajan.
Vältelläkseen Ranskan tiukkoja lakeja hän muutti Brysseliin, joka tunnettiin vapaamielisistä laeistaan, ainakin, mitä kaksintaisteluihin tuli. De Montmorency otti jatkuvasti vastaan uusia kaksintaisteluhaasteita kostonhimoisilta jälkeläisiltä, joiden läheisen hän oli kaksintaistelussa vienyt.
Erityisen sitkeä haastaja oli Beuvronin nuori markiisi, joka lähetti kaikkiaan kahdeksan kutsua maankuululle kaksintaistelijalle. Lopulta de Montmorency ei enää pystynyt vastustamaan kiusaustaan. Hän vastasi haasteeseen, minkä jälkeen matkusti Pariisiin kohtaamaan haastajansa sovitussa paikassa: kuninkaan palatsin puutarhassa. Temppu ylitti Ranskan kuninkaan sietokynnyksen.
Kaksintaistelu päättyi ratkaisemattomana, ja sekä François’n että Beuvronin kunnia palautettiin. Kuningas oli kuitenkin antanut määräyksen pidättää de Montmorency. Pian hän istui kuolemaan tuomittuna pariisilaisessa vankilassa. Paria päivää myöhemmin hänet teloitettiin, mikä ankarasta laista huolimatta oli hyvin harvinainen kohtalo ajan eurooppalaiselle duellistille.
Yhdysvaltain varapresidentti Aaron Burr surmasi entisen finanssiministeri Alexander Hamiltonin vuonna 1804.
Kaksintaistelu Hampurissa vuonna 1809
Vaikka kaksintaisteluinto alkoi laskea 1800-luvun alussa, kun teollistuminen ja yhä vaikutusvaltaisempi porvarisluokka muuttivat yhteiskuntaa, duelleja käytiin yhä monin paikoin Euroopassa.
Eräänä iltapäivänä vuonna 1809 eläinlääkäri Jens Neergaard valmistautuu kaksintaisteluun. Hän saapuu sovittuun paikkaan Hampurin ulkopuolella hukarin (lyhyt miekka), pistoolin ja sekundanttinsa kanssa. Vastapäätä häntä asettuu vastustaja, joka huhujen mukaan on voittanut miekkailussa Ranskan mestaruuden.
Kamppailu alkaa sekundanttien annettua merkin. Neergaard taistelee urheasti kokenutta vastustajaansa vastaan mutta saa kaksi syvää haavaa kasvoihinsa. Neergaardin pyynnöstä miehet vaihtavat pistooleihin. Ampumisen aloittaja ratkaistaan arvalla. Sen mukaan ranskalainen saa ampua ensin.
Luoti lävistää Neergaardin hatun ja vie mennessään suikaleen ihoa hänen otsastaan. Neergaardin jalat notkahtavat, mutta hän kokoaa itsensä, tähtää ja ampuu vastustajaansa oikeaan käteen. Ranskalainen ei enää pysty jatkamaan, ja kaksintaistelu on ratkaistu. Molemmat saavat pitää elämänsä ja kunniansa. Kaksintaistelu käytiin, koska molemmat miehet olivat kosiskelleet samaa naista. Kun hän oli maannut vuoteellaan tuberkuloosissa, Neer-gaard oli istunut kuolinvuoteelle, mitä hänen kilpakosijansa oli pitänyt loukkaavana.
Heti sen jälkeen Neergaard oli saanut loukkaavan kirjeen, jossa oli yksiselitteinen haaste kaksintaisteluun. Haasteen panoksena oli nuoren Neergaardin kunnia, eikä hän nähnyt muita vaihtoehtoja kuin ottaa haasteen vastaan, koska ei halunnut ottaa riskiä, että häntä pidettäisiin pelkurina.
Kaksintaistelut hiipuivat
Kaksintaisteluperinne hiipui Euroopassa 1800-luvulla, jolloin kaksintaisteluita alettiin pitää tyhmänä ja rappiollisena elämän haaskauksena.
Samaan aikaan ne yleistyivät Yhdysvalloissa, jossa esimerkiksi varapresidentti Aaron Burr ampui kaksintaistelussa entisen finanssiministeri Alexander Hamiltonin pitkään jatkuneen vastakkainasettelun päätteeksi vuonna 1804.
Ranskassa kaksintaistelut kokivat uuden, lyhyen kukoistuskauden vuosina 1880–1900, jolloin niitä oli tuhansia vuosittain.