Englanti kielsi irlantilaisuudet
Englannin kuningas piti irlantilaisia sivistymättöminä ja pelkäsi heidän turmelevan englantilaiset. Niinpä hän päätti erottaa barbaarit ja englantilaiset toisistaan ja kieltää englantilaisilta kaikenlaisen kanssakäymisen irlantilaisten kanssa.
Kilkennyssä säädettyjen ”apartheid”-asetusten rikkomisesta seurasi ankaria rangaistuksia.
Kronikoitsija Gerald Walesilainen kirjoitti kohtaamisestaan irlantilaisten kanssa inhoten vuonna 1183. Hän piti heitä epäluotettavina, villeinä ja likaisina ja kuvaili heidän olevan ”kansa, joka on johdonmukainen vain piittaamattomuudessaan”.
Geraldin teos Topographia Hibernica levitti laajalti käsitystä irlantilaisista, ja monisivuisissa kuvauksissa toistui hyvin usein sana ”barbaari”.
”Tämä kansa on toden totta barbaarinen. He antavat hiustensa ja partansa kasvaa villinä ja vapaana. Totisesti kaikki heidän tapansa ovat barbaarisia”, Gerald kirjoitti ja jatkoi:
”He eivät opi eivätkä osaa mitään vaan pitäytyvät barbarismissa, jossa he ovat syntyneet ja kasvaneet ja joka on heihin luonnollisesti liimaantunut.”
Yhden ainokaisen hyvän asian Gerald sentään löysi:
”Heillä on melko hyviä musikantteja.”
Topographia Hibernican kuvaukset olivat suorastaan häkellyttävän yksipuolisia.
Ne kuitenkin palvelivat hyvin Gerald Walesilaisen herraa, Englannin kuningasta Henrik II:ta, joka oli toistuvilla hyökkäyksillä Irlantiin saanut lopulta saaren päälliköt vannomaan itselleen uskollisuutta vuonna 1171.
Geraldin kirjaan viitaten Henrik saattoi nyt hyvällä omallatunnolla väittää alaisilleen, että valloittamalla Irlannin hän oli itse asiassa tehnyt irlantilaisille palveluksen.
Irlantilaisuuden pelättiin tarttuvan
Parisataa vuotta myöhemmin Geraldin kirja oli tehnyt tehtävänsä. Englantilaiset uskoivat irlantilaisten olevan, kuten eräs aikalainen kuvaili, ”eläimellisiä ja oppimattomia ihmisiä”, jotka eivät pystyisi hallitsemaan omaa maataan.
Englannin kuningas Edvard III:kin oli tottunut odottamaan Irlannista vain pahinta. Hän ei kuitenkaan ollut ajatellutkaan sellaista mahdollisuutta, että irlantilaisuus voisi tarttua.
Kun Englanti oli valloittanut saaren 1100-luvun lopulla, sinne oli alkanut virrata siirtolaisia Englannista valtaamaan itselleen uutta maata.
Ajan mittaan oli tapahtunut jotain odottamatonta: englantilaiset valloittajat olivat alkaneet muistuttaa barbaarisia irlantilaisia. He menivät naimisiin irlantilaisten kanssa, elivät irlantilaisittain ja omaksuivat pian jopa saaren alkuperäisten asukkaiden kielen, iirin.
Kaiken kukkuraksi Edvardille tulvi saarella asuvien hänelle vielä uskollisina pysyvien ja englantilaisia tapoja noudattavien alamaisten jatkuvia avunpyyntöjä.
Hän sai kuulla irlantilaispäälliköiden mahdin ulottuvan jo aivan Dublinin ympäristöön ja näiden vaativan englantilaisilta ”mustaa vuokraa” eli suojelurahaa.
Eräänä päivänä vuonna 1360 Edvard sai kirjeen, josta kävi selvästi ilmi, että hänen mahtinsa Irlannissa oli vakavasti uhattuna. Sen aiheena olivat ”oikeuksien loukkaukset, vaarat ja tilanne teidän maassanne Irlannissa, joka on menetyksen partaalla”, ja siinä anottiin:
”Osoittakaa laupeutenne ja lähettäkää sotapäällikkö miehineen ja varoineen, kuten jalon ja armollisen hallitsijan velvollisuus on tehdä alamaistensa vuoksi.”
Edvard oli itse asiassa jo pitkään ajatellut ryhtyä johonkin toimiin Irlannin suhteen, mutta siihen asti englantilaiset sotajoukot olivat olleet vuosikymmenestä toiseen jumissa Manner-Euroopassa toistuvissa kahnauksissa Ranskaa vastaan – jälkimaailma tuntee tapahtumat nimellä satavuotinen sota.
Juuri tuolloin tilanne oli kuitenkin kanaalin toisella puolella varsin rauhallinen, joten Edvard vastasi kirjeen kirjoittajalle toivoen ilahduttavansa alamaisiaan Irlannissa:
”Koska Irlanti on nyt sellaisen tuhon ja hävityksen vallassa, että se on vaarassa romahtaa kokonaan, olemme tämän maan pelastukseksi päättänyt, että meidän rakas poikamme Lionel on saapuva sinne mukanaan kaikki tarvittava sekä suuri armeija.”
1100-luvulta olevan kronikan mukaan irlantilaiset olivat niin tyhmiä, etteivät he osanneet edes soutaa.
Lait erottelivat ihmiset toisistaan
Clarencen herttua Lionel Antwerpeniläinen oli Edvardin kolmanneksi vanhin poika. Hän nousi maihin Irlantiin vuonna 1361 ja asettui Dublinin linnaan.
Aluksi Lionel yritti opettaa irlantilaisille englantilaisen sivistyksen iloja ainoalla tavalla, jota barbaarinen kansa ymmärtäisi, eli asein. Hän johti armeijansa irlantilaisten asuttamien alueiden halki ja ryösti ja poltti kyliä.
Hänen yllätyksekseen irlantilaiset eivät muuttuneet siitä sen vähemmän irlantilaisiksi, eivätkä englantilaiset siirtolaisetkaan kovasti ilahtuneet.
Lopulta vuonna 1366 Lionelin oli turvauduttava keskiaikaisen prinssin mielestä seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon: eräänlaiseen apartheidiin eli kansanryhmien erottamiseen toisistaan.
Lionel kutsui parlamentin koolle Kilkennyyn Kaakkois-Irlantiin ja ajoi läpi 35 lainkohtaa, jotka tulivat tunnetuksi nimityksellä Kilkennyn asetukset.
”Monet englantilaiset tässä maassa ovat luopuneet englannin kielestä sekä englantilaisista tavoista, ratsastustyylistä, laeista ja käytännöistä”, sanottiin asetusten johdannossa. Teksti jatkui:
”He elävät kuten irlantilaiset viholliset ja puhuvat samaa kieltä kuin he. Lisäksi he solmivat seka-avioliittoja ja muita sopimuksia mainittujen irlantilaisten vihollisten kanssa.”
Moisen oli nyt loputtava, julisti Lionel. Siirtolaisia kiellettiin yhtymästä barbaaristen alkuasukkaiden kanssa, eikä Englannin kuninkaan alamaisten ja ”irlantilaisten vihollisten” välillä saanut olla avioliittoja, rakastajia eikä syrjähyppyjä.
Rikkomuksia pidettäisiin petoksena ja niistä rangaistaisiin kuolemalla.
Siirtolaiset saisivat puhua vain englantia, pukeutua englantilaisittain ja ratsastaa englantilaisten tyyliin eli käyttäen satulaa. Irlantilaisia nimiä, vaatteita tai kampauksia ei enää sallittu, eikä Lionel missään tapauksessa halunnut kuulla ihmisistä, jotka ratsastaessaan hellivät takamustaan tyynyllä.
Jos aatelismies nähtäisiin ratsastamassa ilman satulaa, hänen hevosensa takavarikoitaisiin osaksi kuninkaan omaisuutta ja hän saisi virua vankilassa, kunnes olisi maksanut kuninkaan määräämän sakon.
Englantilaisten siirtolaisten oli myös luovuttava illanvietoissa viihdyttäneistä suosituista irlantilaismuusikoista:
”Irlantilaiset esiintyjät – säkkipillinsoittajat, tarinankertojat, bardit, riiminikkarit tai mitkään muutkaan viihdyttäjät – eivät saa lainkaan saapua englantilaisten keskuuteen.”
Kun Lionel kerran oli saanut koolle kaikki Irlannin tärkeimmät mahtimiehet, hän tarttui lopuksi myös toiseen ongelmaan, joka vaikutti suoraan hänen omaan rahakukkaroonsa: siirtolaisten olisi lopetettava verokeinottelu.
Monet olivat siirtäneet omaisuuttaan sukulaisten tai olemattomien henkilöiden nimiin, jotta he vaikuttaisivat varattomilta eivätkä siten joutuisi maksamaan kuninkaallisia veroja.
Asetukset tuomitsivat tällaiset kikkailut jyrkästi ja määräsivät, että kuninkaan miehet voisivat joka tapauksessa takavarikoida verotettavan omaisuuden.
Kilkennyn asetusten rikkomuksista rangaistaisiin sakoilla tai vankilalla ja erityisen vakavissa tapauksissa jopa kuolemalla. Myös kirkko ilmoitti olevansa valmis leimaamaan lainrikkojat syntisiksi ja julistavansa heidät pannaan.
Keskiajalla se oli vakava rangaistus, koska pannassa olevat ihmiset eivät saaneet käydä kirkossa ja olivat siten vaarassa joutua kuoltuaan helvetin tuleen käristymään.
Kronikan mukaan irlantilaisilla oli myös aivan liian läheiset suhteet kotieläimiinsä ja vieläpä aivan julkisesti.
Normannit mutkistivat tilannetta
Pian Kilkennyn tapahtumien jälkeen Lionel lähti miehineen kotiin. Hän oli väsynyt Irlantiin, ja kun hän nyt oli tuonut sivistyksen barbaareille, Englannin armeijaakaan ei enää tarvittu saarella.
Lionel kuoli vuonna 1368 – ehkä appiukkonsa myrkyttämänä – joten hän ei ehtinyt kuulemaan, miten Irlannin ”apartheid” toimi käytännössä. Ehkä hyvä niin, koska pian hänen ja armeijan lähdettyä kaikki palasi ennalleen.
Lionel ei ollut ymmärtänyt, että etniset rajat saarella olivat todellisuudessa paljon häilyvämpiä kuin miltä päällepäin vaikutti.
Monet saaren englantilaisista eivät nimittäin teknisesti ottaen edes olleet englantilaisia vaan normanneja. Normannit olivat valloittaneet ensin Englannin ja sitten Irlannin. Englannissa normanneista oli vähitellen tullut englantilaisia, ja he olivat omaksuneet paikalliset tavat myös Irlannissa.
Keskiajan Irlannissa oli siis todellisuudessa kolme kansanryhmää: alkuperäiset irlantilaiset, linnoja valtansa suojaksi rakentaneet normanniritarit sekä valloitusjoukkojen kannoilla seuranneet englantilaiset siirtolaiset.
Englantilaissiirtolaiset asuivat pääosin kaupungeissa ja olivat uskollisia Englannin kuninkaille, jotka olivat heidän tärkeimpiä suojelijoitaan.
Maaseudun normanniylimykset sen sijaan eivät Englannin kuninkaista paljon piitanneet, ja selvitäkseen heidän oli liittouduttava naapureidensa eli vanhojen irlantilaissukujen kanssa. Niin tehdessään he rikkoivat avoimesti Kilkennyn asetuksia.
Lionel oli määrännyt asetusten rikkomuksista ankarat rangaistukset, mutta normannit eivät pelänneet kurinpitotoimia, sillä Englannin kuninkailla ei ollut uhrata enää voimia tai varoja köyhään ja vaivalloiseen saareen.
Niinpä monet normannisuvut sulautuivat vuosien mittaan täysin irlantilaisiin eivätkä suoneet Englannin kuninkaalle sen enempää verovaroja kuin uskollisuuttaankaan. He elivät samaan tapaan kuin irlantilaiset, joita espanjalainen matkalainen kuvasi vuonna 1397:
”He ratsastavat ilman satulaa tyynyn päällä, ja kaikilla on viitta riippumatta heidän asemastaan. He varustautuvat rengaspanssarein ja pyörein rautakypärin kuin saraseenit. Heillä on miekkoja ja erittäin pitkiä veitsiä ja keihäitä.”
Kuin vääntääkseen vielä veistä englantilaisten haavassa espanjalainen kirjoitti myös:
”He ovat yhä sodassa englantilaisten kanssa ja ovat olleet sitä jo pitkään.”
Yhteiselosta irlantilaisten kanssa oli normanneille hyötyä, mutta he ylenkatsoivat Kilkennyn asetuksia toisestakin syystä. Englantilaiset ja normannit nimittäin inhosivat toisiaan, mikä käy ilmi asetusteksteistä.
”Myöskään ei saa enää esiintyä epäluottamusta tai eripuraa Irlannissa syntyneiden englantilaisten [normannit] ja Englannissa syntyneiden englantilaisten, jotka kutsuvat ensin mainittuja ’pelle-englantilaisiksi’ tai ’irlantilaisiksi koiriksi’, välillä. Heitä kaikkia on kutsuttava yhdellä nimellä: englantilaiset”, luki asetuksissa – jotka oli sitä paitsi kirjoitettu ranskaksi, koska normannit eivät muuten olisi ymmärtäneet niitä.
Uskonsota ei kysynyt kansalaisuutta
Eri kansanryhmät saivat siis kaikesta huolimatta asua Irlannissa keskenään pitkiä aikoja melko rauhassa.
Englannin kuninkaan joukot lähtivät voimalla Irlantiin seuraavan kerran vasta sen jälkeen, kun Englannin kirkon ja Rooman paavin välit olivat katkenneet vuonna 1533.
Uskonnollisissa vainoissa oli samantekevää, oliko vastassa Irlannin alkuperäisiä iirejä vai ikiaikaisia normannisukuja – kaikki nämä olivat katolisia, ja niin vainotkin kohdistuivat kaikkiin.
Muutamassa sadassa vuodessa normannien jälkeläiset joutuivat yhtä alistettuun asemaan kuin kaikki muutkin vihreällä saarella.