Idän pakanat valtasivat Pohjois-Saksan

Yksi tällaisista alueista sijaitsi Elbe- ja Oderjokien välillä nykyisen Pohjois-Saksan alueella. Se tyhjeni ihmisistä vuoden 500 tienoilla ja tarjosi siten uuden asuinalueen joukolle slaavilaisia heimoja, jotka olivat lähteneet Karpaateilta kohti luodetta.

Tutkijoiden mukaan Elben ja Oderin väliselle alueelle saapui 600-luvulla lähes 50 eri heimoa. Näillä slaaveilla, joita kutsuttiin keskiajalla vendeiksi, ei ollut riittäviä sotilaallisia valmiuksia osallistua kansainvaellusajan suuriin yhteenottoihin, joten he kiersivät kiistellyimmät alueet ja päätyivät jo tyhjentyneelle maalle.

Pakanalliset ja teknisesti alkeelliset vendit joutuivat kuitenkin pian läntisten ja eteläisten naapuriensa silmätikuiksi, ja niin alkoi vendien puoli vuosisataa kestänyt toivottoman tuntuinen henkiinjäämistaistelu.

Temppeleitä monille jumalille

Vendien uudet asuinalueet tarjosivat heille loistavat elinolosuhteet. Elben ja Oderin välillä on paljon vesistöjä, joten hevosista ja vaunuista ei olisi ollut siellä paljon hyötyä, mutta vendit osasivat kovertaa taitavasti kanootteja kokonaisista puunrungoista.

He eivät perustaneet varsinaisia kaupunkeja, vaan heimot asettuivat pieniksi kyläyhteisöiksi. Alkuun heillä ei myöskään ollut suuria alueita hallitsevia yksinvaltaisia ruhtinaita, vaan jokaisella yhteisöllä oli oma päällikkönsä, ja kyläyhteisöt viljelivät yhteisiä maita.

Maa oli viljavaa, mutta se ei tarjonnut vendeille hyvää rautamalmia. Heidän oli tyytyminen suomalmiin, josta jalostettu rauta oli erittäin huokoista eikä soveltunut aseiden valmistukseen.

Vendeistä on tehty vain vähän arkeologisia löytöjä. Heidän talonsa olivat pääosin puuta, joka on maatunut. He valmistivat kyllä saviesineitä mutta eivät juurikaan taiteeksi – vendien astioiden piti olla ennen kaikkea käytännöllisiä, joten niitä koristeltiin niukasti.

Kaikki vendeistä kertovat historialliset lähteet ovat peräisin muilta kansoilta, sillä heillä itsellään ei ollut kirjoitettua kieltä. Ensimmäisinä saapuneille vendeille heidän saksilaisten tai frankkilaisten naapuriensa puhe oli vain käsittämätöntä mongerrusta, ja siksi he kutsuivat muita sanalla njemz (”mykät”) mutta itseään tietysti sanalla slovo (”puhuvat”).

Vendit kalastivat alueen runsaissa vesistöissä ja hoitivat lampaita ja nautoja. He olivat taitavia metsästämään jousella ja nuolilla, ja he vaihtoivat itselleen parempia aseita naapureiltaan muun muassa majavien ja näätien nahkoja vastaan.

Kirjallisten lähteiden mukaan vendit rakensivat runsaasti temppeleitä jumaliensa kunniaksi. Siitä kertoi saksalainen historioitsija Thietmar Merseburgilainen (975–1018):

”Täällä toimii yhtä paljon temppeleitä kuin alueella on heimoja, ja uskovaiset palvovat yhtä lailla lukuisia jumalpatsaita.”

Valitettavasti historialliset lähteet eivät anna minkäänlaista kokonaiskuvaa vendien uskonnosta ja jumalista.

Heimot liittyivät yhteen

Ajan mittaan valta keskittyi, kun yksittäiset vendiheimot liittyivät yhteen ja niiden johtoon nousi mahtavia ruhtinaita.

Vuonna 804 frankkien keisari Kaarle Suuri valloitti saksien maat ja pakotti nämä kristityiksi. Kaarle sai apua vendikansa obotriittien kuninkaalta Witzanilta, joka yritti siten vankistaa valta-asemaansa.

Kaarle palkitsi Witzanin luovuttamalla hänelle sakseilta vallattua maata Elben pohjoispuolelta. Hän ei kuitenkaan luottanut vendeihin ja otti maan takaisin rakentaakseen Hammaburgin (Hampurin) linnoituksen. Hän myös vahvisti rajoja daaneja vastaan pohjoisessa ja vendejä vastaan idässä.

Tanskan rajavallin Dannevirken pohjoispuolella viikinkikuningas Godfred huolestui vendien ja frankkien yhteistyöstä. Vuonna 808 daanit hyökkäsivät vendien kauppapaikkaan Rericiin Wismarinlahdella ja pakottivat kauppiaat muuttamaan viikinkikaupunki Hedebyhyn nykyisen Schleswigin tienoille.

Liittolaisuudet vaihtelivat jatkuvasti. Kaarlen kuoltua vuonna 814 obotriitit liittoutuivat kolmen vuoden kuluttua daanien kanssa saadakseen itselleen uuden tukijan. Frankkien, saksien ja vendien ruhtinasperheiden kesken tehtiin myös strategisia naimakauppoja. Vuonna 820 obotriittiruhtinas Slavomir antoi myös kastaa itsensä – ensimmäisenä vendinä – viholliskansojen uskontoon.

Epävakaat liitot päättyivät usein verisesti, kuten esimerkki osoittaa: Kronikoitsija Widukind Corveylaisen mukaan rajakreivi Gero kutsui 900-luvun puolivälissä 30 vendipäällikköä suuriin juhliin, joissa viini virtasi. Vieraiden nukkuessa humalaansa Gero antoi tappaa kaikki vahvistaakseen valtaansa.

Prinsessa karkotettiin alasti

Monista kokemistaan sodista ja tuhoista huolimatta vendien yhteisö pärjäsi yleisesti ottaen varsin hyvin. Mecklenburgissa lähellä nykyistä Wismaria vuonna 966 vieraillut juutalainen kauppias Ibrahim ibn Jakob suorastaan ylisti heitä:

”Viljan hinnat siellä ovat alhaisia, ja siellä on niin paljon hevosia, että niitä viedään muihin maihin. Asukkaat ovat varustautuneet hyvin haarniskoin, kypärin ja miekoin.”

Mecklenburgissa oli obotriittiruhtinas Nakonin linna, josta hän hallitsi pohjoiseen suuntautuvaa suolakauppaa.

Aiempina vuosisatoina lähes puolustuskyvyttömät vendit olivat ajan mittaan hankkineet vaihtokaupoilla hyviä aseita ja rakentaneet alueilleen vankkoja linnoitteita puusta, turpeesta ja maasta. Heidän tärkeistä linnoistaan, kuten Mecklenburgista ja Brandenburgista, kehittyi ruhtinaiden ylellisiä asuinsijoja.

Linnoja tarvittiin myös turvaksi lännestä kasvavaa painetta vastaan, sillä hyvin aseistetut saksit ja frankit kävivät usein ryöstöretkillä ja vaatimassa veroja. He eivät kuitenkaan olleet vendien ainoa haaste.

Kristinusko oli saanut vankan jalansijan Oderin ja Elben välillä, ja se synnytti myös vendien välille eripuraa. Osa heistä oli kääntynyt kristityiksi, osa puolestaan piti yhä tiukasti kiinni vanhoista jumalista.

Esimerkiksi vuonna 1066 pakanavendit nousivat kapinaan obotriittiruhtinas Gottschalkia vastaan. Tämä rakennutti useita kirkkoja ja oli naimisissa tanskalaisen prinsessan kanssa. Gottschalk murhattiin Elbellä, ja hänen vaimonsa ajettiin alastomana pois Mecklenburgista.

Pakanat ahdistelivat kristittyjä ja muun muassa uhrasivat erään piispan tulen jumalalleen Radegastille, jolle oli pystytetty temppeli Retran kaupunkiin. Kristityt kostivat vuotta myöhemmin tuhoamalla Retran täysin. Kaikki merkit kaupungista katosivat, eivätkä arkeologit ole pystyneet paikantamaan sitä.

Uskonsodat kärjistyivät

Kristittyjen ja pakanallisten vendien kiistat kärjistyivät äärimmilleen vuonna 1127. Ruhtinas Nakonin seuraaja Heinrich murhattiin, koska hänkin pyrki vahvistamaan kristinuskoa. Silloin saksilaiset saivat tarpeekseen ja päättivät murtaa vendit kehottamalla kristittyjä siirtolaisia muuttamaan lännestä asumaan vendien maille.

Helmold Bosaulaisen 1200-luvulla kirjoittaman ”Slaavien kronikan” mukaan saksilainen kreivi Aadolf II lähetti viestin ”Flanderiin ja Hollantiin, Utrechtiin, Westfaleniin ja Friisinmaalle, että jos jollakulla oli liian vähän maata, hän voisi sieltä löytää ihanat, suuret ja vehmaat maat, jotka tarjosivat runsaasti kalaa ja lihaa ja erinomaisia laitumia”.

Vuonna 1147 saksit tekivät aatelismiesten Albrekt Karhun ja Henrik Leijonan johdolla ristiretken itään, mikä näytti murtavan vendien viimeisenkin vastarinnan. Saksilaiset valloittajat kuitenkin aliarvioivat vastustajansa.

Rajakreivi Albrektin yllätykseksi vendiruhtinas Jaxa valloitti kymmenen vuotta myöhemmin Brandenburgin linnan tunkeuduttuaan yön pimeydessä linnaan pienen keihäin ja taistelukirvein aseistautuneen soturijoukon kanssa.

Munkki Heinrich Antwerpenilaisen noin vuonna 1200 kirjoittaman Tractatus de urbe Brandenburg -kronikan (”Brandenburgin linnan traktaatti”) mukaan Jaxa sai Brandenburgin haltuunsa ilman suurta verenvuodatusta. Taistelu ei kuitenkaan ollut vielä ohi – ja Albrektin seuraava siirto ratkaisi vendien kohtalon.

Heinrichin mukaan Jaxa joutui luopumaan linnasta useiden viikkojen piirityksen jälkeen:

”Niin sai rajakreivi Jumalan avulla 11. kesäkuuta 1157 Brandenburgin takaisin, valtasi linnan suurella joukolla ja nosti salkoon voittoisan lippunsa.”

Jaxa jäi vendien viimeiseksi suureksi sotapäälliköksi. Tappion jälkeen hän vetäytyi takaisin linnaansa Köpenickiin nykyisen Berliinin eteläpuolelle.

Yksi kansa selvisi kaikesta

Jaxan tappiota seuranneina vuosina Tanskan kuningas Valdemar I Suuri teki omia ristiretkiään vendejä vastaan. Hän voitti muun muassa Rügenin saarella asuneet vendit, jotka olivat ryöstelleet Tanskan saaria, ja mantereella Valdemar pakotti obotriittien ruhtinaat vannomaan itselleen uskollisuutta.

Vuonna 1168 Valdemar palasi Rügenille ja ryösti Arkonan temppelin, joka oli vendien sodan ja hedelmällisyyden jumalan Svantevitin palvonnan keskuspaikka. Tanskalainen historioitsija Saxo kuvaili temppelissä ollutta Svantevitin patsasta:

”Sisällä oli valtava jumalankuva, paljon ihmistä suurempi, ja sitä oli kummallinen katsoa, koska sillä oli neljä päätä ja neljä kaulaa.”

Jumalpatsas poltettiin, ja Valdemarin miehet ryöstivät temppelistä kaiken arvokkaan.

1180-luvun lopussa Valdemarin poika Knuut VI otti käyttöön lisänimen ”vendien kuningas”. Titteli pysyi Tanskan kuningashuoneen käytössä 800 vuotta, ja siitä luovuttiin vasta kun Margareeta II:sta tuli kuningatar vuonna 1972.

Etelässä vendien maat kokivat suuria muutoksia 1100-luvulla, kun uudet saksalaishallitsijat rakensivat sinne vauhdilla teitä, kaupunkeja, kirkkoja ja luostareita sekä raivasivat suuria metsiä viljelymaiksi.

Talonpoikien omat tilat korvasivat vendien yhteisesti viljelemät maat, ja vaihdantatalous sai väistyä vähitellen leviävän rahatalouden tieltä. Ne vendeistä, jotka eivät mukautuneet uusiin tuuliin, yleensä tapettiin, mutta osa lähti pakomatkalle kohti itää ja asettui Puolan ja Venäjän alueille.

Lähes kaikki merkit vendeistä hävisivät pian heidän vanhoilta asuinalueiltaan. Osa heidän paikannimistään tosin elää yhä jossain muodossa, kuten Berliini (”suo”) ja Dresden (”metsä”), mutta esimerkiksi Lyypekissä käsityöläisten kiltoihin ei hyväksytty 1400-luvulla ihmisiä, jotka eivät puhuneet kunnolla saksaa.

Vendikielen historia päättyi ilmeisesti Hannoverin seudulla vuonna 1756 Emerentz Schultzen kuollessa. Paikallisarkiston mukaan hän oli ”viimeinen, joka osasi puhua ja laulaa täydellistä vendiä”.

Kaikesta huolimatta vendien perintöä elää yhä nyky-Saksassa. Lausitzin alueella Saksan ja Puolan rajaseudulla asuu noin 60 000 ihmistä, jotka puhuvat sorbia, slaavilaista kieltä, joka on selvinnyt niin natsismin, kommunismin kuin internetinkin kurimuksesta.