Itsemurhakerho: Ensimmäiset postilentäjät panivat henkensä alttiiksi

Yhdysvaltalaiset uskalikot kuljettivat vuodesta 1918 lähtien lentopostia hatarilla koneilla myrskyistä piittaamatta. Postilennot olivat sotien välisen ajan vaarallisinta työtä.

Yhdysvaltalaiset uskalikot kuljettivat vuodesta 1918 lähtien lentopostia hatarilla koneilla myrskyistä piittaamatta. Postilennot olivat sotien välisen ajan vaarallisinta työtä.

U.S. Air Force

Yksinäinen kaksitasolentokone pörräsi Yhdysvaltojen Keskilännen yllä kirkkaassa yössä 22. helmikuuta 1921. Lentäjä Jack Knight suunnisti epäluotettavan kompassin ja maaston merkkien varassa. Moottorin tasainen hyrräys vaikutti kuin kehtolaulu. Knight puristi ohjaussauvaa polviensa välissä ja läpsytteli itseään kasvoihin, jottei nukahtaisi.

Kun se ei tuntunut auttavan, hän työnsi päänsä ohjaamosta ulkoilmaan. Kylmyys puri hänen poskiaan ja nenäänsä, joka oli murtunut lento-onnettomuudessa edellisellä viikolla.

Knightin ei oikeastaan olisi pitänyt olla tuolla lennolla. Hän oli jo aiemmin illalla hoitanut oman osuutensa San Franciscon ja New Yorkin välisen postilentoreitin etapilla North Plattesta Omahaan.

Omahassa hän oli kuullut, että seuraavan etapin lentäjä oli juuttunut lumimyrskyyn eikä muita lentäjiä ollut. Niinpä juotuaan kupillisen kahvia ja poltettuaan pari savuketta Knight kapusi ohjaamoon ja lähti keskellä yötä lentämään kohti Chicagoa reittiä, jota hän ei ollut koskaan aiemmin lentänyt edes valoisaan aikaan.

Luotettava vanha Liberty-moottori pärisi läpi vastatuulen vieden konetta eteenpäin 130 kilometrin tuntivauhtia. Des Moinesin yllä sää huononi. Matalat pilvet pakottivat Knightin vaarallisen lähelle maata.

Kello oli 6.30. Knight oli ollut matkalla lähes kahdeksan tuntia ja lensi pelkän tuntuman varassa. Lumi piiskasi hänen kasvojaan, ja oli pirullisen kylmä. Knight jatkoi kuitenkin sinnikkäästi, ja kun auringon ensimmäiset heikot säteet lankesivat De Havilland DH-4 -koneen ylle, Knight näki helpotuksekseen tulleensa Chicagoon. Hän laskeutui onnistuneesti ja jätti postisäkit seuraavalle lentäjälle, joka lähti viemään niitä New Yorkiin.

Jack Knightin onnistunut yölento oli osa postin koelentoa mantereen halki. Knightin ansiosta koko lento onnistui, ja siihen kului 33 tuntia ja 20 minuuttia – junalla sama matka kesti nelisen vuorokautta enemmän. Saavutus sai Yhdysvaltojen kongressin vakuuttumaan lentopostin tulevaisuudesta.

Lentäjät kaipasivat kokemusta

Muutamaa vuotta aiemmin maailmansota oli riehunut Euroopassa ja yhdysvaltalaislentäjiä oli kuollut sotatehtävissä hälyttävän paljon. Vaikka lentäjät hallitsivat koneensa ja osasivat lentää, heidän perustietonsa avomaastossa suunnistamisessa olivat puutteelliset, ja vaarana oli, että lentäjät eksyivät, polttoaine loppui ja kone putosi.

Yhdysvaltain hallitus päätti yhdessä postilaitoksen kanssa perustaa postilentoreitin New Yorkin ja Washingtonin välille, jotta ilmavoimien lentäjät saisivat tarpeellista suunnistuskokemusta. Kongressi suhtautui hankkeeseen epäillen. Postilentoja oli toki kokeiltu eri puolilla maailmaa, mutta vain satunnaisesti ja lyhyitä matkoja. Toukokuussa 1918 Yhdysvaltain kongressi suostui kuitenkin myöntämään rahaa kokeiluun, joka piti toteuttaa mahdollisimman nopeasti ja jonka oli määrä todistaa, että säännölliset postilentoreitit olivat kannattavia.

Koska aikaa oli vähän, postilaitos tarvitsi hankkeen johtoon mahdollisimman kokeneen ja pätevän henkilön. Tehtävään valittiin ilmavoimien majuri Reuben Fleet, joka koulutti työkseen ilmavoimien lentäjiä.

Fleetin mielestä oli järjetöntä käyttää ilmavoimien kalustoa ja miehistöä syntymäpäiväkorttien ja laskujen kuljettamiseen, mutta käsky oli käsky.

Hänelle annettiin yhdeksän päivää aikaa saada ensimmäinen postilentokone ilmaan New Yorkin ja Washingtonin väliselle reitille. Kuuteen koulutuskoneina käytettyyn Curtiss JN-4D ”Jenny”
-kaksitasoon muokattiin tilaa postisäkeille ja tilattiin, toimitettiin ja asennettiin voimakkaammat moottorit ennätysajassa. Kun Fleet oli vielä valinnut neljä lentäjää, oli ensimmäisen lennon aika.

Aamulla 15. toukokuuta 1918 tuhannet uteliaat kokoontuivat Washingtonin Potomac Parkin poolokentälle todistaakseen Yhdysvaltain ensimmäisen postilentoreitin avaamista. Kun presidentti Woodrow Wilson oli pitänyt avajaispuheensa, esiin astui lentäjä George Boyle salamavalojen räiskyessä. Koneeseen lastattiin kaksi suurta säkkiä, joissa oli yli 6 000 kirjettä, ja sitten Boyle asetteli lentolasinsa silmilleen ja ilmoitti mekaanikolle olevansa valmis. Mekaanikko pyöräytti potkuria neljä-viisi kertaa, ja sitten hän väänsi sen koko kehonsa painolla liikkeeseen. 150 hevosvoiman moottori käynnistyi. Boyle ohjasi koneen vastatuuleen ja antoi kaasua. Katsojat kannustivat innokkaasti, kun kaksitaso nousi ilmaan.

Maailman ensimmäinen säännöllinen lentopostireitti oli avattu, ja vaikka ensimmäisen kuljetuksen kirjeet eivät päässeetkään aivan ajoissa perille, avajaispäivää pidettiin suurena menestyksenä.

Jack Knight lopetti lentäjän uransa vuonna 1928 takanaan 670 000 lentokilometriä.

© Midway History

Postin piti kulkea joka säässä

Lupaavan alun jälkeen postilennot kärsivät kuitenkin jatkuvista ongelmista. Ilmavoimien lentäjät eivät saaneet lentää, jos näkyvyys oli huono.

Sumu saattoi häiritä lentäjien suunta- ja asentotajua niin, että he saattoivat esimerkiksi luulla lentävänsä vaakasuorassa, vaikka lensivätkin nokka maata kohti. Huono sää olikin usein pätevä syy jäädä hangaariin korttia pelaamaan. Haluttomuus lentää sumussa johti siihen, että ensimmäisinä kuukausina postilennoista lennettiin vain 74 prosenttia.

Kaikki lennot olisi kuitenkin pitänyt hoitaa, jotta epäilijät saataisiin vakuutettua postilentojen kannattavuudesta. Postilentojen pääsuunnittelija, postin apulaisjohtaja Otto Praeger ei sietänyt lentojen peruuttamista vain sumun vuoksi. Hän vaati, että posti lennettäisiin säällä kuin säällä. Lisäksi hän halusi saada tietoa siitä, miten esimerkiksi ukonilma ja voimakas tuuli vaikuttivat koneisiin.

Eräänä lämpimänä kesäkuun päivänä postilennolla ollut lentäjä James Clark Edgerton huomasi uhkaavan mustan myrskypilven ja päätti ryhtyä Praegerin koekaniiniksi. Voimakas sade piiskasi Edgertonia. Hänen reisiään pakotti, kun hän yritti pitää ohjaussauvaa suorassa, ja rajut tuulenpuuskat heittelivät hänen konettaan sinne tänne.

”Yhtäkkiä lentokone tempautui satoja jalkoja ylöspäin kuin valtava hissi. Seuraavaksi tuntui kuin taivaalta olisi pudonnut pohja, kun kone putosi satoja jalkoja alaspäin”, Edgerton kirjoitti myöhemmin raportissaan. Kun hän laskeutui, potkurin kappaleita lensi hänen päänsä vierestä. Lentokoneen siivet olivat rispaantuneet myrskyssä, mutta Praegerin suureksi tyydytykseksi Edgerton oli todistanut, että rajuilmassakin pystyi lentämään.

Lentäjien itsemurhakerho

  1. elokuuta 1918 ilmavoimat veti lentäjänsä pois postilentokokeilusta. Postilaitos tarvitsi nyt uusia rohkeita lentäjiä ja palkkasi miehiä, joista monen nimi jäi historiaan. Yksi heistä oli Eddie Gardner, joka sai lisänimen ”Kalkkuna” vaappuvien ja pomppivien nousujen ja laskujensa vuoksi, ja toinen oli Max Miller. Lentäjät lupautuivat lentämään säässä kuin säässä, ja elokuussa 1918 postilennot toteutuivatkin 99-prosenttisesti.

Chicagon keskeinen sijainti teki siitä ihanteellisen paikan postilentoreittien laajentamiselle, ja Miller ja Gardner saivat tehtäväkseen suorittaa koelento, jolla selvitettiin itäisen reitin mahdollisuuksia. Matkalla he ylittivät Alleghenyvuoret, jotka niillä lähes aina vallitsevan sumun vuoksi saivat lentäjien keskuudessa lisänimen ”Helvetintaival”. Kumpikin lentäjä lensi reittinsä onnistuneesti, ja 15. toukokuuta 1919 avattiin reitti New Yorkin ja Chicagon välille.

200 konetta putosi maahan. Esimerkiksi Charles Lindbergh syöksyi maahan vuonna 1926.

© Polfoto/Corbis

Kymmenen päivää uuden reitin avaamisen jälkeen ensimmäinen postilentäjä kuoli maahansyöksyssä. Hänen koneensa moottori syttyi tuleen, ja paetakseen liekkejä hän heittäytyi koneesta noin 60 metrin korkeudesta.

Seuraava kuolemantapaus sattui jo kahden kuukauden kuluttua.

Postilentojen riskit olivat suuret, ja pienessä pennsylvanialaisessa Bellefonten kaupungissa, joka oli lentäjien taukopaikka Chicagon reitillä, lentäjistä tuli paikallisia kuuluisuuksia ja he saivat

lisänimen ”Itsemurhakerho”. Huterat kaksitasot olivat onnettomuusalttiita, ja vuodesta 1920 tuli erityisen synkkä. 15. toukokuuta avattiin Chicagon ja Omahan välinen reitti, ja preerian pölymyrskyjen rinnalla kuuluisa ”Helvetintaival” tuntui lentäjistä lastenleikiltä.

Maaliskuun 1920 ja helmikuun 1921 välisenä aikana postilennoilla kuoli 19 henkilöä. Postilentojen kohtalokkaat maahansyöksyt olivat niin yleisiä, että postin lentäminen oli sotien välisen ajan vaarallisinta työtä.

Max Miller kuoli maahansyöksyssä 1. syyskuuta 1920. Norjalaissyntyistä lentäjää kutsuttiin Yhdysvalloissa Pohjolan prinssiksi.

© Flickr

Postilaitos jatkoi reittien laajentamista länteen huonolla menestyksellä. Huhtikuun alusta ja joulukuun loppuun vuonna 1920 vain noin 55 prosenttia Clevelandin ja New Yorkin välisistä lennoista toteutui.

Presidentti Wilsonin Potomac Parkissa pitämän puheen jälkeen rahaa oli mennyt valtavasti ja monta lentäjää oli menettänyt henkensä. Kongressi suunnitteli postilentojen lakkauttamista kokonaan, joten Otto Praeger tarvitsi kuumeisesti positiivista näyttöä, jonka Jack Knight sitten antoi kylmänä helmikuun yönä 1921.

Jack Knightin yölento antoi uutta puhtia postilentojen kehittämiselle. New Yorkin ja San Franciscon väliselle reitille pystytettiin merkkivaloja, ja lentokoneisiin asennettiin itsevalaisevia mittareita ja radiolaitteet.

Heinäkuusta 1921 syyskuuhun 1922 postilentäjät lensivät noin 2,7 miljoonaa kilometriä ilman yhtään kuolemaan johtanutta onnettomuutta. Vuonna 1927 postilennot yksityistettiin, ja kymmenen vuotta myöhemmin Jack Knight teki viimeisen lentonsa. Kun hän parkkeerasi koneensa hangaariin viimeisen kerran, hänellä oli takanaan yli 670 000 lentokilometriä.