”Purevatko ne?” utelias katsoja kysyi viereiseltä mieheltä Espanjan Valenciassa. He olivat tulleet katsomaan ranskalaisen Ferdinand Gravierin kiertävää näyttelyä, jonka vetonaula oli joukko nykyisen Ghanan alueella asuvan ašantikansan jäseniä. Gravier ja ašantit olivat kiertäneet kuukausia Etelä-Eurooppaa ja houkutelleet kaikkialla runsaasti yleisöä.
Elettiin loppuvuotta 1897, ja Gravierin ryhmä esiintyi Valencian Teatro Pizarrossa. Sekä Valencian asukkaat että lehdistö olivat tulleet suurin joukoin ihmettelemään afrikkalaisia, joita kuvailtiin lehtikirjoituksessa pelonsekaisella kiinnostuksella ”verenhimoisiksi villi-ihmisiksi”.
Gravier oli vain yksi monista länsimaalaisista, jotka olivat keksineet ansaita rahaa esittelemällä yleisölle maksusta niin sanottujen eksoottisten rotujen edustajia, kuten Australian aboriginaaleja, Afrikan maasaita ja Sri Lankan singaleeseja. Alkuasukkaita tuotiin kotimaistaan Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin ja esiteltiin eläintarhoissa – joskus samoissa häkeissä villieläinten kanssa.
Häkkiin teljetyt ihmiset olivat suuri vetonaula. Ihmiset maksoivat mielellään saadakseen töllistellä inuittteja, afrikkalaisia ja eteläamerikkalaisia.
Osa alkuasukkaista oli viety väkisin tai pakotettu lähtemään kotiseuduiltaan, osa oli allekirjoittanut sopimuksen, jossa heille luvattiin hyväpalkkaista työtä ja parempaa elämää lännessä. Perillä ruusuiset lupaukset kuitenkin osoittautuivat usein tyhjiksi, ja elämä eläintarhan kummajaisina oli raskasta ja nöyryyttävää.
Esimerkiksi inuitit pakotettiin esiintymään turkisvaatteissaan keskellä Chicagon kesähelteitä, ja kokonaisia perheitä kuoli tauteihin, joita vastaan heillä ei ollut vastustuskykyä. Buffalossa Yhdysvalloissa vuonna 1901 eläintarhan työntekijät hävittivät kuolleen alkuasukasvauvan jätteiden mukana.
Osa näyttelyiden alkuasukkaista sai poistua häkistään sulkemisajan jälkeen, mutta osa joutui asumaan jatkuvasti lukkojen takana tai kiertämään maata heidät länteen tuoneen isännän mukana.
Vuonna 1924 Strasbourgissa avattiin Ranskan viranomaisten tukema näyttely ”Exposition Coloniale”, jossa esiteltiin kolonialismin saavutuksia. Kävijöitä kiinnosti etenkin afrikkalainen kylä.
Ihmisiä on esitelty vuosituhansia
Etnografiset esitykset, joissa esiteltiin ”alkukantaisia ihmisrotuja luontaisessa ympäristössään”, olivat jatkoa 1800-luvun suosituille kummajaissirkuksille. Esimerkiksi yhdysvaltalainen sirkustirehtööri P. T. Barnum ansaitsi omaisuuksia esittelemällä parrakkaita naisia, kääpiöitä, siamilaisia kaksosia ja muita tavallisesta poikkeavia ihmisiä.
Ihmisiä oli toki esitelty yleisölle jo kauan ennen Barnumia ja Gravieria. Muinaisessa Egyptissä ja Roomassa kansalle esiteltiin ulkomaisia sotavankeja, ja asteekkikuningas Moctezuma II:lla oli 1500-luvulla eläintarhassaan näytillä kääpiöitä, albiinoja ja kyttyräselkiä. Renessanssiaikana italialainen kardinaali Hippolytus de Medici rakennutti Vatikaaniin eläintarhan, jossa asui eksoottisia eläimiä ja eri ihmisrotujen edustajia. Eläintarhat olivat alkuun kuitenkin vain ylhäisille tarkoitettua huvia, kunnes ne avattiin kansalle Ranskan vallankumouksen 1789 seurauksena.
Muutkin kuin eläintarhat tajusivat voivansa ansaita vieraiden maiden ihmisillä. Esimerkiksi saksalainen siirtomaatuontityritys Heinrich Umlauff järjesti ihmisnäyttelyn Hampurissa.
Koske ”villiä”
Kaikki tuntematon ja erikoinen kiehtoi ihmisiä, ja Pariisin kuuluisan eläintarhan Jardin Zoologique d’Acclimatationin johtaja Geoffroy Saint-Hilaire tiesi sen hyvin vuonna 1877 tuodessaan eläintarhaansa jotain aivan uutta ja kiinnostavaa.
Saint-Hilaire oli seurannut mielenkiinnolla etnografisten näyttelyiden suosiota Saksassa, missä esimerkiksi Carl Hagenbeck oli iskenyt kultasuoneen tuodessaan eläintarhaansa alkuasukkaita. Vuonna 1877 Saint-Hilaire toikin Pariisiin eläintarhaansa 14 nubialaista Pohjois-Afrikasta, ja saman vuoden lopulla hän lisäsi kokoelmaan grönlantilaisia inuitteja. Alkuasukkaiden ansiosta eläintarhan kävijämäärä kasvoi 37 prosentilla.
Afrikkalaisten lisäksi ihmisnäyttelyissä esiteltiin muitakin. Muun muassa aasialaiset ja inuitit olivat suosittuja.
1800-luvun puolivälistä lähtien järjestetyissä suurissa maailmannäyttelyissä otettiin myös kaikki irti tästä ajalle tyypillisestä ilmiöstä. Niinpä kävijöitä varten rakennettiin kokonaisia afrikkalaisia kyliä, egyptiläisiä basaareja ja mongolialaisia jurttaleirejä. Katsojat saivat nähdä myös inuitteja nylkemässä hylkeitä ja afrikkalaisia tanssimassa.
Yleisöllä oli myös tapana heitellä pikkurahoja afrikkalaisten osastolla oleviin lampiin ja katsoa huvittuneena, kun nämä sukelsivat niiden perään ja nousivat pintaan kolikko hampaissaan.
Matkamuistomyymälöissä inuitteja, pygmejä ja Etelä-Amerikan alkuasukkaita esittävät postikortit menivät kuin kuumille kiville, mutta kaikkein suosituinta huvia oli päästä aivan lähelle ”alkukantaisia villejä” tai jopa koskettaa heitä. Esimerkiksi Chicagossa vuonna 1893 yleisö saattoi kurottaa häkin kalterien lomasta ja tökkiä näytteillä olevia afrikkalaisia kepeillä.
Ulrikabin inuittiperheen kädet ja jalat mitattiin ja niitä verrattiin eurooppalaisiin.
Alkuasukkaita mittailtiin
Ihmisnäyttelyt tarjosivat antropologeille tilaisuuden mitata ja tutkia ”villi-ihmisten” fyysisiä ominaisuuksia.
Niin sanotun fyysisen antropologian suosio kasvoi 1800-luvulla etenkin, kun ruotsalainen professori Anders Retzius vuonna 1842 kehitti kraniometrian eli menetelmän ihmisen kallon mittaamiseen. Se osoitti, että eurooppalaisten päänmuoto poikkesi esimerkiksi inuittien ja afrikkalaisten pään muodosta. Havainnolla perusteltiin eurooppalaisten älyllistä ylivertaisuutta muihin rotuihin verrattuna.
Yleisön kiinnostus lopahti
”Alkukantaisten villien” esittelemisellä oli myös poliittinen tarkoitus: ihmisnäyttelyissä länsimaiden ihmiset saivat omin silmin nähdä, miten ”takapajuisia” ihmiset muualla olivat
Maailmannäyttelyiden etnografisilla näyttelyillä pyrittiin saamaan kansan tuki Afrikasta noin vuosina 1870–1914 käydylle siirtomaakilvalle, jonka seurauksena koko Afrikka alistettiin siirtomaavaltaan.
Kun Jardin Zoo Pariisissa vaihtoi kaikki eläimet ihmisiin, sen kävijämäärä kaksinkertaistui yli miljoonaan vuodessa.
Ranskan pääministerin ja kolonialismin innokkaan puolestapuhujan Jules Ferryn puhe Ranskan parlamentille 1800-luvun lopussa kuvasti hyvin vallitsevaa asennetta:
”Ylemmillä roduilla on oikeus ja velvollisuus sivistää alempia rotuja.”
Länsimaiden hankkiessa lisää alueita Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta etnografisten näyttelyiden luonne alkoi muuttua. Alkuasukkaiden ”villiyden” sijaan alettiin korostaa sitä, miten paljon nämä olivat siirtomaavallasta hyötyneet. Seurauksena oli yleisön kiinnostuksen hiipuminen, ja ihmisnäyttelyiden aika oli ohi vuonna 1939 syttyneeseen toiseen maailmansotaan mennessä.
Neljä eri näkemystä ”villeistä”
Primitiiviset eläimet
Ulrikabin perhe joutui Carl Hagenbeckin eläintarhaan Hampurissa.
Inuitteja odottivat piiska ja taudit
Heidät houkuteltiin Saksaan lupauksilla helposta työstä ja hyvästä palkasta. Perillä odotti kuitenkin vallan toisenlainen todellisuus.
35-vuotias inuitti Abraham Ulrikab perheineen saapui kolmen muun inuitin kanssa Hampuriin syksyllä 1880. Perhe oli kotoisin Labradorin alueelta Kanadan koillisosasta. Pahasti velkaantunut Abraham Ulrikab oli ottanut vastaan lupaavalta ja rahakkaalta kuulostavan työtarjouksen Saksasta: heidän piti vain tehdä samoja asioita kuin kotonakin eli meloa kajakeilla, hoitaa arkisia askareita ja esitellä yleisölle hylkeenpyyntiä.
”Tartuin piiskaani ja grönlantilaiseen harppuunaan. Yksi alkoi kirkua, muut ryntäsivät hyppäämään aidan yli.” Abraham pantiin hajottamaan tunkeileva väkijoukko.
Saksassa inuitteja kohdeltiin kuitenkin kuin eläimiä. Abraham Ulrikab kirjoitti päiväkirjaansa 7. marraskuuta 1880:
”Jälleen surullinen päivä. Isäntämme herra Jacobsen piiskasi Tobiasta, koska tämä ei muka totellut häntä. Tobias on sen jäljiltä hyvin huonossa kunnossa.”
Elämä eläintarhan ulkopuolella oli myös silkkaa kärsimystä. ”Menemme minne tahansa, ympärillemme kerääntyy aina suuri joukko ihmisiä”, Ulrikab kirjoitti.
Pari kuukautta myöhemmin Ulrikabien tarina sai surullisen lopun. Jacobsen ei ollut hankkinut inuiteille rokotuksia ennen Eurooppaan tuloa, ja 14. marraskuuta 1880 heistä ensimmäinen kuoli isorokkoon. Vuoden lopussa inuiteista kolme oli kuollut isorokkoon, ja Ulrikabin perheen viimeiset jäsenet kuolivat tautiin 7. ja 16. tammikuuta 1881 Pariisissa ollessaan Euroopan kiertueella.
Apinaihmiset
Bengaa kuvailtiin ”puuttuvaksi renkaaksi”, mikä on nimitys apinan ja ihmisen välissä olevalle tuntemattomalle kehitysmuodolle. Siksi nuori pygmi esiteltiin sensaationa.
Pygmi pantiin häkkiin
Yleisö oli innoissaan, kun 23-vuotias pygmi Ota Benga tuotiin näytille New Yorkin eläintarhaan. Kymmenen vuotta myöhemmin hän ampui itsensä 32-vuotiaana.
Poikkeuksellisen suuri väkijoukko tungeksi Bronxin eläintarhan apinahäkin edustalla New Yorkissa 8. syyskuuta 1906. Syy väenpaljouteen oli kongolainen mbuti-kansaan kuulunut pygmi nimeltää Ota Benga, joka viihdytti yleisöä muun muassa esittelemällä taitojaan jousiampujana ja painimalla Dohong-nimisen orangin kanssa.
New York Times -sanomalehden mukaan vain harvat vastustivat ihmisen sulkemista apinahäkkiin. Toimittaja kirjoitti myös, että Bengan painiminen apinan kanssa tarjosi yleisölle oivan tilaisuuden havainnoida Bengan ja apinan yhtäläisyyksiä: ”Bengan ja apinan päät ovat samankaltaisia, ja molemmat irvistävät samalla tavalla nähdessään jotakin mieluisaa”.
Bengan tultua Yhdsyvaltoihin hän huomasi, että ihmiset olivat valmiit maksamaan viisi senttiä nähdäkseen hänen teroitetut hampaansa.
Terävät hampaat pelottivat
Bengan viilatut hampaat vahvistivat yhdysvaltalaisten käsitystä pygmeistä villeinä raakalaisina. Eläintarhan mainoslehtisessä kerrottiin, että pygmit olivat ”julmia ja noudattivat mielihalujaan raakuuksia kaihtamatta.”
Yleisö pohti 23-vuotiaan Bengan taustaa ja sitä, oliko tämä edes ihminen. New Yorkin mustaihoiset papit sitä vastoin järkyttyivät Bengan kohtelusta. ”Rotuamme on sorrettu jo tarpeeksi ilman, että yhtä meistä esitellään apinoiden kanssa”, kirjoitti pastori James H. Gordon, joka johti köyhien mustaihoisten asuntolaa.
Kasvava vastustus pakotti eläintarhan johtajan William Hornadayn lopettamaan näyttelyn. Sen jälkeen Benga sai liikkua vapaasti eläintarhan alueella, mutta häntä seurasi yhä aina suuri joukko uteliaita. Joulukuussa 1906 Benga luovutettiin pastori Gordonin hoiviin, ja tämä löysi hänelle sijaisperheen Virginiasta.
Bengan teräviksi viilatut hampaat peitettiin kuorilla, hän pääsi kouluun ja sai töitä tupakkatehtaalta. Benga alkoi säästää rahaa palatakseen Afrikkaan, mutta ensimmäisen maailmansodan sytyttyä matkustajaliikenne Afrikkaan lopetettiin ja Benga masentui.
- maaliskuuta 1916 hän hakkasi hampaistaan kuoret, sytytti seremoniallisen rovion ja ampui itseään sydämeen.
Kannibaalit
Maurice Maître sieppasi patagonialaisia ja toi heidät väkisin Eurooppaan.
Siepattiin ja pakotettiin esittämään kannibaaleja
Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1889 oli esillä 11 Patagonian alkuasukasta, jotka oli tuotu Ranskaan kahleissa ja joita väitettiin ihka aidoiksi ihmissyöjiksi. Heille heitettiin häkkiin syötäväksi raakaa hevosenlihaa, joka oli olevinaan ihmisenlihaa.
Maailmannäyttelyn jälkeen patagonialaiset Ranskaan tuonut Maurice Maître vei heidät Lontooseen, jossa yksi naisista sairastui ja kuoli 21. tammikuuta 1890. Työvuorossa ollut sairaanhoitaja kirjoitti päiväkirjaansa:
”Kun hänet tuotiin sairaalaan, hänellä oli yllään vain köydellä vyötetty huovasta tehty viitta sekä narusta punotut kengät. Hän oli likainen ja haisi kamalalta.”
Kun Britannian lehdistö kiinnostui asiasta, Maître pakeni Belgiaan ja jatkoi patagonialaisten esittelemistä yleisölle maksua vastaan. Vuonna 1890 Belgian poliisi lopulta pidätti Maîtren ja palautti neljä vielä elossa ollutta patagonialaista Etelä-Amerikkaan.
Seksiobjektit
Baartmanilla oli geneettinen steatopygia, joka saa rasvan kertymään erityisesti pakaroihin.
Eteläafrikkalaisen takamus kiinnosti
Lontoolaiset saivat ihmetellä ”hottentottien Venusta” kahta šillinkiä vastaan syksyllä 1810.
Nainen oli 21 -vuotias Saartjie Baartman eteläafrikkalaisesta khoikhoi-kansasta. Baartman oli myyty orjaksi ja tuotu Eurooppaan esiteltäväksi muun muassa Lontoon Piccadilly Cirkuksessa. Kiinnostus oli niin suurta, että väkijoukkoja ohjaamaan tarvittiin poliiseja.
Näytöksissä hänelle annettiin yksinkertaisia käskyjä, kuten ”istu” ja ”kävele”. Hänen muhkea takapuolensa – jota verrattiin mandrilliapinoihin – yhdistettiin lännessä seksuaalisuuteen, ja Baartman sai lisänimen ”hottentottien Venus”.