Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Jack London tarkkaili elämää Lontoon slummissa

Kirjailija Jack London aloitti 26-vuotiaana hengenvaarallisen kokeen. Hän halusi paljastaa kauhistuttavat olot, joissa kaikkein köyhimmät lontoolaiset elivät. Kokeen aikana hänen tuli viettää kahdeksan viikkoa pummina East Endissä.

Museum of London

Nuorukaista varoiteltiin, kun hän kertoi aikeistaan. Kahdeksan viikkoa Lontoon pahimmassa slummissa tutkimassa köyhien elämää oli hullu ja vaarallinen aie. Ihmishenki ei ollut arvokas East Endin kujilla.

”Ethän sinä sinne halua!” Londonin ystävät kauhistelivat. ”Emme tiedä East Endistä mitään. Se on kaukana täältä.”

”Menen sitten Cookille”, Yhdysvalloista tullut nuori vieras puuskahti.

Cook oli maailman ensimmäinen matkatoimisto, joka järjesti pakettimatkoja pimeään Afrikkaan ja eksoottiseen Tiibetiin. Virkailija kuitenkin pudisti päätään kuultuaan toiveen matkasta slummiin:

”Emme ole tottuneet opastamaan matkalaisia East Endiin. Meiltä ei koskaan ole tiedusteltu moista, emmekä tiedä paikasta mitään”, virkailija valisti.

London tilasi sitten hevosen vetämät vuokravaunut, hansom cabin, ja pyysi kyytiä East Endin kaupunginosaan Lontoon Towerin linnan itäpuolelle.

”Minne, sir?” ajuri kysyi kuin ei olisi kuullut oikein ensimmäisellä kerralla.

”East Endiin! Minne tahansa siellä! Mennään jo!” London käski. Ajuri ohjasi vaunut keskelle pääkaupungin vilkasta liikennettä. Edettiin muutama minuutti, kunnes ajuri pysäytti vaunut jälleen.

”Sanokaapa vielä, minne haluatte!”

Kaupunginosa rappioitui

Jack London oleili etenkin Whitechapelin alueella East Endissä. Asuinalue alkoi muodostua jo 1500-luvulla, ja 1800-luvun aikana sieltä vuokrattiin taloja köyhille.

Birkbeck History Dept.

Köyhäintalo

Whitechapel Roadin köyhäintalosta koditon saattoi saada yösijan ja raskasta työtä.

Birkbeck History Dept.

Puisto oli suoja kodittomille

Pienessä puistossa Christ Churchin luona kodittomat saivat levätä nurmikolla päiväaikaan.

Birkbeck History Dept.

Slummi oli Lontoon Towerin naapurissa

Whitechapelin korttelit sijaitsivat keskiaikaisen Towerin linnan itäpuolella.

Birkbeck History Dept. & Shutterstock

Lontoon suurin työpaikka

Satamasta tuhannet päivätyöläiset saivat töitä. Palkka oli pieni ja työ vaarallista. Käden murtuessa meni ruoka ja asunto.

Birkbeck History Dept.

Viiltäjä-Jackin katu

Flower and Dean Streetin sanottiin olevan ”pääkaupungin vaarallisin ja paheellisin katu”. Sieltä Viiltäjä-Jack löysi uhrinsa vuonna 1888.

Birkbeck History Dept.

Musta läikkä Lontoon kartalla

Jack London oli saapunut Brittiläisen imperiumin pääkaupunkiin paljastamaan, miten kehnosti britit kohtelivat maan alaluokkaa.

Hän aikoi koota kuvauksista kirjan, jossa hän syytöksillään ravistelisi viranomaisia, poliisia ja kirkkoa.

Vuonna 1902 Britanniassa oli koettu suurin yhteiskuntamullistus koko ihmiskunnan historiassa.

Teollistuminen houkutteli miljoonia ihmisiä maaseudulta kaupunkeihin etsimään onneaan, ja pelkästään Lontoon asukasluku oli kasvanut vuoden 1821 jonkin verran yli miljoonasta 6,5 miljoonaan vuonna 1901.

Tehtaanomistajat, toimihenkilöt ja monet muut elivät yltäkylläisyydessä, mutta hienojen palatsien ja mukavien rivitalojen takamaastossa sijaitsi slummi, jonka syövereihin päätyivät teollistumisen aikakauden häviäjät.

Suuret alueet East Endissä olivat kurjuuden pesäkkeitä, joissa miljoonat ihmispolot kamppailivat kaikin liikenevin voimin selviytyäkseen hengissä vielä edes yhden päivän.

Jack London

© Granger/Bridgeman

Pukeutui rannalle jätetyksi merimieheksi

Voidakseen kulkea vapaasti East Endin kaduilla Jack London käytti kuluneita vaatteita ja kenkiä.

Jos joku kysyi hänen tarinaansa, hän kertoi olevansa laivasta jäänyt amerikkalainen merimies, joka oli hukannut rahansa.

Siten hän selitti myös jatkuvan kyselynsä – hänen oli opittava selviytymään slummissa.

”Vuokravaununi vyöryivät alueelle, joka oli slummia silmänkantamattomiin. Kadut täytti uusi ihmisrotu, kitukasvuinen ja kurjan ja velton näköinen. Torilla vanhukset tonkivat maahan heitettyjen jätteiden seasta mätiä perunoita, papuja ja vihanneksia”, kuvaili Jack London ensikohtaamistaan East Endin kanssa.

Ajuri kääntyi kaupungin pahamaineisimmalle kadulle, Flower and Dean Streetille Whitechapelin alueella. Ajuria puistatti, koska täällä raaka sarjamurhaaja Viiltäjä-Jack oli vuonna 1888 murhannut viisi prostituoitua. Vielä 14 vuoden jälkeenkin kadulla leijaili veren tuntu.

”En tunne näitä seutuja”, ajuri yritti puolustella, mutta kyytiläinen vaati, että matkaa jatkettiin haisevien katujen ja noen mustaamien talojen sokkelossa.

Viimein London käski hermostuneen ajurin pysähtyä käytettyjä vaatteita myyvän liikkeen luona. London aikoi ostaa valeasun, jonka turvin hän voisi liikkua rauhassa slummin kortteleissa.

”Lopulta valitsin käytännölliset mutta kuluneet housut, repaleisen takin, josta puuttui nappi, kenkäparin, jota oli näköjään käytetty hiiliä lapioitaessa, kapean nahkavyön ja likaantuneen lakin.”

Ennen kuin Londonin tutkimusretki slummin halki saattoi alkaa, hän vuokrasi kortteleista itselleen huoneen, jotta hänellä oli aina paikka, johon hän sai vetäytyä lämmittelemään ja kirjoittamaan havaintojaan muistiin.

Yösijaa metsästämässä

”Kulunut ja reikäinen takkini oli aatelistunnukseni, merkki siitä, että kuuluin heidän luokkaansa”, London totesi ja lähti tutkimaan slummielämää.

Saatuaan jotain syödäkseen ”nuhjuisessa kahvilassa”, hän kysyi emännältä huonetta vuokrattavaksi.

”En tarjoa huoneita vuokralle”, emäntä vastasi, ”mutta voit jakaa vuoteen kahden muun miehen kanssa. Kunniallisia miehiä.”

Jack London jatkoi matkaa ja alkoi jutella nuoren merimiehen kanssa. Miehet menivät kapakkaan istumaan.

”Kysyin matruusilta, millä hän eli. Hän vastasi nopeasti: ’Viinalla!’ Yksi merimatka, palkka käteen ja känni päälle. Sen jälkeen satunnaista juopottelua, ja kun kaikki rahat oli juotu, taas lähtö merelle.”

”Elämä on opettanut, ettei naisten kanssa kannata olla tekemisissä.”
Nimetön merimies East Endissä

London ihmetteli kurjan kuuloista kierrettä. ”Entäs naiset sitten?” hän kysyi. ”Naiset! Elämä on opettanut, ettei naisten kanssa kannata olla tekemisissä. Miksi kaltaiseni mies haluaisi naisen? Äitini riitti minulle – hän piiskasi lapset ja pieksi äijän, kun tämä tuli kotiin.”

Merimies käytti tienaamansa rahat mieluiten olueen. Sellaista hänen elämänsä olisi, kunnes hän muutaman vuoden kuluttua kuolisi, London pohdiskeli.

Merimies ehdotti, että London nukkuisi hänen luonaan, koska hänellä oli tilaa.

Poliisit herättivät rapuissa tai ritilöillä nukkuneet. Kiellon rikkomisesta saattoi joutua kolmeksi kuukaudeksi vankilaan.

© Jack London/Huntington Library

Niinpä he alkoivat ryypätä rahoja, jotka London oli varannut yöpymiseen.

Merimiehen sanat, ettei hän halunnut perhettä ja lapsia, jotka pitäisi ruokkia joka päivä, jäivät Londonin mieleen:

”Päivien kuluessa aloin vakuuttua siitä, ettei ollut pelkästään hölmöä vaan myös melkein rikollista, että ihmiset avioituivat keskenään tässä loukossa. He olivat tiiliskiviä, jotka muurari hylkää. Heille ei ollut sijaa sosiaalisessa verkossa. Yhteiskunta painoi heitä kaikin voimin kohti pohjaa, kunnes he kuolivat.”

Slummin asukkailla ei ollut paljon omaisuutta. Patjana oli säkillinen olkia.

© Museum of London

Lapset kärsivät slummeissa eniten

East Endin lapsilaumoissa kuopuksilla oli parhaat mahdollisuudet selviytyä, koska vanhempien lisäksi vanhemmat sisarukset hankkivat heille ruokaa.

Esikoiset varttuivat alituisen nälän kourissa ja sairastuivat helposti.

Slummin ikääntyneet asukkaat olivat täysin riippuvaisia lastensa avusta, mutta usein lapset kuolivat ennen heitä, sillä joka toinen lapsi ei elänyt edes viisivuotiaaksi.

”Elin seitsemän siunattua vuotta”, kertoi 60-vuotias puuseppä Jack Londonille. ”Sain hyvän vaimon ja kolme tytärtä, mutta kaikki kuolivat. Tulirokko vei lapset parissa viikossa.”

Appelsiininkuoria illalliseksi

Tutkimusmatkansa alussa London kertoi kaikille, että hänellä oli vaimo ja lapsi, jotka muuttaisivat Lontooseen. Yhdysvalloissa hän oli tottunut, että perheillä oli ainakin kaksi huonetta ja kylpyhuone, mutta useita päiviä etsittyään hänen oli todettava, ettei sellaista asuntoa löytynyt.

East Endissä kellään ei ollut kylpyhuonetta, ja perheiden tuli pärjätä yhdellä huoneella, jossa oli myös pari alivuokralaista, jotta koko vuokra saatiin maksettua.

Yhdessä huoneessa perhe ja alivuokralaiset – kahdeksan ihmistä 13 neliössä – laittoivat ruokaa, söivät ja nukkuivat.

Aamuvarhaisesta iltapäivään huone oli muutettu verstaaksi tai ompelimoksi, jossa äiti valmisti tulitikkuaskeja tai vaatteita lasten toimiessa apulaisina.

London luopui asunnon etsimisestä, ja seuraavat päivät hän tutki kunnallisia köyhäintaloja, joihin tungeksi väkeä.

Ensimmäisellä kerralla hän tuli liian myöhään saadakseen paikan, toisella kerralla hän ei ollut piilottanut pennosiaan ja jäi oven ulkopuolelle.

Ansaitakseen hieman rahaa perheet esimerkiksi valmistivat tulitikkuja tai pilkkoivat sytykkeitä. Kaikkien oli autettava.

© Museum of London

Sitten hän lyöttäytyi kahden itseään vanhemman miehen seuraan. Puuseppä ja satamatyöläinen eivät olleet myöskään löytäneet yösijaa.

Kolmikko kiiruhti Mile End Roadia toiseen köyhäintaloon, ennen kuin tulisi yö.

”Molemmat tuijottivat katukiveystä kävellessään. Aina välillä he pysähtyivät nostamaan jotain maasta. Luulin heidän löytäneen tupakan- ja sikarintumppeja, kunnes huomasin, että he noukkivat syljen liukastamalta kiveykseltä appelsiinin- ja omenankuorten paloja ja viinirypäleen rankoja ja söivät ne nälkäänsä.”

Satamatyöläinen selitti, etteivät miehet olleet saaneet mitään syödäkseen koko päivänä. Nyt he odottivat innolla köyhäintalon illallista, johon kuului lautasellinen kauravelliä ja pala kovaa leipää.

Kaikella kuitenkin oli hintansa. Englanniksi köyhäintalojen nimitys oli the workhouse, työtalo, koska viranomaiset odottivat, että kodittomat tekivät töitä majapaikan vastineeksi.

”Kunkin on hoidettava tehtävänsä: purettava kaksi kiloa köyttä, siivottava tai murskattava 50 kiloa kiveä sepeliksi”, kertoi työtön satamatyöläinen.

Perillä vartija kuitenkin sulki oven miesten edestä ja sanoi: ”Talo täynnä!”

Lukuisat köyhäintalosta tilanahtauden takia ulos jääneet joutuivat pysyttelemään jalkeilla koko yön.

© Museum of London

Öisin oli pakko kävellä

Ulkona nukkuminen oli kiellettyä, joten kodittomien oli pysyteltävä jalkeilla aamuun asti, jolloin he olivat liian väsyneitä etsimään töitä.

Lontoon kodittomilla oli joitakin mahdollisuuksia löytää yösija. Halvat yömajat, doss-houses, tarjosivat kurjia huoneita vuokralle.

Köyhäintalot olivat ilmaisia, mutta niissä ei riittänyt paikkoja kaikille. Monien oli yövyttävä kaduilla.

Ulkona poliisit, vartijat ja puistonvartijat pitivät silmällä kodittomia. Nukkuminen portailla, takapihoilla tai puistoissa oli lainvastaista, ja rangaistus oli vankilatuomio.

Siten tuhansien kodittomien oli joka yö nojailtava talojen seiniin tai käveltävä pitkin Lontoota aikaa kuluttaakseen.

Aamulla kello 5 puistot avattiin ja uupuneet ihmiset päästettiin niihin lepäämään.

Jack London arvosteli äkeissään viranomaisten ristiriitaisia sääntöjä puistojen käytön suhteen:

”Jos tarkoituksena on riistää uni kodittomilta, miksi heidän sitten annetaan nukkua kello viiden jälkeen? Ellei taas ole tarkoitus riistää heiltä unta, miksi heidän ei anneta nukkua aikaisemmin yöllä?”

Säännöt johtivat vain siihen, että kodittomat eivät jaksaneet etsiä töitä ja ansaita rahaa.

Kodittomat kulkivat koko yön

Eräänä iltana Jack London kulki West Endin huvikortteleissa, missä hevosvaunut odottivat viedäkseen juhla-asuiset teatterivieraat lämpimiin vuoteisiinsa.

Satoi rankasti, ja pian kadut tyhjenivät. Vain kodittomat ryysyläiset vaelsivat katkeamattomana virtana kaduilla kuluttaakseen aikaa ja pysyäkseen lämpimänä.

”No niin, sanoin itselleni. Kuvittele, että kello on yksi yöllä, ja että olet nuori miesparka ilman rahaa, ja että sinun on haettava töitä seuraavana aamuna.”

London tiesi, että hän tarvitsi kunnon yöunet, mikäli hän aikoi jaksaa raskaan raatamisen esimerkiksi päivätyöläisenä satamassa, jossa purettiin siirtokunnista tuotuja tavaroita. Hän asettui siis portaalle lepäämään.

”Viiden minuutin kuluttua edessäni seisoi poliisi. Silmäni olivat auki, joten hän vain mutisi jotain ja jatkoi matkaansa. Kymmenen minuutin kuluttua pääni oli painunut polvien varaan.

Olin torkahtanut, ja sama poliisi tiuskaisi vihaisesti: ’Sinä siellä, nyt ylös kuin olisi jo!’

Myöhemmin yöllä London tapasi nuoren lontoolaisen, ja he kulkivat jonkin aikaa yhtä matkaa kaupungin halki. Äkkiä London huomasi porttikäytävän, jonka edessä oli matala ristikko.

”Kuule, kiivetään tuonne, niin voimme nukkua vähän, London ehdotti.

”Ja joutuisimme selliin kolmeksi kuukaudeksi? Ehei”, nuorukainen vastasi.

Thamesin varrella oli Lontoon valtava satama, ”The Docks”. Sieltä slummin miehet etsivät töitä yhdeksi päiväksi tai edes tunniksi.

© Museum of London

London käveli edelleen Hyde Parkiin asti. Pehmeä nurmi houkutti häntä.

”Tule, hypätään aidan yli”, London huusi kodittomalle pojalle, joka raahautui eteenpäin väsynein jaloin.

”Ehei. Puistonvartija vie vankilaan puoleksi vuodeksi”, poika varoitti.

Aamun valjetessa London oli heikko, nälkäinen ja läpimärkä. Hän yritti saada aamupalaa Pelastusarmeijasta, jolla oli lähetysasema Thamesin toisella rannalla.

Kello 11, tuntikausia odotettuaan, hän pääsi viimein sisään mutta ei ruokapöytään, koska ensin oli hartaushetki:

”Paratiisissa saatte kaikkea”, saarnaaja lupasi. ”Vaikka kokisitte nälkää ja kärsimystä täällä maan päällä, teidät palkitaan paratiisissa, jos noudatatte sääntöjä.”

Vihdoin pöytiin tuotiin ruokaa. Kaksi leipäviipaletta, yksi juustoviipale, pala rusinaleipää ja kuppi laihaa teetä.

Annos ei täyttänyt vatsoja. Silti Pelastusarmeija vaati vastineeksi, että kaikki 700 miestä jäivät jumalanpalvelukseen.

”Pelastusarmeija panee ihmiset, jotka eivät ole ummistaneet silmiään koko yönä, seisomaan tuntikausiksi. Se on ilkeää ja järjenvastaista”, London jyrisi.

Köyhäintalon ruokasalissa oli tarjolla kauravelliä aamuin illoin.

© Hulton/Getty

Slummin pahin talo

Köyhäintalo oli viimeinen paikka, johon East Endin asukkaat halusivat päätyä. Siellä odottivat raskaat työt ja vankilan kaltaiset olosuhteet.

Tulitikuntekijät, pyykkärit, satamatyöläiset, prostituoidut, lehtimyyjät, vuokra-ajurit ja muu Lontoon köyhä työväestö yrittivät kaikin keinoin haalia kokoon rahaa voidakseen maksaa asuntonsa ja ruokansa.

Ellei tämä onnistunut, heitä odotti köyhäintalo.

Kun köyhäinlaki eli Poor Law Amendment Act (1834) tuli voimaan, oli köyhien työskenneltävä ruokansa eteen. Poliitikkojen mukaan köyhäintalot olivat ”vasta viimeinen hätäapu” työttömille ja asunnottomille.

Taloon tullessaan avioparit erotettiin toisistaan – naisilla oli omat tilansa –eivätkä he voineet tavata oleskelunsa aikana. Kodittomat tarkastettiin, jotta heillä ei ollut muuta omaisuutta kuin jokunen lantti. Muutenhan he olisivat vieneet paikan oikeasti köyhältä.

Asukit saivat pesemättömät yöpaidat ja nukkuivat rottia vilisevässä makuusalissa, jossa oli epämukavat, kapeat pedit roikkumassa katosta niin, että kaikki pedit keinahtelivat aina, kun joku nukkujista käänsi kylkeään.

Seuraavana aamuna yösija tuli maksaa työllä, kuten siivoamalla tai hakkaamalla kiviä 10 tuntia. Oleskelun aikana ei saanut poistua talosta.

Köyhäinapu edellytti kovaa työtä

  • Klo 13

    Saadakseen paikan köyhäintalosta kodittomien tuli mennä jonoon varhain iltapäivällä, joten he eivät voineet tehdä töitä.

  • Klo 17

    Ovet avattiin ja kaikkein onnekkaimmat pääsivät sisään.

  • Klo 18

    Illalliseksi kauravelliä ja syömäkelvotonta leipää. Sen jälkeen nopea pesu ja vuoteeseen kello 19.

  • Klo 5.30

    Herätys ja kauravelliä. Sitten oli tehtävä töitä maksuksi yösijasta. Illalla tarjoiltiin jälleen kauravelliä. Nukkumaan kello 19.

  • Klo 5.30

    Herätys ja kauravelliä. Aamupalan jälkeen oli lähdettävä taas kadulle. Kodittomien tuli etsiä seuraava yösija köyhäintalosta, joka oli vähintään 15 kilometrin päässä.

Kylpyvettä käytti 62 miestä

Kolmannella yrityksellä London pääsi viimein köyhäintaloon. Hän oli tullut paikalle varhain ja piilottanut rahansa varmaan paikkaan, sukan sisään.

Illalliseksi oli kauravelliä peltikupista ja kovaa leipää, jota ei voinut syödä, ellei sitä pehmittänyt ensin vedessä. Ruuan jälkeen kaikkien oli peseydyttävä.

”Menimme kaksittain pesuhuoneeseen, jossa oli kaksi paljua. Tiedän, että miehet edellämme olivat peseytyneet samalla vedellä kuin me. Olen varma, että kaikki 62 käyttivät samaa vettä.”

London loiskutti vähän vettä päälleen ja kuivasi itsensä märällä, käytetyllä pyyhkeellä.

Häntä kuvotti, kun hän näki miesparan, jonka selkä oli täynnä kirpunpuremia ja verisiä naarmuja. Makuusalissa vietetyn pitkän ja rauhattoman yön jälkeen hän heräsi kirkaisten, kun rotta juoksi hänen rintansa päältä.

”Muut miehet kirosivat ja sanoivat, ettei minulla ollut tapoja.”

Aamiaiseksi oli kauravelliä ja kovaa leipää, ja sitten odottivat päivän tehtävät.

Kaduilla vilisi leikkiviä lapsia, jotka eivät vielä osanneet murehtia omaa kohtaloaan.

© Museum of London

Jack London lähetettiin kadun toiselle puolelle siivoamaan köyhäintalon sairastupaa. Potilaiden ruuantähteet, vanhat siteet ja oksennukset tuli lakaista pois.

”Älä koske mihinkään. Hoitaja sanoi, että noihin voi kuolla!” Londonin toveri varoitti. Työ oli kaikin tavoin inhottavaa, mutta kodittomat tappelivat päästäkseen sinne, koska roskien seasta saattoi löytää ruokaa. London kuitenkin päätti paeta.

”Häivytään täältä”, London sanoi yhdelle kohtalotoverilleen, joka kivahti: ”Et pääse tänne enää koskaan takaisin, jos nyt häivyt.

Köyhäintaloissa vaadittiin, että kodittomat hoitivat tehtävänsä. Muutoin heidät ilmoitettiin poliisille, eivätkä he saaneet yösijaa enää uudelleen. London ei piitannut tästä. Hän hiipi pois toivoen palavasti pääsevänsä kylpyyn pesemään kaiken inhottavan pois iholtaan.

Slummi oli hyvä liiketoimi

Säännöllisin välein London kävi asunnollaan, missä hän sai peseytyä. Siellä hän toipui pitkistä kaduilla vietetyistä öistä ja kirjoitti.

Tärkeimpiä muistiin kirjaamiaan keskusteluita hän oli käynyt hänelle huoneen hankkineen miehen kanssa.

”Talon ostaa sijoittaja, joka vuokraa huoneet yksitellen perheille.”
Johnny Upright, perheenisä East Endistä

Johnny Upright asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa East Endissä kadulla, jolla joka perheellä oli oma talo. Tilanne ei kuitenkaan pysyisi samana pitkään:

”Parin vuoden kuluttua vuokrasopimukseni menee umpeen. Omistaja on meikäläisiä eikä ole nostanut talojensa vuokraa. Hän voi kuitenkin myydä talon koska tahansa tai kuolla, mikä on meidän kannaltamme sama. Talon ostaa sijoittaja, joka rakentaa takapihalle viiniköynnösteni tilalle verstaan ja vuokraa huoneet yksitellen perheille. Silloin Johnny Upright saa häipyä”, mies kertoi.

Slummi kasvoi vuosi vuodelta, koska se oli hyvä liiketoimi.

Vaikka talo sijaitsi kaupungin kurjimmissa kortteleissa ja sitä vuokrattiin kaikken köyhimmille, vuokratuotto huoneista yhteensä saattoi olla paljon suurempi kuin koko talon vuokra, jonka Uprightin perhe maksoi.

Talon tuotto saattoi olla 500 puntaa enemmän vuodessa (nykyrahassa noin 65 000 euroa). Vain jos Upright pystyisi vuokraamaan kalliimman talon, perhe pääsisi slummista. Muutoin se päätyisi yhteen huoneista.

Aamuisin, kun puistojen portit avattiin, kodittomat vyöryivät niihin voidakseen nukkua penkeillä tai ruohikolla.

© Jack London/Huntington Library

Aliravitsemuksen, kylmyyden ja alueella riehuneiden tautien takia East Endin asukas eli myös paljon lyhyemmän elämän kuin Lontoon muut asukkaat.

”Voidaan todeta, että tämä ihmisyyden syvä kuilu on ihmisiä tappava kone”, Jack London kirjoitti liikuttuneena.

Kahdeksan viikon kuluttua Londonin koe oli ohi ja hän palasi kotiinsa New Yorkiin. Kirja Lontoon köyhistä, Kadotuksen kansa, ilmestyi vuonna 1903.

Britanniassa arvostelijat olivat järkyttyneitä: ”Kirjassa piirretään hyvin elävä ja totuudenmukainen kuva nykyaikaisen yhteiskunnan nurjasta puolesta”, yksi kirjoitti, ja Daily Express -lehdessä todettiin, että ”on mahdotonta löytää masentavampaa luettavaa kuin tämä”.

Londonin itsensä oli vaikea saada East Endin kokemuksia mielestään:

”Yksikään muu kirjoistani ei ole vaatinut niin paljon nuorta sydänvertani ja niin vuolaasti kyyneleitäni kuin tutkielmani köyhien taloudellisesta ahdingosta.”

Menestysteos Erämaan kutsu kertoo koirasta nimeltään Jack, joka menettää isäntänsä ja joutuu rekikoiraksi mutta karkaa susien luo.

© Granger/Bridgeman

Julman todellisuuden terävä tarkkailija

Jos Jack London olisi syntynyt East Endissä, hän ei luultavasti olisi elänyt edes yksivuotiaaksi.

Hän syntyi San Franciscossa vuonna 1876, ja hänen äitinsä oli puolisokea ja psyykkisesti sairas.

Jack lähti 15-vuotiaana kotoa merimieheksi, kulkuriksi ja Klondiken kullankaivajaksi.

1900-luvun alussa hän alkoi kirjoittaa. Romaaneillaan Erämaan kutsu ja Valkohammas hän nousi yhdeksi Yhdysvaltain menestyneimmistä kirjailijoista. Hän kuoli viinaan 40-vuotiaana.

Jälkikirjoitus

Slummi laajeni edelleen, kunnes Saksan pommit tuhosivat East Endin asuinkorttelit toisessa maailmansodassa.

Uusien talojen, suurempien palkkojen ja paremman sosiaaliturvan myötä slummi siistiytyi, ja nykyään sen paikalla on viehättävä asuinalue.

Lue myös:

Sarjamurhaajat

Viiltäjä-Jack kylvi kauhua Lontoossa

18 minuuttia
Sarjamurhaajat

🎧 Viiltäjä-Jack kylvi kauhua Lontoossa

1 minuuttia
Sarjamurhaajat

Päiväkirja paljastaa Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyden

2 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota