Shutterstock

Hovimestari uhrasi elämänsä isäntäväelleen

Englantilaisten kartanoiden hovimestareilla oli paljon valtaa ja vastuuta, ja he uurastivat liki kellon ympäri isäntäväkensä palveluksessa. Hovimestarit asettivat työnsä kaiken muun edelle, eikä eikä heillä yleensä ollut aikaa perhe-elämälle.

Etelä-Englannissa sijaitsevan Youlston Housen kartanon palvelijat huoahtivat helpotuksesta, kun juoksupoika ­Ernest King veti palvelijoiden ruokakellon nyöristä.

Kello oli 8.30, ja Chichesterin perheen palvelijat olivat odottaneet kellon soittoa yli kaksi tuntia. He olivat heränneet aamuvarhain, ja siitä lähtien he olivat sytyttäneet tulia takkoihin, kiillottaneet kenkiä, silittäneet vaatteita ja tarjoilleet isäntäväelleen ­aamiaista – syömättä itse muruakaan.

Kellon kilinä oli palvelijoille merkki siitä, että päivän ensimmäinen ateria oli tarjolla palvelijoiden ruokahuoneessa.

He tiesivät kokemuksesta, että kartanon ­hovimestari sulki ruokahuoneen oven vitkastelijoiden nenän edestä, ja niinpä he kiiruhtivat ­ripeästi paikoilleen ruokahuoneen suuren pöydän ääreen.

Oli vuosi 1901, ja yksi juoksupoikana eli hall boyna työskentelevän Kingin ­monista tehtävistä oli soittaa ruokakelloa.

Hän oli palvelijoiden arvojärjestyksessä alimpana, ja niinpä hän myös tarjoili ­aamiaista muille. Kuten joka aamu, muut palve­lijat odottivat hiljaa, kunnes hovimestari oli lukenut ruokarukouksen ja antoi heille luvan aloittaa aterioinnin.

Ruokatauko ei saanut venyä liian pitkäksi, ja niinpä hovimestari oli päättänyt, ettei sen aikana saanut keskustella.

Kun hovimestari oli syönyt ja nousi pöydästä, Ernest pomppasi pystyyn ja avasi ­hänelle oven. Pian ruokahuoneesta alkoi kuulua vilkasta puheensorinaa.

Suuri palveluskunta oli statussymboli

Kun Ernest King aloitti ensimmäisessä työpaikassaan kartanon juoksupoikana 1900-luvun alussa, palvelijat olivat kuuluneet Britannian yläluokan elämään jo vuosisatojen ajan.

Vuonna 1851 kuningatar Viktorian valtakaudella lähes 700  000 brittiä ansaitsi elantonsa palvelijana, ja puoli vuosisataa myöhemmin luku oli kasvanut jo 1,3 miljoonaan.

Tämä tarkoitti sitä, että yläluokan palveluksessa työskenteli enemmän brittejä kuin maataloudessa. ­

Varakkaan yläluokan keskuudessa suuri palveluskunta oli statussymboli, joka viesti perheen vauraudesta ja korkeasta asemasta.

Juoksupoikien, keittiöpiikojen, naispuolisten sisäkköjen ja miespuolisten ­lakeijojen esimies ja palvelijoista korkea-arvoisin oli hovimestari.

Hänen tehtäviinsä kuului varmistaa, että kartanon muu palvelusväki hoiti työnsä moitteetta ja mieluiten isäntäväen ja heidän vieraidensa huomiota herättämättä.

Hovimestarin työ edellytti johtamistaitoja, sillä hän oli viime kädessä vastuussa muiden palvelijoiden virheistä.

”Kaikkia suuria talouksia hallitsee hovi­mestari. Suurissa kartanoissa hänen tiukka otteensa on erityisen tarpeellinen, sillä löyhä kuri aiheuttaa alemmissa palvelijoissa tyytymättömyttä”, todettiin hovimestareille tarkoitetussa oppaassakin.

Johtamistaidot eivät kuitenkaan yksin riittäneet. Hovimestarin piti myös olla selvillä ajan tiukoista moraalikoodeista ja koukeroisista käyttäytymissäännöistä.

Vain siten hän saattoi toimia esikuvana alaisilleen. Jotkut hovimestarit käyttäytyivät niin ­arvokkaasti, että he tekivät vaikutuksen isäntäväkensä arvovieraisiin:

”Jotkut sotaa edeltävän ajan hovimestarit olivat niin arvokkaita ja kunnioitusta herättäviä, että tuntui kuin ainoa oikea tapa puhutella heitä olisi ollut käyttää ­sanoja ’teidän ylhäisyytenne’­”, ­rikkaan teollisuuspohatan tytär Vio­let Markham kertoi havainnoistaan 1800-luvun lopulla.

Tie hovimestariksi oli pitkä ja raskas

Britannian luokkayhteiskunnassa hovimestarin ammattia arvostettiin, sillä siihen pääseminen edellytti vuosikymmen­ten uurastusta palvelijan univormussa.

Useimmat hovimestarit olivat aloittaneet uransa palvelijoiden arvoasteikon pohjalta hall boyna eli juoksupoikana, joka kiillotti kenkiä, sytytti lamppuja ja palveli ylempiarvoisia palvelijoita.

Näin pojat saattoivat jo nuorina opetella palvelijan ammattia, ennen kuin hovimestari ylensi heidät lakeijoiksi, jotka palvelivat herrasväkeä hienoissa saleissa.

Lupaavin lakeija saattoi ajan myötä edetä apulais­hovimestariksi, jonka odotettiin aikanaan korvaavan vanhan hovimestarin tämän jäädessä sivuun tehtävästään.

Kun apulaishovimestari lopulta ylennettiin hovimestariksi, hän oli yleensä jo saavuttanut keski-iän.

Myös juoksupoikana aloittanut Ernest King eteni urallaan, ja 1930-luvulla hänet ylennettiin hovimestariksi.

Siinä missä lakeijoita puhuteltiin etu­nimellä, hovimestaria puhuteltiin suku­nimeltä ja kutsuttiin herraksi.

Lisäksi hänen työasunsa oli laadukkaampi ja tyylikkäämpi kuin muiden palvelijoiden univormut. Lontoon lähistöllä sijaitsevassa Cliveden Housessa 1900-luvun alussa työskennellyt apulaishovimestari muis­teli vaikuttuneena esimiehensä pukua:

”Päivisin hän käytti mustaa alpakka­villaista puvuntakkia ja rusettia, mutta ­illalla hän ­pukeutui hännystakkiin. Hän oli niin tyylikäs, että häntä olisi helposti voinut luulla kartanon isän­näksi”.

Muuan lontoolainen keittiöpiika puolestaan muisteli työhaastatteluaan näin:

”Koputin suurta ja painavaa puista ulko-ovea ja hovimestari tuli avaamaan. Luulin häntä talon herraksi!”

Hovimestari tarjoili ruokaa ja kaatoi viiniä kartanon isännälle, kun taas muita perheenjäseniä ja vieraita palvelivat lakeijoiksi kutsutut miespalvelijat.

© Bridgeman

Pituus vaikutti urakehitykseen

Hovimestarien toimenkuvaan kuului myös uusien työntekijöiden palkkaaminen, ja Ernest Kingkin joutui hovimes­tarina haastattelemaan työnhakijoita.

Hänen mukaansa aiempien työnantajien ­suositukset olivat erittäin tärkeitä uusia palve­lijoita ­valittaessa.

Hyvät suositukset, jotka perustuivat yleensä ­vähintään ­kahden vuoden työsken­telyyn ­yhdessä ja ­samassa ­paikassa, eivät nekään yksin riittäneet.

Etenkin lakeijoiden työssä ulkonäöllä oli merkitystä. Sen lisäksi, että lakeijat tarjoilivat herrasväen ateriat ruokasalissa, he matkustivat usein isäntäväkensä mukana, ja siksi heidän piti näyttää edusta­vilta.

Jos isäntäväellä oli palveluksessaan useita ­lakeijoita, näiden oli suotavaa olla saman pituisia – mieluusti noin kuuden jalan (183 cm) mittaisia.

”Univormut oli tehty pitkille miehille. Jos lakeijaksi olisi palkattu lyhyt kaveri, hän olisi näyttänyt puvussaan hassulta”, muisteli hovimestari Frederick Gorst.

Palvelijanuransa juoksupoikana 1800-luvun loppupuolella aloittanut Eric Horne tähdensi lakeijan ulkonäön merkitystä muistelmissaan.

”Onko kukaan koskaan nähnyt kierosilmäistä lakeijaa? Ei, he eivät olleet ­mitään hevosennaamoja. Miespalvelijan piti ollaa täydellinen niin ruumiinrakenteeltaan, luonteeltaan kuin käytökseltäänkin”, myöhemmin suuren pohjoisenglantilaisen talon hovimestariksi edennyt Horne kirjoitti.

Hän tuntui uskovan, että olisi voinut päästä hovimestariksi hienompaankin kartanoon, mikäli hän vain olisi ollut vähän pitempi:

”Jos olisin ollut kolmekin tuumaa (7,62 cm) pitempi, siis kuuden jalan mittainen, olisin varmasti päässyt etenemään korkeimmalle oksalle asti!”

Palvelijoita vahdittiin tarkasti

Hovimestarit pitivät alaisensa järjestyksessä tiukan kurin avulla, eivätkä he epäröineet rankaista palvelijoita virheistä tai velttoilusta.

Sen sai tuta myös Gordon Grimmett -niminen juoksupoika, kun hän ja kartanon toinen juoksupoika yrittivät sammuttaa öljylamppuja sylkäi­semällä.

Poikien epäonneksi kartanon ankara hovimestari sattui paikalle ja näki heidän puuhansa:

”Hän huusi ja käski meidät seuraavana aamuna työhuoneeseensa nuhdeltaviksi. Hän antoi meidän kuulla kunniamme ja teki elämästämme yhtä helvettiä koko loppuviikon ajan!”

Yksi pahimmista rikkomuksista, johon palvelija saattoi syyllistyä, oli varkaus. Varkauksia kuitenkin sattui, sillä palvelijat käsittelivät jatkuvasti isäntäväkensä arvoesineitä ja joutuivat altiiksi houkutuksille.

Myös Ernest King epäili kerran talon palvelustyttöä emäntänsä vaatteiden varastamisesta.

Kun tytön huone tutkittiin, sieltä ­löytyikin tyynyliinan sisälle piilotettu ­pyjama sekä pesukaapin ­taakse kätkettyjä hajuvesipulloja. King antoi tytölle saman tien potkut.

Eric Horne puolestaan joutui erottamaan lakeijan, jolla oli tapana näpistää talon vieraiden sisäköille antamia juomarahoja.

Ovela Horne merkitsi yhden kolikoista, joka löytyikin myöhemmin var­kaaksi epäillyn lakeijan taskusta.

Tarinat murhanhimoisista hovimestareista, jotka surutta surmaavat isäntäväkensä, eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Esimerkiksi Courvoisier-niminen hovimestari viilsi isännältään kurkun auki tämän nukkuessa.

Hovimestari oli viinikellarin vartija

Yksi tehtävä, jota hovimestari ei koskaan antanut muiden palvelijoiden tehtäväksi, oli kartanon viinikellarista huolehtiminen.

Hyvä hovimes­tari tunsi laatuviinit, niiden parhaat vuosikerrat ja oikeat tarjoilulämpötilat. Vapaa pääsy viinikellariin ­merkitsi kuitenkin sitä, että jotkut hovimestarit innostuivat maistelemaan sen antimia – osa liiankin innokkaasti.

”Hovimestari oli aina juovuksissa jo lounasaikaan. Kaikki tiesivät, mistä oli kyse, mutta lady Ellesmeren silmissä hän ei voinut tehdä mitään väärää. Niinpä hän pysyi talossa 40 vuotta”, tyytymätön keittiöpiika kertoi työstään leskirouva Ellesmeren kartanossa Bedfordshiressä Lontoon lähellä.

Vaikka jotkut 1800-luvun hovimes­tarit vähitellen alkoholisoituivat, useimpien alkoholinkäyttö pysyi kurissa.

Moni heistä sen sijaan unohti hetkeksi korkean moraalinsa, kun heille tarjoutui tilaisuus hankkia lisäansioita näennäisen viattomalla tavalla: kun hovimestari oli tyhjentänyt kalliin viinipullon sisällön karahviin, hän pani pullon korkin talteen.

Hyvien viinien korkeista nimittäin maksettiin mustassa pörssissä kahdesta kuuteen šillinkiä kappaleelta.

”Korkit myytiin huijareille, jotka ­panivat niitä halpaa viiniä sisältäviin, väärillä etiketeillä varustettuihin viinipulloihin, tai hienojen hotellien ja ­ravintoloiden viinimestareille.

Kun tarjoilija avasi asiakkaille viinipullon, hän laski sen korkin näkyviin pöydälle.

Näin asiakkaat huijattiin maksamaan tusinaviinistä vuosikertaviinin hinta”, paljasti muuan ­hovi­mestari, joka käytti mustan pörssin korkkikaupalla ­ansait­semansa rahat lomailuun.

Brittiläisen hovimestarin työpäivä alkoi aamuvarhaisella ja päättyi vasta iltamyöhällä isäntäväen vetäydyttyä levolle.

© Shutterstock

Työ esti perhe-elämän

1800-luvun Britanniassa palvelijoilla oli yleensä oikeus viikon lomaan kerran vuodessa. Useimmat matkustivat tapaamaan omaisiaan, mutta monille hovimestareille isäntäväen palveleminen oli elämän ainoa ­sisältö.

Noin tunnin ­mittainen lepo­tauko joka iltapäivä oli ­monille heistä päivän ainoa ­vapaahetki lukuun ­ottamatta palvelijoiden harvoja vapaailtoja.

Hovimestarin työ ei silti ollut fyysisesti raskasta. Kun esimerkiksi laseja tai pöytä­hopeoita päivittäin kiillotettiin, hovi­mestari vain valvoi lakeijojen työtä. Hän oli työnjohtaja, joka ei osallistunut itse uurastukseen.

”Olin vain harvoin väsynyt”, eräs 1800-luvun lopun hovimestari paljasti. Hänen työpäivänsä kesti 16 tuntia, mutta hän ei kokenut työtään fyysisesti raskaaksi, koska ”ruoka oli hyvää ja iltapäivisin sai pitää pienen lepotauon”.

Eric Horne järjesti palveluskunnalle kerran kuukaudessa palvelijoiden tiloissa tanssit, joissa osa palvelijoista soitti ja loput panivat jalalla koreasti.

”Tällaiset tilaisuudet lisäävät palvelusväen yhteenkuuluvuutta ja tekevät heistä kuin suuren, iloisen perheen”, Horne totesi muistelmissaan.

Palvelijat eivät kuitenkaan saaneet kiintyä toisiinsa liikaa, sillä intiimiin suhteeseen ryhtyminen olisi saattanut merkitä molem­mille osapuolelle potkuja.

Tämä koski myös hovimestareita, kuten muun muassa ­Ernest King sai kokea. Hän ihastui 40-vuotiaa­na sisäkköön mutta tajusi lopulta, ettei suhteella ollut tulevaisuutta.

Mikään ei sinänsä kieltänyt ­hovimestaria avioitumasta, mutta siinä tapauksessa hänen olisi itse pitänyt hankkia perheelleen asunto.

Mikäli hovimestari halusi muuttaa pois kartanosta, hän saattoi joutua hankalaan tilanteeseen tai saada jopa potkut.

Jos taas hän löysi perheelleen asunnon kaukana työpaikastaan, hän näki vaimoaan ja lapsiaan ehkä vain pari kertaa vuodessa. Helpointa oli unohtaa haaveet perheestä ja omistautua yksinomaan työlle.

King ei koskaan paljastanut ­toivot­toman rakkautensa ­yksi­tyiskohtia, mutta se vaikutti syvästi hänen koko loppu­elämäänsä:

”Sen jälkeen en enää ­koskaan antanut tunteilleni valtaa työpaikallani.”

Hovimestarit fiktiossa

Nimi: Charles Carson

Mistä tuttu: Tv-sarja Downton Abbey

Luoja: Julian Fellowes

Vuodet: 2010–15

Ominaisuudet: Uskollinen, vanhoillinen ja hiukan joustamaton

Eläkkeitä ei tunnettu

Yläluokka arvosti hovimestareitaan, mutta aito ystävyys isäntäväen ja hovimestarin välillä oli mahdottomuus.

Uskollinen vanha hovimestari saattoi saada viettää viimeiset vuotensa kartanossa, ja usein isäntäväki myös maksoi hänen lääkärinlaskunsa. Jotkut hovimestarit saattoivat saada isäntäväeltään jopa pientä eläkettä.

Moinen ystävällisyys oli enemmän kuin tervetullutta, sillä harva hovimestari pystyi säästämään pienestä palkastaan vanhuuden varalle.

”En ole koskaan joutunut lainaamaan penniäkään, mutta sen voin sanoa, etten ole nyt yhtään sen rikkaampi kuin aloittaessani. Kun miehellä on perhe elätettävänään, 70 tai 80 punnan vuosipalkasta ei jää mitään säästöön”, totesi avioi­tunut ja perheen hankkinut Eric Horne.

Palvelijoiden aikakausi päättyi

Esimmäisen maailmansodan jälkeen suuret palveluskunnat kävivät Britannian kartanoissa yhä harvinaisemmiksi.

Kiristynyt verotus alkoi nakertaa yleensä maanvuokra­tuloilla elävän yläluokan vaurautta, ja samaan aikaan maasta saadut vuokra­tulot alkoivat laskea.

Kun Eric Hornen ura päättyi, hänellä ei ollut eläkettä tai säästöjä. 30 vuotta hän oli tarjoillut teetä ­hopeakannusta, mutta nyt ne ajat olivat takana:

”Jos palvelija on rehellinen mies, hän on 30 vuoden palveluksen jälkeen köyhempi kuin aloittaes­saan. Jos minun kohtaloni on kuolla köyhäintalossa, olkoon niin.”