Etelä-Englannissa sijaitsevan Youlston Housen kartanon palvelijat huoahtivat helpotuksesta, kun juoksupoika Ernest King veti palvelijoiden ruokakellon nyöristä.
Kello oli 8.30, ja Chichesterin perheen palvelijat olivat odottaneet kellon soittoa yli kaksi tuntia. He olivat heränneet aamuvarhain, ja siitä lähtien he olivat sytyttäneet tulia takkoihin, kiillottaneet kenkiä, silittäneet vaatteita ja tarjoilleet isäntäväelleen aamiaista – syömättä itse muruakaan.
Kellon kilinä oli palvelijoille merkki siitä, että päivän ensimmäinen ateria oli tarjolla palvelijoiden ruokahuoneessa.
He tiesivät kokemuksesta, että kartanon hovimestari sulki ruokahuoneen oven vitkastelijoiden nenän edestä, ja niinpä he kiiruhtivat ripeästi paikoilleen ruokahuoneen suuren pöydän ääreen.
Oli vuosi 1901, ja yksi juoksupoikana eli hall boyna työskentelevän Kingin monista tehtävistä oli soittaa ruokakelloa.
Hän oli palvelijoiden arvojärjestyksessä alimpana, ja niinpä hän myös tarjoili aamiaista muille. Kuten joka aamu, muut palvelijat odottivat hiljaa, kunnes hovimestari oli lukenut ruokarukouksen ja antoi heille luvan aloittaa aterioinnin.
Ruokatauko ei saanut venyä liian pitkäksi, ja niinpä hovimestari oli päättänyt, ettei sen aikana saanut keskustella.
Kun hovimestari oli syönyt ja nousi pöydästä, Ernest pomppasi pystyyn ja avasi hänelle oven. Pian ruokahuoneesta alkoi kuulua vilkasta puheensorinaa.
Suuri palveluskunta oli statussymboli
Kun Ernest King aloitti ensimmäisessä työpaikassaan kartanon juoksupoikana 1900-luvun alussa, palvelijat olivat kuuluneet Britannian yläluokan elämään jo vuosisatojen ajan.
Vuonna 1851 kuningatar Viktorian valtakaudella lähes 700 000 brittiä ansaitsi elantonsa palvelijana, ja puoli vuosisataa myöhemmin luku oli kasvanut jo 1,3 miljoonaan.
Tämä tarkoitti sitä, että yläluokan palveluksessa työskenteli enemmän brittejä kuin maataloudessa.
Varakkaan yläluokan keskuudessa suuri palveluskunta oli statussymboli, joka viesti perheen vauraudesta ja korkeasta asemasta.
Juoksupoikien, keittiöpiikojen, naispuolisten sisäkköjen ja miespuolisten lakeijojen esimies ja palvelijoista korkea-arvoisin oli hovimestari.
Hänen tehtäviinsä kuului varmistaa, että kartanon muu palvelusväki hoiti työnsä moitteetta ja mieluiten isäntäväen ja heidän vieraidensa huomiota herättämättä.
Hovimestarin työ edellytti johtamistaitoja, sillä hän oli viime kädessä vastuussa muiden palvelijoiden virheistä.
”Kaikkia suuria talouksia hallitsee hovimestari. Suurissa kartanoissa hänen tiukka otteensa on erityisen tarpeellinen, sillä löyhä kuri aiheuttaa alemmissa palvelijoissa tyytymättömyttä”, todettiin hovimestareille tarkoitetussa oppaassakin.
Johtamistaidot eivät kuitenkaan yksin riittäneet. Hovimestarin piti myös olla selvillä ajan tiukoista moraalikoodeista ja koukeroisista käyttäytymissäännöistä.
Vain siten hän saattoi toimia esikuvana alaisilleen. Jotkut hovimestarit käyttäytyivät niin arvokkaasti, että he tekivät vaikutuksen isäntäväkensä arvovieraisiin:
”Jotkut sotaa edeltävän ajan hovimestarit olivat niin arvokkaita ja kunnioitusta herättäviä, että tuntui kuin ainoa oikea tapa puhutella heitä olisi ollut käyttää sanoja ’teidän ylhäisyytenne’”, rikkaan teollisuuspohatan tytär Violet Markham kertoi havainnoistaan 1800-luvun lopulla.
Tie hovimestariksi oli pitkä ja raskas
Britannian luokkayhteiskunnassa hovimestarin ammattia arvostettiin, sillä siihen pääseminen edellytti vuosikymmenten uurastusta palvelijan univormussa.
Useimmat hovimestarit olivat aloittaneet uransa palvelijoiden arvoasteikon pohjalta hall boyna eli juoksupoikana, joka kiillotti kenkiä, sytytti lamppuja ja palveli ylempiarvoisia palvelijoita.
Näin pojat saattoivat jo nuorina opetella palvelijan ammattia, ennen kuin hovimestari ylensi heidät lakeijoiksi, jotka palvelivat herrasväkeä hienoissa saleissa.
Lupaavin lakeija saattoi ajan myötä edetä apulaishovimestariksi, jonka odotettiin aikanaan korvaavan vanhan hovimestarin tämän jäädessä sivuun tehtävästään.
Kun apulaishovimestari lopulta ylennettiin hovimestariksi, hän oli yleensä jo saavuttanut keski-iän.
Myös juoksupoikana aloittanut Ernest King eteni urallaan, ja 1930-luvulla hänet ylennettiin hovimestariksi.
Siinä missä lakeijoita puhuteltiin etunimellä, hovimestaria puhuteltiin sukunimeltä ja kutsuttiin herraksi.
Lisäksi hänen työasunsa oli laadukkaampi ja tyylikkäämpi kuin muiden palvelijoiden univormut. Lontoon lähistöllä sijaitsevassa Cliveden Housessa 1900-luvun alussa työskennellyt apulaishovimestari muisteli vaikuttuneena esimiehensä pukua:
”Päivisin hän käytti mustaa alpakkavillaista puvuntakkia ja rusettia, mutta illalla hän pukeutui hännystakkiin. Hän oli niin tyylikäs, että häntä olisi helposti voinut luulla kartanon isännäksi”.
Muuan lontoolainen keittiöpiika puolestaan muisteli työhaastatteluaan näin:
”Koputin suurta ja painavaa puista ulko-ovea ja hovimestari tuli avaamaan. Luulin häntä talon herraksi!”
Hovimestari tarjoili ruokaa ja kaatoi viiniä kartanon isännälle, kun taas muita perheenjäseniä ja vieraita palvelivat lakeijoiksi kutsutut miespalvelijat.
Pituus vaikutti urakehitykseen
Hovimestarien toimenkuvaan kuului myös uusien työntekijöiden palkkaaminen, ja Ernest Kingkin joutui hovimestarina haastattelemaan työnhakijoita.
Hänen mukaansa aiempien työnantajien suositukset olivat erittäin tärkeitä uusia palvelijoita valittaessa.
Hyvät suositukset, jotka perustuivat yleensä vähintään kahden vuoden työskentelyyn yhdessä ja samassa paikassa, eivät nekään yksin riittäneet.
Etenkin lakeijoiden työssä ulkonäöllä oli merkitystä. Sen lisäksi, että lakeijat tarjoilivat herrasväen ateriat ruokasalissa, he matkustivat usein isäntäväkensä mukana, ja siksi heidän piti näyttää edustavilta.
Jos isäntäväellä oli palveluksessaan useita lakeijoita, näiden oli suotavaa olla saman pituisia – mieluusti noin kuuden jalan (183 cm) mittaisia.
”Univormut oli tehty pitkille miehille. Jos lakeijaksi olisi palkattu lyhyt kaveri, hän olisi näyttänyt puvussaan hassulta”, muisteli hovimestari Frederick Gorst.
Palvelijanuransa juoksupoikana 1800-luvun loppupuolella aloittanut Eric Horne tähdensi lakeijan ulkonäön merkitystä muistelmissaan.
”Onko kukaan koskaan nähnyt kierosilmäistä lakeijaa? Ei, he eivät olleet mitään hevosennaamoja. Miespalvelijan piti ollaa täydellinen niin ruumiinrakenteeltaan, luonteeltaan kuin käytökseltäänkin”, myöhemmin suuren pohjoisenglantilaisen talon hovimestariksi edennyt Horne kirjoitti.
Hän tuntui uskovan, että olisi voinut päästä hovimestariksi hienompaankin kartanoon, mikäli hän vain olisi ollut vähän pitempi:
”Jos olisin ollut kolmekin tuumaa (7,62 cm) pitempi, siis kuuden jalan mittainen, olisin varmasti päässyt etenemään korkeimmalle oksalle asti!”
Palvelijoita vahdittiin tarkasti
Hovimestarit pitivät alaisensa järjestyksessä tiukan kurin avulla, eivätkä he epäröineet rankaista palvelijoita virheistä tai velttoilusta.
Sen sai tuta myös Gordon Grimmett -niminen juoksupoika, kun hän ja kartanon toinen juoksupoika yrittivät sammuttaa öljylamppuja sylkäisemällä.
Poikien epäonneksi kartanon ankara hovimestari sattui paikalle ja näki heidän puuhansa:
”Hän huusi ja käski meidät seuraavana aamuna työhuoneeseensa nuhdeltaviksi. Hän antoi meidän kuulla kunniamme ja teki elämästämme yhtä helvettiä koko loppuviikon ajan!”
Yksi pahimmista rikkomuksista, johon palvelija saattoi syyllistyä, oli varkaus. Varkauksia kuitenkin sattui, sillä palvelijat käsittelivät jatkuvasti isäntäväkensä arvoesineitä ja joutuivat altiiksi houkutuksille.
Myös Ernest King epäili kerran talon palvelustyttöä emäntänsä vaatteiden varastamisesta.
Kun tytön huone tutkittiin, sieltä löytyikin tyynyliinan sisälle piilotettu pyjama sekä pesukaapin taakse kätkettyjä hajuvesipulloja. King antoi tytölle saman tien potkut.
Eric Horne puolestaan joutui erottamaan lakeijan, jolla oli tapana näpistää talon vieraiden sisäköille antamia juomarahoja.
Ovela Horne merkitsi yhden kolikoista, joka löytyikin myöhemmin varkaaksi epäillyn lakeijan taskusta.
Tarinat murhanhimoisista hovimestareista, jotka surutta surmaavat isäntäväkensä, eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Esimerkiksi Courvoisier-niminen hovimestari viilsi isännältään kurkun auki tämän nukkuessa.
Hovimestari oli viinikellarin vartija
Yksi tehtävä, jota hovimestari ei koskaan antanut muiden palvelijoiden tehtäväksi, oli kartanon viinikellarista huolehtiminen.
Hyvä hovimestari tunsi laatuviinit, niiden parhaat vuosikerrat ja oikeat tarjoilulämpötilat. Vapaa pääsy viinikellariin merkitsi kuitenkin sitä, että jotkut hovimestarit innostuivat maistelemaan sen antimia – osa liiankin innokkaasti.
”Hovimestari oli aina juovuksissa jo lounasaikaan. Kaikki tiesivät, mistä oli kyse, mutta lady Ellesmeren silmissä hän ei voinut tehdä mitään väärää. Niinpä hän pysyi talossa 40 vuotta”, tyytymätön keittiöpiika kertoi työstään leskirouva Ellesmeren kartanossa Bedfordshiressä Lontoon lähellä.
Vaikka jotkut 1800-luvun hovimestarit vähitellen alkoholisoituivat, useimpien alkoholinkäyttö pysyi kurissa.
Moni heistä sen sijaan unohti hetkeksi korkean moraalinsa, kun heille tarjoutui tilaisuus hankkia lisäansioita näennäisen viattomalla tavalla: kun hovimestari oli tyhjentänyt kalliin viinipullon sisällön karahviin, hän pani pullon korkin talteen.
Hyvien viinien korkeista nimittäin maksettiin mustassa pörssissä kahdesta kuuteen šillinkiä kappaleelta.
”Korkit myytiin huijareille, jotka panivat niitä halpaa viiniä sisältäviin, väärillä etiketeillä varustettuihin viinipulloihin, tai hienojen hotellien ja ravintoloiden viinimestareille.
Kun tarjoilija avasi asiakkaille viinipullon, hän laski sen korkin näkyviin pöydälle.
Näin asiakkaat huijattiin maksamaan tusinaviinistä vuosikertaviinin hinta”, paljasti muuan hovimestari, joka käytti mustan pörssin korkkikaupalla ansaitsemansa rahat lomailuun.
Brittiläisen hovimestarin työpäivä alkoi aamuvarhaisella ja päättyi vasta iltamyöhällä isäntäväen vetäydyttyä levolle.
Työ esti perhe-elämän
1800-luvun Britanniassa palvelijoilla oli yleensä oikeus viikon lomaan kerran vuodessa. Useimmat matkustivat tapaamaan omaisiaan, mutta monille hovimestareille isäntäväen palveleminen oli elämän ainoa sisältö.
Noin tunnin mittainen lepotauko joka iltapäivä oli monille heistä päivän ainoa vapaahetki lukuun ottamatta palvelijoiden harvoja vapaailtoja.
Hovimestarin työ ei silti ollut fyysisesti raskasta. Kun esimerkiksi laseja tai pöytähopeoita päivittäin kiillotettiin, hovimestari vain valvoi lakeijojen työtä. Hän oli työnjohtaja, joka ei osallistunut itse uurastukseen.
”Olin vain harvoin väsynyt”, eräs 1800-luvun lopun hovimestari paljasti. Hänen työpäivänsä kesti 16 tuntia, mutta hän ei kokenut työtään fyysisesti raskaaksi, koska ”ruoka oli hyvää ja iltapäivisin sai pitää pienen lepotauon”.
Eric Horne järjesti palveluskunnalle kerran kuukaudessa palvelijoiden tiloissa tanssit, joissa osa palvelijoista soitti ja loput panivat jalalla koreasti.
”Tällaiset tilaisuudet lisäävät palvelusväen yhteenkuuluvuutta ja tekevät heistä kuin suuren, iloisen perheen”, Horne totesi muistelmissaan.
Palvelijat eivät kuitenkaan saaneet kiintyä toisiinsa liikaa, sillä intiimiin suhteeseen ryhtyminen olisi saattanut merkitä molemmille osapuolelle potkuja.
Tämä koski myös hovimestareita, kuten muun muassa Ernest King sai kokea. Hän ihastui 40-vuotiaana sisäkköön mutta tajusi lopulta, ettei suhteella ollut tulevaisuutta.
Mikään ei sinänsä kieltänyt hovimestaria avioitumasta, mutta siinä tapauksessa hänen olisi itse pitänyt hankkia perheelleen asunto.
Mikäli hovimestari halusi muuttaa pois kartanosta, hän saattoi joutua hankalaan tilanteeseen tai saada jopa potkut.
Jos taas hän löysi perheelleen asunnon kaukana työpaikastaan, hän näki vaimoaan ja lapsiaan ehkä vain pari kertaa vuodessa. Helpointa oli unohtaa haaveet perheestä ja omistautua yksinomaan työlle.
King ei koskaan paljastanut toivottoman rakkautensa yksityiskohtia, mutta se vaikutti syvästi hänen koko loppuelämäänsä:
”Sen jälkeen en enää koskaan antanut tunteilleni valtaa työpaikallani.”
Hovimestarit fiktiossa
Nimi: Charles Carson
Mistä tuttu: Tv-sarja Downton Abbey
Luoja: Julian Fellowes
Vuodet: 2010–15
Ominaisuudet: Uskollinen, vanhoillinen ja hiukan joustamaton
Eläkkeitä ei tunnettu
Yläluokka arvosti hovimestareitaan, mutta aito ystävyys isäntäväen ja hovimestarin välillä oli mahdottomuus.
Uskollinen vanha hovimestari saattoi saada viettää viimeiset vuotensa kartanossa, ja usein isäntäväki myös maksoi hänen lääkärinlaskunsa. Jotkut hovimestarit saattoivat saada isäntäväeltään jopa pientä eläkettä.
Moinen ystävällisyys oli enemmän kuin tervetullutta, sillä harva hovimestari pystyi säästämään pienestä palkastaan vanhuuden varalle.
”En ole koskaan joutunut lainaamaan penniäkään, mutta sen voin sanoa, etten ole nyt yhtään sen rikkaampi kuin aloittaessani. Kun miehellä on perhe elätettävänään, 70 tai 80 punnan vuosipalkasta ei jää mitään säästöön”, totesi avioitunut ja perheen hankkinut Eric Horne.
Palvelijoiden aikakausi päättyi
Esimmäisen maailmansodan jälkeen suuret palveluskunnat kävivät Britannian kartanoissa yhä harvinaisemmiksi.
Kiristynyt verotus alkoi nakertaa yleensä maanvuokratuloilla elävän yläluokan vaurautta, ja samaan aikaan maasta saadut vuokratulot alkoivat laskea.
Kun Eric Hornen ura päättyi, hänellä ei ollut eläkettä tai säästöjä. 30 vuotta hän oli tarjoillut teetä hopeakannusta, mutta nyt ne ajat olivat takana:
”Jos palvelija on rehellinen mies, hän on 30 vuoden palveluksen jälkeen köyhempi kuin aloittaessaan. Jos minun kohtaloni on kuolla köyhäintalossa, olkoon niin.”