Ihmisen tärkein ystävä

Koira voi olla ihmisen paras ystävä, mutta se ei suinkaan ole tärkein. Porkkanoita popsivat pollet ovat historian saatossa vetäneet maanviljelijän auraa, vieneet sotilaita taisteluun ja tuoneet osaltaan elantoa niin teurastajille, huonekaluverhoilijoille kuin harjansitojillekin.

Koira voi olla ihmisen paras ystävä, mutta se ei suinkaan ole tärkein. Porkkanoita popsivat pollet ovat historian saatossa vetäneet maanviljelijän auraa, vieneet sotilaita taisteluun ja tuoneet osaltaan elantoa niin teurastajille, huonekaluverhoilijoille kuin harjansitojillekin.

Look and Learn/Bridgeman Images
© Shutterstock

1. Hevoset vetivät auroja

Ihminen kesytti hevosen ravinnonlähteeksi jo kivikaudella 4 000 vuotta sitten, ja sittemmin siitä tuli tärkeä juhta maatalouteen.

Kun ihminen oli kivikaudella asettunut aloilleen viljelemään maata, hän alkoi pitää hevosta kotieläimenä aluksi siitä saatavan maidon ja lihan vuoksi.

Pian keksittiin myös valjastaa hevonen vetojuhdaksi härkien tapaan. Härillä käytetyt ikeet eivät kuitenkaan sopineet hevosen kaulalle vaan olivat tukehduttaa hevoset, ja vasta 600-luvulla jaa. kehitettiin sellaiset hevosille sopivat varusteet, että viljelijät pystyivät hyödyntämään hevosvoimia kunnolla pelloillaan.

Hevonen oli tehokkaampi kuin härkä, mutta sen pitäminen oli myös kalliimpaa. 1000-luvulta alkaen härät alkoivat hitaasti korvautua hevosilla.

Keväisin hevoset vetivät auroja, äkeitä ja myöhemmin myös kylvö­koneita, ja ne olivat yhtä lailla tärkeitä syksyllä, kun tuli sadonkorjuun aika ja vilja oli tuotava pelloilta ­tilalle. Hevosta tarvittiin myös ­kuljettamaan myytäviä tuotteita tilalta markkinoille.

Hevosta käytettiin maatalou­dessa yleisesti noin 1950-luvulle asti, mutta sitten sen syrjäyttivät traktorit ja muut moottoroidut maatalouskoneet.

Hevosesta oli apua ja hyötyä sen elin­aikana, mutta vielä kuollessaankin se antoi ihmisille tärkeitä raaka-aineita.

© Maximilian Weinzier/Imageselect, Simon Eugster & Shutterstock

Makkara:

Itäisessä Flanderissa sijaitseva Lokeren on kuuluisa hevosenlihasta ­valmistetuista makkaroistaan.

Aikanaan hevosmakkarat valmistettiin pelloilla tai kaivoksissa jo aikansa raataneista ­vanhoista kaakeista ja ne olivat köyhien ruokaa, mutta nykyisin ne ovat haluttua erikoisherkkua.

Lokerenin hevosmakkarat tarjoillaan leivän ja perunoiden kanssa kastikkeessa, jossa on ­selleriä, valko­sipulia, sipulia ja tomaattia.

© Maximilian Weinzier/Imageselect, Simon Eugster & Shutterstock

Harjat:

Hevosten harja- ja häntäjouhet ovat vahvoja ja kestävät kulutusta, joten ne sopivat hyvin harjoihin. Jouhia käytettiin myös esimerkiksi istuinten pehmikkeenä 1800-luvulla, ja niitä käytetään edelleen joskus huonekaluverhoilussa.

© Maximilian Weinzier/Imageselect, Simon Eugster & Shutterstock

Liima:

Hevosen nahka ja luut sisältävät kollageenia, josta voidaan valmistaa liimaa. Hevosliimaa on käytetty vuosisatoja, mutta ensimmäiset varsinaiset liimatehtaat perustettiin 1700-luvulla.

Taidekirjansitojat arvostavat yhä hevosliimaa, joka kuivuu hitaasti ja antaa näin aikaa viimeistellä työ kunnolla ennen sen kovettumista.

© Imageselect

3. Viestejä vietiin ratsain

Nopeat ja tehokkaat viestiyhteydet ovat kautta historian olleet tärkeitä suurten valtakuntien hallitsijoille.

Kirjailija Ksenofonin (425–354 eaa.) mukaan ­Persian Kyyros II Suuri perusti maailman ensimmäisen kuriiripalvelun.

Siinä viesti kulki eteenpäin aina ratsastajalta seuraavalle kuin viestijuoksussa. Rooman valtakunnassa taas yksi ja sama ihminen vei ­viestin perille asti mutta vaihtoi hevosta välillä.

Tehokkaimpia olivat Kublai-kaanin (1215–1294 jaa.) kuriirit. Heidän kerrottiin ratsastaneen jopa 300 kilometriä päivässä, sillä he vaihtoivat päivän mittaan hevosia reitin varren väliasemilla.

Vaihdot olivat nopeita, sillä lähestyessään asemaa kuriiri soitti mukanaan olevaa kelloa, ja niin hevonen ehdittiin varustaa hänelle valmiiksi hänen saapuessaan.

© Shutterstock

4. Postivaunut voittivat apostolinkyydin

Hautalöytöjen perusteella tiedetään, että hevosvetoisia vaunuja on käytetty jo pronssikaudella. Myös roomalainen yläluokka kulki paikasta toiseen umpinaisissa vaunuissa.

Hevosvaunujen kehitys vauhdittui silti vasta keskiajan jälkeen, kun kaupungit ja siten kauppa kasvoivat. Silloin yleistyivät hevos­vetoiset postivaunut, jotka kuljettivat säännöllisillä reiteillä postin lisäksi ihmisiä ja tavaroita.

Matkan teko oli hidasta: esimerkiksi noin 300 kilometrin matka Liverpoolista Lontooseen kesti vuonna 1751 kolme päivää. Postivaunut olivat silti nopeampi tapa liikkua kuin niiden yleisin vaihtoehto eli kulkeminen jalan.

Hevosvetoiset sotavaunut olivat tärkeä osa Egyptin faraoiden armeijaa.

© National Geographic Image Collection/ Bridgeman Images

5. Vaunut siirtyivät ­metsältä sotakäyttöön

Uralvuoriston eteläpuolelta Aasiasta tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella aroilla käytettiin taisteluvaunujen kaltaisia kärryjä jo nelisentuhatta vuotta sitten. Tutkijat uskovat, että kaksipyöräisiä ­hevosvaunuja käytettiin metsästykseen.

Kolme vuosisataa myöhemmin Ana­toliassa asuneet heetit alkoivat käyttää hevosvaunuja myös sodassa. Ilmiö levisi pian suureen osaan silloista tunnettua maailmaa, ja heettien lisäksi sotavaunuja käyttivät myös egyptiläiset, kreikkalaiset ja persialaiset.

Vaunuissa oli ajaja sekä yksi tai kaksi sotilasta, joilla oli aseinaan keihäs tai jousi ja nuolia. Vikkelillä vaunuilla saattoi nopeasti vaikuttaa taistelun kulkuun, ja niin hevosesta tuli ikään kuin ase itsessään.

Noin vuodesta 500 eaa. sotavaunujen suosio sodankäynnissä hiipui muun muassa siksi, että sotilaat nousivat itse ratsaille.

Paikoin ne olivat silti tärkeitä vielä pitkään. Esimerkiksi valloitusretkillään Britanniaan vuosina 55–54 eaa. Julius Caesar ja hänen legioonalaisensa koh­tasivat kelttisotureita sotavaunuissaan.

Samurait koristelivat hevosten varusteet hienosti.

© Look and Learn/Bridgeman Images

6. Moni sotamahti luotti ratsastaviin jousimiehiin

Hunnit

400-luvulla jaa. hunnipäällikkö Attila hallitsi koko Keski-Aasiaa ja suuria osia Euroopasta. Hänen valloituksensa perustuivat ratsu­sotilaisiin.

Hunnit ­olivat taitavia jousi­ampujia ratsujensa selässä, ja ratsastajat tekivät myös koordinoituja hyök­käyksiä vihollisten kimppuun pitkät keihäät tanassa.

Monet hunnien vastustajat pilkka­sivat heitä takapajuiseksi kansaksi.

Esimerkiksi bysanttilaisen historioit­sijan Jorda­nesin mukaan hunnit polveu­tuivat ”likaisesta, heikosta ja hädin tuskin inhimillisestä heimosta, jonka kieli ei juurikaan muistut­tanut ihmisten puhetta”.

Attila sai kuitenkin mahtavimmatkin hallitsijat vapisemaan ­pelosta. Itä-Rooman keisarit ­esimerkiksi pelkäsivät häntä niin, että maksoivat suuria määriä kultaa säästyäkseen hunnien hyökkäyksiltä.

Parthialaiset

Mahtava Parthia ulottui ­suurimmillaan noin vuonna 100 eaa. Indusjoelta idässä Syyriaan lännessä.

Parthian ­armeijan selkäranka olivat ­taitavat ratsastavat jousimiehet.

He pystyivät muun muassa kään­tymään ratsujensa ­selässä ja ­ampumaan takaa-ajavia ­vihollisia ilman jalustimien tukea.

Japanilaiset

Samurait olivat hunnien ja parthialaisten tapaan taitavia käyttämään jousia ja nuolia hevosen selässä.

Japanilaiset kehittivät 500-luvulla jaa. sotataitojen harjoitteluun vielä nykyisinkin harjoitettavan lajin nimeltä yabusame.

Siinä ratsastajaa ampuu kolme lyhyttä nuolta ­maaleja kohti laukkaavan hevosen selästä.

7. Ritari haarniskoi myös hevosensa

Raskaita tykkejä siirreltiin rintamilla hevosvoimin.

© Historical Images Archive/Imageselect

8. Sodan ratkaisijoista tulikin raatajia

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä heinäkuussa 1914 monet kokeneet sotilasjohtajat uskoivat, että sodan ratkaisisi ratsuväki.

­Alkuun uskomus näyttikin perustellulta, kun esimerkiksi Monsin tais­telussa Belgiassa 23. elokuuta britit onnistuivat torjumaan etenevät saksalaisjoukot ratsuväkihyökkäyksellä.

Pian havaittiin kuitenkin, että ­hevoset eivät enää sopineet uuden ajan sodankäyntiin: ratsuväen hyökkäykset olivat lähes mahdottomia asemasodan mudassa piikkilan­kojen keskellä ja konetuliaseiden räiskeessä.

Erityisen selväksi se kävi itärintamalla 26.–30. elokuuta, kun Saksa voitti Venäjän ratsuväen Tannenbergin taistelussa kivääreillään ja tykeillään.

Hevosille jäi kuitenkin vielä teh­tävää sodassa. Sen sijaan, että niitä olisi käytetty aktiivisesti tais­teluissa, niillä alettiin kiskoa sodan ratkaiseviksi aseiksi nousseita painavia konetykkejä paikasta toiseen.

© Ole Jensen/Getty Images

9. Keskiajan idolit uhmasivat hengenvaaraa

Turnajaisten juuret juontuvat 1100-luvulta, ­jolloin osana vuosia kestävää koulutustaan todellisiksi eliittisotilaiksi ritarit ottivat harjoituskentillä mittaa toisistaan täydessä sotisovassa.

Harjoitukset keräsivät paikalle uteliaita katsojia, ja pian harjoitusotteluista kehittyi suosittuja ­kil­pailuja, joissa voittajille annettiin arvokkaita ­palkintoja, kuten aseita.

Turnajaisissa kisattiin monissa lajeissa ratsain ja jalkaisin, mutta arvostetuin oli peitsitaistelu. Siinä kaksi ritaria ratsasti toisiaan kohti täyttä laukkaa peitsi tanassa ja yritti suistaa vastus­tajansa ratsailta.

Se saattoi olla hengenvaarallista, joten käytännössä pyrittiin vain osumaan peitsellä vastustajan kilpeen tai kypärän merkkiin riit­tävällä voimalla niin, että peitsen kärki murtui.

Ritarien sotilaallinen merkitys hiipui 1500-luvulla, mutta turnajaisten suosio jatkui vielä sen jälkeenkin.

Ranskassa ratsastavien ritarien ottelut lopetettiin vuonna 1559, kun kuningas Henrik II kuoli suuren puusäleen tunkeuduttua hänen kalloonsa. Englannissa ne pysyivät osana hovin juhlia pitkälle 1600-luvulle asti.

©

Renkaat:

Ritari poimi korkealle ripustettuja renkaita peitsellä tai keihäällä ratsastaen täyttä laukkaa.

© Shutterstock

Quintain:

Ritari yritti ratsain osua peitsellä tukivarren päässä roikkuvaan kilpeen (quintain). Hyvä osuma sai tukivarren kilpineen pyörähtämään tolpan ympäri. Se voitti, jonka osumasta seurasi eniten pyörähdyksiä.

©

Kaalinpää:

Ritari pudotti tai sivalsi ratsain halki ”vastus­tajan pään”, jota saattoi edustaa tolpan päälle ­asetettu kaalinpää, omena tai kankaasta tehty pallo.

Kouluratsastus, jossa ratsukko esiintyy muun muassa musiikin tahtiin, on yhä suosittu yleisölaji.

© Erich Lessing/Imageselect

11. Kouluratsastus kehittyi sotaharjoittelusta

Kouluratsastuksen juuret ovat antiikissa, sillä jo kreikkalainen upseeri Ksenofon (425–354 eaa.) kuvaili sitä kirjassaan ­Hevostaito.

Tarkoituksena oli ensisijaisesti ­vahvistaa ­hevosen lihaksia sotaa varten, mutta samanaikaisesti tavoitteena oli myös ”näyttävä eläin, jota sopii esitellä”.

1500-luvun Euroopan palat­seissa kouluratsastus oli suosittu viihdemuoto. Jokaisella itseään kunnioittavalla hallitsijalla oli tallissaan hyvin koulutettuja hevosia, joilla järjestettiin ajoittain esityksiä hoville ja erityisen hienoille vieraille.

Esteratsastus on ollut olympialaji vuodesta 1912.

© Album/Imageselect

Hevoset ovat kuuluneet sirkusesityksiin 1700-luvulta alkaen.

© Niday Picture Library/Imageselect

13. Sirkus kehittyi taitoratsastusesityksistä

Nykyisin tunnetun sirkuksen kehitys liittyy läheisesti hevosiin. Englantilainen hevoskouluttaja Philip Astley perusti vuonna 1768 historian ensimmäisen sirkuksen, jonka pääosassa olivat hänen eläimensä.

Astley ja kumppanit esittivät taitotemp­puja hevosen selässä, mutta myös hevoset tekivät paljon temppuja.

Ne osasivat esimerkiksi hankkiutua eroon satulastaan, avata ja sulkea ovia, käyttää vesipumppua, esittää kuollutta ja laukaista tykkejä.

Rodeossa roping tarkoittaa vasikan nappaamista lassolla.

© Underwood Archives/Bridgeman Images

Kun Hans näki sille lasku­tehtävän antavan henkilön, se vastasi oikein 89 kertaa sadasta.

© Karl Krall

15. Hans osasi (ehkä) laskea

1890-luvun lopussa saksalainen opettaja Wilhelm von Osten osti ravihevosen, jolle hän antoi nimeksi Hans.

Hans osoittautui erittäin älykkääksi, ja von Osten alkoi opettaa sitä sokerin ja porkkanoiden avulla suorittamaan laskutoimituksia. Hans ilmoitti vastaukset iskemällä kaviollaan maassa olevaa levyä.

Ennen pitkää von Osten ja ”Viisas Hans” alkoivat esiintyä yleisölle. Hans hurmasi ällistyneen yleisön, mutta saksalainen psykologi Carl Stumpf suhtautui asiaan epäilevämmin.

Hän päätti tutkia, mistä ­hevosen kyvyissä oikein oli kysymys. Kävi ilmi, että Hansin todellinen taito oli tulkita ohjaajansa kehonkieltä. Hevonen tarkkaili laskutoimituksen esittäneen henkilön kasvoja ja huomasi niiden reaktioista, milloin se oli koputtanut kaviollaan riittävän monta kertaa.

Jos hevoselle pantiin silmälaput, se vastasi aina väärin. Von Osten ei kuitenkaan hyväksynyt ­selitystä vaan jatkoi esiintymisiä Hansin kanssa.