Jack London tarkkaili elämää Lontoon slummissa

Musta läikkä Lontoon kartalla

Jack London oli saapunut Brittiläisen imperiumin pääkaupunkiin paljastamaan, miten kehnosti britit kohtelivat maan alaluokkaa.

Hän aikoi koota kuvauksista kirjan, jossa hän syytöksillään ravistelisi viranomaisia, poliisia ja kirkkoa.

Vuonna 1902 Britanniassa oli koettu suurin yhteiskuntamullistus koko ihmiskunnan historiassa.

Teollistuminen houkutteli miljoonia ihmisiä maaseudulta kaupunkeihin etsimään onneaan, ja pelkästään Lontoon asukasluku oli kasvanut vuoden 1821 jonkin verran yli miljoonasta 6,5 miljoonaan vuonna 1901.

Tehtaanomistajat, toimihenkilöt ja monet muut elivät yltäkylläisyydessä, mutta hienojen palatsien ja mukavien rivitalojen takamaastossa sijaitsi slummi, jonka syövereihin päätyivät teollistumisen aikakauden häviäjät.

Suuret alueet East Endissä olivat kurjuuden pesäkkeitä, joissa miljoonat ihmispolot kamppailivat kaikin liikenevin voimin selviytyäkseen hengissä vielä edes yhden päivän.

”Vuokravaununi vyöryivät alueelle, joka oli slummia silmänkantamattomiin. Kadut täytti uusi ihmisrotu, kitukasvuinen ja kurjan ja velton näköinen. Torilla vanhukset tonkivat maahan heitettyjen jätteiden seasta mätiä perunoita, papuja ja vihanneksia”, kuvaili Jack London ensikohtaamistaan East Endin kanssa.

Ajuri kääntyi kaupungin pahamaineisimmalle kadulle, Flower and Dean Streetille Whitechapelin alueella. Ajuria puistatti, koska täällä raaka sarjamurhaaja Viiltäjä-Jack oli vuonna 1888 murhannut viisi prostituoitua. Vielä 14 vuoden jälkeenkin kadulla leijaili veren tuntu.

”En tunne näitä seutuja”, ajuri yritti puolustella, mutta kyytiläinen vaati, että matkaa jatkettiin haisevien katujen ja noen mustaamien talojen sokkelossa.

Viimein London käski hermostuneen ajurin pysähtyä käytettyjä vaatteita myyvän liikkeen luona. London aikoi ostaa valeasun, jonka turvin hän voisi liikkua rauhassa slummin kortteleissa.

”Lopulta valitsin käytännölliset mutta kuluneet housut, repaleisen takin, josta puuttui nappi, kenkäparin, jota oli näköjään käytetty hiiliä lapioitaessa, kapean nahkavyön ja likaantuneen lakin.”

Ennen kuin Londonin tutkimusretki slummin halki saattoi alkaa, hän vuokrasi kortteleista itselleen huoneen, jotta hänellä oli aina paikka, johon hän sai vetäytyä lämmittelemään ja kirjoittamaan havaintojaan muistiin.

Yösijaa metsästämässä

”Kulunut ja reikäinen takkini oli aatelistunnukseni, merkki siitä, että kuuluin heidän luokkaansa”, London totesi ja lähti tutkimaan slummielämää.

Saatuaan jotain syödäkseen ”nuhjuisessa kahvilassa”, hän kysyi emännältä huonetta vuokrattavaksi.

”En tarjoa huoneita vuokralle”, emäntä vastasi, ”mutta voit jakaa vuoteen kahden muun miehen kanssa. Kunniallisia miehiä.”

Jack London jatkoi matkaa ja alkoi jutella nuoren merimiehen kanssa. Miehet menivät kapakkaan istumaan.

”Kysyin matruusilta, millä hän eli. Hän vastasi nopeasti: ’Viinalla!’ Yksi merimatka, palkka käteen ja känni päälle. Sen jälkeen satunnaista juopottelua, ja kun kaikki rahat oli juotu, taas lähtö merelle.”

London ihmetteli kurjan kuuloista kierrettä. ”Entäs naiset sitten?” hän kysyi. ”Naiset! Elämä on opettanut, ettei naisten kanssa kannata olla tekemisissä. Miksi kaltaiseni mies haluaisi naisen? Äitini riitti minulle – hän piiskasi lapset ja pieksi äijän, kun tämä tuli kotiin.”

Merimies käytti tienaamansa rahat mieluiten olueen. Sellaista hänen elämänsä olisi, kunnes hän muutaman vuoden kuluttua kuolisi, London pohdiskeli.

Merimies ehdotti, että London nukkuisi hänen luonaan, koska hänellä oli tilaa.

Niinpä he alkoivat ryypätä rahoja, jotka London oli varannut yöpymiseen.

Merimiehen sanat, ettei hän halunnut perhettä ja lapsia, jotka pitäisi ruokkia joka päivä, jäivät Londonin mieleen:

”Päivien kuluessa aloin vakuuttua siitä, ettei ollut pelkästään hölmöä vaan myös melkein rikollista, että ihmiset avioituivat keskenään tässä loukossa. He olivat tiiliskiviä, jotka muurari hylkää. Heille ei ollut sijaa sosiaalisessa verkossa. Yhteiskunta painoi heitä kaikin voimin kohti pohjaa, kunnes he kuolivat.”

Appelsiininkuoria illalliseksi

Tutkimusmatkansa alussa London kertoi kaikille, että hänellä oli vaimo ja lapsi, jotka muuttaisivat Lontooseen. Yhdysvalloissa hän oli tottunut, että perheillä oli ainakin kaksi huonetta ja kylpyhuone, mutta useita päiviä etsittyään hänen oli todettava, ettei sellaista asuntoa löytynyt.

East Endissä kellään ei ollut kylpyhuonetta, ja perheiden tuli pärjätä yhdellä huoneella, jossa oli myös pari alivuokralaista, jotta koko vuokra saatiin maksettua.

Yhdessä huoneessa perhe ja alivuokralaiset – kahdeksan ihmistä 13 neliössä – laittoivat ruokaa, söivät ja nukkuivat.

Aamuvarhaisesta iltapäivään huone oli muutettu verstaaksi tai ompelimoksi, jossa äiti valmisti tulitikkuaskeja tai vaatteita lasten toimiessa apulaisina.

London luopui asunnon etsimisestä, ja seuraavat päivät hän tutki kunnallisia köyhäintaloja, joihin tungeksi väkeä.

Ensimmäisellä kerralla hän tuli liian myöhään saadakseen paikan, toisella kerralla hän ei ollut piilottanut pennosiaan ja jäi oven ulkopuolelle.

Sitten hän lyöttäytyi kahden itseään vanhemman miehen seuraan. Puuseppä ja satamatyöläinen eivät olleet myöskään löytäneet yösijaa.

Kolmikko kiiruhti Mile End Roadia toiseen köyhäintaloon, ennen kuin tulisi yö.

”Molemmat tuijottivat katukiveystä kävellessään. Aina välillä he pysähtyivät nostamaan jotain maasta. Luulin heidän löytäneen tupakan- ja sikarintumppeja, kunnes huomasin, että he noukkivat syljen liukastamalta kiveykseltä appelsiinin- ja omenankuorten paloja ja viinirypäleen rankoja ja söivät ne nälkäänsä.”

Satamatyöläinen selitti, etteivät miehet olleet saaneet mitään syödäkseen koko päivänä. Nyt he odottivat innolla köyhäintalon illallista, johon kuului lautasellinen kauravelliä ja pala kovaa leipää.

Kaikella kuitenkin oli hintansa. Englanniksi köyhäintalojen nimitys oli the workhouse, työtalo, koska viranomaiset odottivat, että kodittomat tekivät töitä majapaikan vastineeksi.

”Kunkin on hoidettava tehtävänsä: purettava kaksi kiloa köyttä, siivottava tai murskattava 50 kiloa kiveä sepeliksi”, kertoi työtön satamatyöläinen.

Perillä vartija kuitenkin sulki oven miesten edestä ja sanoi: ”Talo täynnä!”

Kodittomat kulkivat koko yön

Eräänä iltana Jack London kulki West Endin huvikortteleissa, missä hevosvaunut odottivat viedäkseen juhla-asuiset teatterivieraat lämpimiin vuoteisiinsa.

Satoi rankasti, ja pian kadut tyhjenivät. Vain kodittomat ryysyläiset vaelsivat katkeamattomana virtana kaduilla kuluttaakseen aikaa ja pysyäkseen lämpimänä.

”No niin, sanoin itselleni. Kuvittele, että kello on yksi yöllä, ja että olet nuori miesparka ilman rahaa, ja että sinun on haettava töitä seuraavana aamuna.”

London tiesi, että hän tarvitsi kunnon yöunet, mikäli hän aikoi jaksaa raskaan raatamisen esimerkiksi päivätyöläisenä satamassa, jossa purettiin siirtokunnista tuotuja tavaroita. Hän asettui siis portaalle lepäämään.

”Viiden minuutin kuluttua edessäni seisoi poliisi. Silmäni olivat auki, joten hän vain mutisi jotain ja jatkoi matkaansa. Kymmenen minuutin kuluttua pääni oli painunut polvien varaan.

Olin torkahtanut, ja sama poliisi tiuskaisi vihaisesti: ’Sinä siellä, nyt ylös kuin olisi jo!’

Myöhemmin yöllä London tapasi nuoren lontoolaisen, ja he kulkivat jonkin aikaa yhtä matkaa kaupungin halki. Äkkiä London huomasi porttikäytävän, jonka edessä oli matala ristikko.

”Kuule, kiivetään tuonne, niin voimme nukkua vähän, London ehdotti.

”Ja joutuisimme selliin kolmeksi kuukaudeksi? Ehei”, nuorukainen vastasi.

London käveli edelleen Hyde Parkiin asti. Pehmeä nurmi houkutti häntä.

”Tule, hypätään aidan yli”, London huusi kodittomalle pojalle, joka raahautui eteenpäin väsynein jaloin.

”Ehei. Puistonvartija vie vankilaan puoleksi vuodeksi”, poika varoitti.

Aamun valjetessa London oli heikko, nälkäinen ja läpimärkä. Hän yritti saada aamupalaa Pelastusarmeijasta, jolla oli lähetysasema Thamesin toisella rannalla.

Kello 11, tuntikausia odotettuaan, hän pääsi viimein sisään mutta ei ruokapöytään, koska ensin oli hartaushetki:

”Paratiisissa saatte kaikkea”, saarnaaja lupasi. ”Vaikka kokisitte nälkää ja kärsimystä täällä maan päällä, teidät palkitaan paratiisissa, jos noudatatte sääntöjä.”

Vihdoin pöytiin tuotiin ruokaa. Kaksi leipäviipaletta, yksi juustoviipale, pala rusinaleipää ja kuppi laihaa teetä.

Annos ei täyttänyt vatsoja. Silti Pelastusarmeija vaati vastineeksi, että kaikki 700 miestä jäivät jumalanpalvelukseen.

”Pelastusarmeija panee ihmiset, jotka eivät ole ummistaneet silmiään koko yönä, seisomaan tuntikausiksi. Se on ilkeää ja järjenvastaista”, London jyrisi.

Kylpyvettä käytti 62 miestä

Kolmannella yrityksellä London pääsi viimein köyhäintaloon. Hän oli tullut paikalle varhain ja piilottanut rahansa varmaan paikkaan, sukan sisään.

Illalliseksi oli kauravelliä peltikupista ja kovaa leipää, jota ei voinut syödä, ellei sitä pehmittänyt ensin vedessä. Ruuan jälkeen kaikkien oli peseydyttävä.

”Menimme kaksittain pesuhuoneeseen, jossa oli kaksi paljua. Tiedän, että miehet edellämme olivat peseytyneet samalla vedellä kuin me. Olen varma, että kaikki 62 käyttivät samaa vettä.”

London loiskutti vähän vettä päälleen ja kuivasi itsensä märällä, käytetyllä pyyhkeellä.

Häntä kuvotti, kun hän näki miesparan, jonka selkä oli täynnä kirpunpuremia ja verisiä naarmuja. Makuusalissa vietetyn pitkän ja rauhattoman yön jälkeen hän heräsi kirkaisten, kun rotta juoksi hänen rintansa päältä.

”Muut miehet kirosivat ja sanoivat, ettei minulla ollut tapoja.”

Aamiaiseksi oli kauravelliä ja kovaa leipää, ja sitten odottivat päivän tehtävät.

Jack London lähetettiin kadun toiselle puolelle siivoamaan köyhäintalon sairastupaa. Potilaiden ruuantähteet, vanhat siteet ja oksennukset tuli lakaista pois.

”Älä koske mihinkään. Hoitaja sanoi, että noihin voi kuolla!” Londonin toveri varoitti. Työ oli kaikin tavoin inhottavaa, mutta kodittomat tappelivat päästäkseen sinne, koska roskien seasta saattoi löytää ruokaa. London kuitenkin päätti paeta.

”Häivytään täältä”, London sanoi yhdelle kohtalotoverilleen, joka kivahti: ”Et pääse tänne enää koskaan takaisin, jos nyt häivyt.

Köyhäintaloissa vaadittiin, että kodittomat hoitivat tehtävänsä. Muutoin heidät ilmoitettiin poliisille, eivätkä he saaneet yösijaa enää uudelleen. London ei piitannut tästä. Hän hiipi pois toivoen palavasti pääsevänsä kylpyyn pesemään kaiken inhottavan pois iholtaan.

Slummi oli hyvä liiketoimi

Säännöllisin välein London kävi asunnollaan, missä hän sai peseytyä. Siellä hän toipui pitkistä kaduilla vietetyistä öistä ja kirjoitti.

Tärkeimpiä muistiin kirjaamiaan keskusteluita hän oli käynyt hänelle huoneen hankkineen miehen kanssa.

Johnny Upright asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa East Endissä kadulla, jolla joka perheellä oli oma talo. Tilanne ei kuitenkaan pysyisi samana pitkään:

”Parin vuoden kuluttua vuokrasopimukseni menee umpeen. Omistaja on meikäläisiä eikä ole nostanut talojensa vuokraa. Hän voi kuitenkin myydä talon koska tahansa tai kuolla, mikä on meidän kannaltamme sama. Talon ostaa sijoittaja, joka rakentaa takapihalle viiniköynnösteni tilalle verstaan ja vuokraa huoneet yksitellen perheille. Silloin Johnny Upright saa häipyä”, mies kertoi.

Slummi kasvoi vuosi vuodelta, koska se oli hyvä liiketoimi.

Vaikka talo sijaitsi kaupungin kurjimmissa kortteleissa ja sitä vuokrattiin kaikken köyhimmille, vuokratuotto huoneista yhteensä saattoi olla paljon suurempi kuin koko talon vuokra, jonka Uprightin perhe maksoi.

Talon tuotto saattoi olla 500 puntaa enemmän vuodessa (nykyrahassa noin 65 000 euroa). Vain jos Upright pystyisi vuokraamaan kalliimman talon, perhe pääsisi slummista. Muutoin se päätyisi yhteen huoneista.

Aliravitsemuksen, kylmyyden ja alueella riehuneiden tautien takia East Endin asukas eli myös paljon lyhyemmän elämän kuin Lontoon muut asukkaat.

”Voidaan todeta, että tämä ihmisyyden syvä kuilu on ihmisiä tappava kone”, Jack London kirjoitti liikuttuneena.

Kahdeksan viikon kuluttua Londonin koe oli ohi ja hän palasi kotiinsa New Yorkiin. Kirja Lontoon köyhistä, Kadotuksen kansa, ilmestyi vuonna 1903.

Britanniassa arvostelijat olivat järkyttyneitä: ”Kirjassa piirretään hyvin elävä ja totuudenmukainen kuva nykyaikaisen yhteiskunnan nurjasta puolesta”, yksi kirjoitti, ja Daily Express -lehdessä todettiin, että ”on mahdotonta löytää masentavampaa luettavaa kuin tämä”.

Londonin itsensä oli vaikea saada East Endin kokemuksia mielestään:

”Yksikään muu kirjoistani ei ole vaatinut niin paljon nuorta sydänvertani ja niin vuolaasti kyyneleitäni kuin tutkielmani köyhien taloudellisesta ahdingosta.”

Jälkikirjoitus

Slummi laajeni edelleen, kunnes Saksan pommit tuhosivat East Endin asuinkorttelit toisessa maailmansodassa.

Uusien talojen, suurempien palkkojen ja paremman sosiaaliturvan myötä slummi siistiytyi, ja nykyään sen paikalla on viehättävä asuinalue.