Hevosen historia: Ihmisen tärkein ystävä

Nopeat ja tehokkaat viestiyhteydet ovat kautta historian olleet tärkeitä suurten valtakuntien hallitsijoille.

Kirjailija Ksenofonin (425–354 eaa.) mukaan ­Persian Kyyros II Suuri perusti maailman ensimmäisen kuriiripalvelun.

Siinä viesti kulki eteenpäin aina ratsastajalta seuraavalle kuin viestijuoksussa. Rooman valtakunnassa taas yksi ja sama ihminen vei ­viestin perille asti mutta vaihtoi hevosta välillä.

Tehokkaimpia olivat Kublai-kaanin (1215–1294 jaa.) kuriirit. Heidän kerrottiin ratsastaneen jopa 300 kilometriä päivässä, sillä he vaihtoivat päivän mittaan hevosia reitin varren väliasemilla.

Vaihdot olivat nopeita, sillä lähestyessään asemaa kuriiri soitti mukanaan olevaa kelloa, ja niin hevonen ehdittiin varustaa hänelle valmiiksi hänen saapuessaan.

Hautalöytöjen perusteella tiedetään, että hevosvetoisia vaunuja on käytetty jo pronssikaudella. Myös roomalainen yläluokka kulki paikasta toiseen umpinaisissa vaunuissa.

Hevosvaunujen kehitys vauhdittui silti vasta keskiajan jälkeen, kun kaupungit ja siten kauppa kasvoivat. Silloin yleistyivät hevos­vetoiset postivaunut, jotka kuljettivat säännöllisillä reiteillä postin lisäksi ihmisiä ja tavaroita.

Matkan teko oli hidasta: esimerkiksi noin 300 kilometrin matka Liverpoolista Lontooseen kesti vuonna 1751 kolme päivää. Postivaunut olivat silti nopeampi tapa liikkua kuin niiden yleisin vaihtoehto eli kulkeminen jalan.

Uralvuoriston eteläpuolelta Aasiasta tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella aroilla käytettiin taisteluvaunujen kaltaisia kärryjä jo nelisentuhatta vuotta sitten. Tutkijat uskovat, että kaksipyöräisiä ­hevosvaunuja käytettiin metsästykseen.

Kolme vuosisataa myöhemmin Ana­toliassa asuneet heetit alkoivat käyttää hevosvaunuja myös sodassa. Ilmiö levisi pian suureen osaan silloista tunnettua maailmaa, ja heettien lisäksi sotavaunuja käyttivät myös egyptiläiset, kreikkalaiset ja persialaiset.

Vaunuissa oli ajaja sekä yksi tai kaksi sotilasta, joilla oli aseinaan keihäs tai jousi ja nuolia. Vikkelillä vaunuilla saattoi nopeasti vaikuttaa taistelun kulkuun, ja niin hevosesta tuli ikään kuin ase itsessään.

Noin vuodesta 500 eaa. sotavaunujen suosio sodankäynnissä hiipui muun muassa siksi, että sotilaat nousivat itse ratsaille.

Paikoin ne olivat silti tärkeitä vielä pitkään. Esimerkiksi valloitusretkillään Britanniaan vuosina 55–54 eaa. Julius Caesar ja hänen legioonalaisensa koh­tasivat kelttisotureita sotavaunuissaan.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä heinäkuussa 1914 monet kokeneet sotilasjohtajat uskoivat, että sodan ratkaisisi ratsuväki.

­Alkuun uskomus näyttikin perustellulta, kun esimerkiksi Monsin tais­telussa Belgiassa 23. elokuuta britit onnistuivat torjumaan etenevät saksalaisjoukot ratsuväkihyökkäyksellä.

Pian havaittiin kuitenkin, että ­hevoset eivät enää sopineet uuden ajan sodankäyntiin: ratsuväen hyökkäykset olivat lähes mahdottomia asemasodan mudassa piikkilan­kojen keskellä ja konetuliaseiden räiskeessä.

Erityisen selväksi se kävi itärintamalla 26.–30. elokuuta, kun Saksa voitti Venäjän ratsuväen Tannenbergin taistelussa kivääreillään ja tykeillään.

Hevosille jäi kuitenkin vielä teh­tävää sodassa. Sen sijaan, että niitä olisi käytetty aktiivisesti tais­teluissa, niillä alettiin kiskoa sodan ratkaiseviksi aseiksi nousseita painavia konetykkejä paikasta toiseen.

Turnajaisten juuret juontuvat 1100-luvulta, ­jolloin osana vuosia kestävää koulutustaan todellisiksi eliittisotilaiksi ritarit ottivat harjoituskentillä mittaa toisistaan täydessä sotisovassa.

Harjoitukset keräsivät paikalle uteliaita katsojia, ja pian harjoitusotteluista kehittyi suosittuja ­kil­pailuja, joissa voittajille annettiin arvokkaita ­palkintoja, kuten aseita.

Turnajaisissa kisattiin monissa lajeissa ratsain ja jalkaisin, mutta arvostetuin oli peitsitaistelu. Siinä kaksi ritaria ratsasti toisiaan kohti täyttä laukkaa peitsi tanassa ja yritti suistaa vastus­tajansa ratsailta.

Se saattoi olla hengenvaarallista, joten käytännössä pyrittiin vain osumaan peitsellä vastustajan kilpeen tai kypärän merkkiin riit­tävällä voimalla niin, että peitsen kärki murtui.

Ritarien sotilaallinen merkitys hiipui 1500-luvulla, mutta turnajaisten suosio jatkui vielä sen jälkeenkin.

Ranskassa ratsastavien ritarien ottelut lopetettiin vuonna 1559, kun kuningas Henrik II kuoli suuren puusäleen tunkeuduttua hänen kalloonsa. Englannissa ne pysyivät osana hovin juhlia pitkälle 1600-luvulle asti.

Kouluratsastuksen juuret ovat antiikissa, sillä jo kreikkalainen upseeri Ksenofon (425–354 eaa.) kuvaili sitä kirjassaan ­Hevostaito.

Tarkoituksena oli ensisijaisesti ­vahvistaa ­hevosen lihaksia sotaa varten, mutta samanaikaisesti tavoitteena oli myös ”näyttävä eläin, jota sopii esitellä”.

1500-luvun Euroopan palat­seissa kouluratsastus oli suosittu viihdemuoto. Jokaisella itseään kunnioittavalla hallitsijalla oli tallissaan hyvin koulutettuja hevosia, joilla järjestettiin ajoittain esityksiä hoville ja erityisen hienoille vieraille.

Nykyisin tunnetun sirkuksen kehitys liittyy läheisesti hevosiin. Englantilainen hevoskouluttaja Philip Astley perusti vuonna 1768 historian ensimmäisen sirkuksen, jonka pääosassa olivat hänen eläimensä.

Astley ja kumppanit esittivät taitotemp­puja hevosen selässä, mutta myös hevoset tekivät paljon temppuja.

Ne osasivat esimerkiksi hankkiutua eroon satulastaan, avata ja sulkea ovia, käyttää vesipumppua, esittää kuollutta ja laukaista tykkejä.

1890-luvun lopussa saksalainen opettaja Wilhelm von Osten osti ravihevosen, jolle hän antoi nimeksi Hans.

Hans osoittautui erittäin älykkääksi, ja von Osten alkoi opettaa sitä sokerin ja porkkanoiden avulla suorittamaan laskutoimituksia. Hans ilmoitti vastaukset iskemällä kaviollaan maassa olevaa levyä.

Ennen pitkää von Osten ja ”Viisas Hans” alkoivat esiintyä yleisölle. Hans hurmasi ällistyneen yleisön, mutta saksalainen psykologi Carl Stumpf suhtautui asiaan epäilevämmin.

Hän päätti tutkia, mistä ­hevosen kyvyissä oikein oli kysymys. Kävi ilmi, että Hansin todellinen taito oli tulkita ohjaajansa kehonkieltä. Hevonen tarkkaili laskutoimituksen esittäneen henkilön kasvoja ja huomasi niiden reaktioista, milloin se oli koputtanut kaviollaan riittävän monta kertaa.

Jos hevoselle pantiin silmälaput, se vastasi aina väärin. Von Osten ei kuitenkaan hyväksynyt ­selitystä vaan jatkoi esiintymisiä Hansin kanssa.