Seitsemänvuotias Robert Blincoe oli lamaantunut kauhusta. Hän oli saapunut aloittamaan ensimmäistä työpäiväänsä puuvillatehtaaseen Nottinghamin lähellä, mutta jo tehtaan portilla hän halusi kääntyä takaisin.
Kehruukoneiden meteli oli korviahuumaava. Se paukutti hänen tärykalvojaan ja pelotti häntä.
Työnjohtaja kuitenkin käski häntä seuraamaan mukanaan, ja niin Robert astui sisään tehtaaseen. Ilma oli sakeana puuvillakuidusta, joka takertui heti hänen nieluunsa, silmiinsä ja sieraimiinsa ja sai hänet niiskuttamaan ja yskimään.
Koneet oli pidettävä puhtaana puuvillanöyhdästä, ja siitä tuli Robertin tehtävä.
Kone repi Maryltä ensin irti sormen ja käden, ja pian hänen koko kehonsa oli koneen syövereissä.
Muiden lontoolaisesta St. Pancrasin lastenkodista tulleiden seitsemänvuotiaiden lasten kanssa hänen piti ryömiä käynnissä olevien koneiden alle ja kerätä sieltä koneesta pudonnut puuvilla. Koneiden pysäyttäminen olisi tullut liian kalliiksi.
Robert ehti katsella hieman ympärilleen, ennen kuin hän aloitti työt. Hän järkyttyi siitä, miten likaisilta ja uupuneilta lapsityöläiset näyttivät.
”Monilla oli ainakin yhdestä sormesta iho kuoriutunut täysin niin, että luu paistoi”, Robert Blincoe kertoi myöhemmin hänestä kirjoitetussa elämäkerrassa.
Ennen kuin Robert pääsi kertomaan tarinansa, hän joutui viettämään 14 vuotta tehdashelvetissä, joka vei häneltä lapsuuden, terveyden ja yhden sormen.
Tuona elokuun päivänä 1799 alkoi pitkä painajainen, joka johtui St. Pancrasin lastenkodin solmimasta sopimuksesta.
Sopimusta ei ollut mahdollista irtisanoa, ja sen nojalla lastenkoti toimitti seitsemänvuotiaita lapsia töihin Nottinghamin Lowdham Millin tekstiilitehtaaseen. Siellä he joutuisivat raatamaan täysi-ikäisiksi eli 21-vuotiaiksi.
Lapset olivat ilmaista työvoimaa
Teollisen vallankumouksen alussa höyrykone oli vielä tehoton rakkine, joka tarvitsi vielä paljon parannuksia, ja koneet toimivat vesivoimalla.
Niinpä tehtaat, kuten Lowdham Mill, oli yleensä rakennettu jokien rannalle kauas kaupungeista. Työvoimasta tuli pulaa Englannin maakunnissa, ja tehtaiden omistajien oli tuotava työläisiä muualta.
Lastenkotien asukkaiden käyttö työvoimana tuntui ratkaisevan heidän kaikki ongelmansa. Lapset olivat tottuneet puutteeseen ja oppineet kuria, ja mikä parasta, heille ei tarvinnut maksaa palkkaa, vaan ruoka ja yösija riittivät.
Paperilla lapsityöläiset eivät olleet varsinaisia työläisiä vaan ”oppilaita”, joiden palkaton oppiaika kesti 14 vuotta.
Jokaisesta värväämästään lastenkotilapsesta tehtaanomistaja sai siis ilmaisen työläisen 14 vuodeksi.
Noihin aikoihin Britanniassa seurakunnat huolehtivat hylätyistä ja orvoista lapsista vain siihen asti kun nämä täyttivät seitsemän vuotta.
Sen jälkeen lasten piti itse ansaita ruokansa. Ongelma oli, että lapsia oli niin paljon, että lastenkodeilla oli vaikeuksia löytää kaikille töitä. Kun joku tarjoutui ottamaan lapsia töihin, tarjous otettiin kiitollisena vastaan.
Se, että lapset eivät saaneet palkkaa, synnytti paljon kritiikkiä jo 1800-luvun alussa. Huolestuneet kansalaiset kutsuivat järjestelmää ”valkoiseksi orjuudeksi”.
Sanavalinta asetti viranomaiset kiusalliseen valoon, sillä orjuus oli kielletty Britanniassa. Ongelmaan löydettiin kuitenkin pian nokkela ratkaisu: paperilla lapsityöläiset eivät olleet varsinaisia työläisiä vaan ”oppilaita”, joiden palkaton oppiaika kesti 14 vuotta.
Se, että lapsille ei todellisuudessa yleensä ollut tarjolla minkäänlaista opetusta, ei viranomaisia kiinnostanut.
Jotkut työnantajat palkkasivat opettajan, mutta se oli harvinaista – yleensä tehtaissa raatavat orpolapset eivät oppineet lukemaan, kirjoittamaan tai laskemaan.
Lowdham Millissä lapset saivat ruuakseen lähes syömäkelvotonta puuroa.
Robert lähetettiin tehtaaseen
Orpo Robert Blincoe eli ensimmäiset elinvuotensa Lontoossa St. Pancrasissa, joka oli niin sanottu workhouse (työtalo).
Se oli köyhäintalo, jossa asuneita lapsia valmisteltiin jo varhain teollisuuden palvelukseen. Heidät saatiin panna esimerkiksi kokoamaan pyykkipoikia tai pakkaamaan tavaroita.
Robert meni jo kuusivuotiaana töihin nuohoojalle ”nokipojaksi”, joka laskettiin savupiippuihin puhdistamaan niitä.
Vuonna 1799 Lowdham Millin omistaja tilasi St. Pancrasilta 30 lasta töihin puuvillatehtaaseensa.
Robert Blincoe oli yksi valituista lapsista, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Monet muut lapset sen sijaan olivat onnettomia. Heillä ei ollut muuta kotia kuin St. Pancras, ja tuntematon tulevaisuus pelotti heitä.
Lähtöpäivästä tuli sydäntäsärkevä, kun lapset itkivät kuin henkensä hädässä. Jotkut takertuivat laitoksen työntekijöihin ja kerjäsivät ja anelivat, etteivät joutuisi lähtemään.
Jotkut takertuivat laitoksen työntekijöihin ja kerjäsivät ja anelivat, etteivät joutuisi lähtemään.
Itku oli turhaa. Lapset lastattiin kaksiin hevoskärryihin ja lähetettiin matkaan. Matka kesti kolme vuorokautta, ja niinpä lapset olivat täysin uupuneita saapuessaan lopulta Lowdham Milliin.
Joukko paikallisia oli tullut katsomaan lasten saapumista. Robert Blincoe kuuli kahden heistä puhuvan.
”Siinäpä on hieno joukko lapsia. Eivät raukat taida tietää, mikä heitä odottaa”, toinen sanoi.
”Jumala heitä armahtakoon”, toinen vastasi.
”Hmm. Armoa he tuskin tulevat täällä kokemaan”, totesi ensimmäinen.
Lapset vietiin tehtaan omaan lastenkotiin, jossa oli jo viitisenkymmentä lasta. Siellä oli kaksi makuusalia, toinen tytöille ja toinen pojille.
Kaksi lasta jakoi yhden vuoteen. Talossa oli myös ruokasali, jossa lapset saivat surkean aterian kolmesti päivässä.
Tulokkaille jaettiin muutama pala ruisleipää, joka oli niin kuivaa, että sitä oli vaikea niellä.
Se oli lasten ensikosketus Lowdham Milliin, eikä heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. He tiesivät ainoastaan, että herätys olisi kello viisi aamulla.
Tulostavoitteisiin pyrittiin väkisin
Britannian tehtaissa ruumiillinen kuritus ja rangaistukset olivat tavallisia, eikä Robert Blincoenkaan tarvinnut kauan odottaa ensimmäistä selkäsaunaansa.
Jo parin viikon päästä hänen työnjohtajansa herra Smith antoi hänelle pari mojovaa iskua.
Oli täysin normaalia, että tehtaiden lapsityöläisiä rankaistiin piiskalla ja kepillä, mutta herra Smith kuritti lapsia mieluiten hyvin kohdistetuilla potkuilla ja nyrkiniskuilla.
”Parin ensimmäisen viikon jälkeen olin lyönneistä kirjava kuin leopardi”, Robert Blincoe muisteli myöhemmin.
Tehtaiden työnjohtajille oli asetettu tiukat tulostavoitteet, ja he yrittivät saada ne täytettyä keinolla millä hyvänsä, vaikka sitten väkivallalla.
Jos tehdas saavutti kuukauden tuotantotavoitteen, he saivat bonusta. Jos tavoitetta ei saavutettu, heidän palkkansa laski ja pahimmassa tapauksessa seurauksena oli potkut.
Myös vakavat onnettomuudet olivat tavallisia. Eräänä päivänä vuonna 1801 kymmenvuotiaalle Mary Richardsille, Robertin kasvukumppanille St. Pancrasista, kävi huonosti.
Mary ja Robert työskentelivät rinta rinnan, kun Maryn sormi yhtäkkiä juuttui koneeseen.
Seuraukset olivat hirvittävät: kone repi Maryltä ensin irti sormen ja käden, ja pian hänen koko kehonsa oli koneen syövereissä.
Mary kirkui sydäntäsärkevästi, ja Robert syöksyi pysäyttämään konetta, mutta kaikki kävi niin nopeasti, ettei hän voinut mitään. Verta roiskui joka puolelle, kun armottomasti jauhava kone murskasi tytön ruumiin.
”Pysäyttäkää kone! Pysäyttäkää kone!” Robert huusi työnjohtajalle. Mikään ei auttanut. Maryn murskautuva kallo oli viimeinen, mitä Robert näki, ennen kuin hän vajosi pyörtyneenä tehtaan lattialle.
Keuhkovaivat. Tehtaiden ilma oli täynnä puuvillakuituja. Ne aiheuttivat monia keuhkovaivoja, jotka voivat kehittyä syöväksi.
Onnettomuuksia vähäteltiin
Kuolleisuus oli korkea Lowdham Millissä – ja omistaja yritti salailla sitä. Paikkakunnalla huhuttiin, että hän salakuljetti kuolleita lapsia kaikessa hiljaisuudessa haudattavaksi muihin pitäjiin.
Seudun seurakuntien kirkonkirjoja myöhemmin tutkineet historioitsijat ovat todenneet huhut oikeiksi. Lowdham Millissä kuoli 27 lasta vuosina 1783–1810. Samana aikana naapuritehtaassa Cressbrook Cotton Millissä kuoli ”vain” kuusi lasta.
Robert jäi henkiin mutta ei selvinnyt 14 vuoden ankarasta raadannasta ehjin nahoin. Pian Lowdham Milliin tulonsa jälkeen hänet pantiin koneen ääreen korvaamaan aikuista, työhön koulutettua työntekijää.
Kone oli suunniteltu täysikasvuisen miehen käytettäväksi, ja lyhytjalkainen Robert ulottui hädin tuskin sen kahvoihin ja säätimiin.
Hänelle tuotiin laatikko, jonka päällä seistä, mutta myös hänen kätensä olivat liian lyhyet työhön. Robertin piti kurotella ankarasti ulottuakseen käyttämään konetta, eikä hän pysynyt millään mukana sen tahdissa.
Herra Smith kävi huutamassa ja pieksemässä Robertia, mutta se oli täysin hyödytöntä, sillä pojan käsivarret eivät vain yltäneet. Lopputulos oli traaginen.
Huolitellut naiset työskentelivät ihanneoloissa siistissä tehtaassa.
Tehtailija valehteli tehtaan olosuhteista
Lapsityövoiman riistokäyttö sai jatkua vuosikausia kenenkään estämättä, sillä tehtailijat levittivät lehtien, lääkärien ja poliitikkojen avulla valheita tehtaiden oloista.
Brittiläiset tehtaanomistajat onnistuivat pitkään peittelemään totuutta lapsityön todellisista olosuhteista.
Monet tehtailijat olivat itse mukana politiikassa, ja suhteidensa avulla he onnistuivat luomaan lapsityövoiman käytöstä vääristyneen, ruusunpunaisen kuvan.
Kirjailija John Trosby kirjoitti vuonna 1795: ”Kuinka hienoa, että näistä pienistä luojanluomista muokataan hyvien ihmisten panostuksella hyödyllisiä yhteiskunnan jäseniä.”
Lapsityöläisten oloihin perehtynyt lääkäri William Whatton antoi vuonna 1818 parlamentille lausunnon: ”Lasten työ on niin kevyttä, ettei sitä voi oikein työksi kutsua. Siksi en näe, miten se voisi aiheuttaa heille mitään haittaa.”
Toinen lääkäri, Michael Ward, oli täysin eri mieltä. Hän kertoi, että noin puolella hänen näkemistään lapsityöläisistä oli pahoja vammoja, erityisesti heiltä oli irronnut tai murskaantunut sormia.
Eräänä päivänä, kun Robertin keskittyminen pyrki jatkuvasti herpaantumaan tuntikausien työrupeaman aikana, kone leikkasi hänen etusormensa irti ensimmäisen nivelen kohdalta.
Verta vuotava Robert rääkyi tuskasta ja huusi apua. Aikuisilta ei kuitenkaan ollut luvassa myötätuntoa vaan vain ärtynyt toteamus siitä, miten kömpelö hän olikaan.
Robert joutui juoksemaan omin avuin kylään ja etsimään käsiinsä lääkärin. Lopulta hän löysi tämän, ja lääkäri ompeli hänen sormensa niin, että verenvuoto lakkasi.
Hän oli erikoistunut tämänkaltaisiin vammoihin, sillä pikku kylän ympärillä oli useita tekstiilitehtaita.
Toimenpide tehtiin ilman puudutusta, sillä lääkärillä oli vain oopiumia ja hän ajatteli, ettei olisi viisasta lähettää lasta oopiumipäissään takaisin vaarallisen koneen ääreen. Palattuaan tehtaaseen Robert joutuikin heti takaisin töihin.
Hänen sormeensa sattui vietävästi, mutta hän puri huultaan ja kesti kivun, jottei olisi ärsyttänyt herra Smithiä.
Koneet oli mitoitettu aikuisille työläisille, ja lasten piti usein kiivetä niiden päälle pystyäkseen hoitamaan työnsä. Riski loukkaantua koneen käydessä oli suuri.
Ruokaa oli aina liian vähän
Saapuessaan tehtaaseen lastenkotilapset olivat yleensä melko terveitä ja hyväkuntoisia, mutta muutamassa kuukaudessa sekin asia muuttui.
Erityisesti tehdasilma rapautti lasten terveyttä. Ilma oli sakeanaan puuvillakuitua ja pölyä, joka tunkeutui lasten keuhkoihin.
Suuri osa lapsista sai hengittämästään pölystä hengityselinvaivoja ja -sairauksia, kuten astmaa, kroonista keuhkoputkentulehdusta ja keuhkosyöpää.
Entiset lapsityöläiset kärsivät keuhkovaivoista lopun ikäänsä, ja monelta ne veivät lopulta hengen. Myös lasten saama ravinto heikensi heidän terveyttään: sitä oli yksinkertaisesti yleensä liian vähän.
Aamulla syötiin veteen keitettyä kaurapuuroa, lounaaksi oli kaurakorppuja ja illalla lapset saivat syödäkseen korppuja ja ehkä keitettyjä perunoita ja ruisleipää.
Sama toistui päivästä toiseen. Liha ja kasvikset olivat äärimmäisen harvinaisia. Robert Blincoe muisti vielä 20 vuotta myöhemmin päivän, jolloin jokainen lapsi sai siivun pekonia.
Heikko ravitsemus, pitkät, raskaat työpäivät ja vähäiseksi jäänyt yöuni jättivät nopeasti lapsiin jälkensä. Heidän terveytensä alkoi rakoilla ja mielensä murtua.
Heidän kasvunsa hidastui, ja harva kasvoi yhtä pitkäksi kuin normaalia elämää viettävät lapset. Pojilla oli jo 15-vuotiaana uurteiset kasvot, ja he muistuttivat pieniä, käppyräisiä ukkoja.
Robert päätti karata
Seitsemänvuotiaana Robert Blincoe ei tietenkään tiennyt mitään lakipykälistä, mutta hänelle oli kehittynyt oikeudentaju, joka kertoi hänelle, ettei se, mitä tehtaassa tapahtui, voinut olla oikein.
Niinpä hän päätti ryhtyä tekemään jotakin asian hyväksi. Robert päätti karata tehtaasta, eikä vain pelastaakseen itsensä vaan kaikki muutkin kärsivät lapset. Hän kulkisi jalan satojen kilometrien matkan takaisin St. Pancrasiin.
Siellä hän kertoisi aikuisille, miten lastenkodin lapsia kohdeltiin tehtaassa. Viattomassa lapsellisuudessaan Robert uskoi vakaasti, että kunhan tutut aikuiset kuulisivat totuuden, he puuttuisivat asiaan.
Jos joku työskenteli liian hitaasti, hänelle saatettiin ruuvata korviin painavat ruuvipuristimet.
Seuraavana aamuna Robert alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Kun kukaan ei huomannut, hän hiipi tehtaan portille, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kipaisi sitten karkuun.
Hän pääsi lähes viiden kilometrin päähän, mutta avoimessa maastossa hänet oli helppo havaita – ja hän näytti tehtaasta pakenevalta lapselta.
Kun Robert ohitti erästä kylää, paikallinen räätäli huomasi hänet, otti hänet kiinni, tarttui kauluksesta ja raahasi hänet takaisin tehtaaseen.
Robert tiesi, mikä häntä odotti, ja pyysi siksi räätäliä sanomaan herra Smithille, ettei tämä löisi kauhean kovaa.
Räätäli välitti työnjohtajalle pojan toivomuksen, mutta heti kun hän oli lähtenyt, herra Smith pieksi Robertin siniseksi ja keltaiseksi ja viskasi tämän sitten sänkyyn.
Kun Robert seuraavana aamuna tuli ruokasaliin naama turvoksissa, muut lapset tuijottivat häntä suurin, ihmettelevin silmin. Ajatella, että hän oli uskaltanut! Robert istuutui ylpeänä pöytään.
”On tunnustettava, että tunnen tiettyä ylpeyttä siitä ajatuksesta, että jo seitsemänvuotiaana minulla oli rohkeutta nousta sortoa vastaan”, hän totesi vuosia myöhemmin.
Tehtaanomistajat olivat vuosia saaneet kohdella lapsityöläisiään miten halusivat. Ihmisten suuttumus asian paljastuttua pakotti poliitikot viimein puuttumaan asiaan.
Työläisten oikeuksien puolesta
Lowdham Millin tehdas oli taloudellisissa vaikeuksissa jo vuonna 1799, jolloin Robert ja muut St. Pancrasin lapset tulivat sinne.
Vuonna 1802 tehdas jouduttiin sulkemaan. Robertille ja muille lapsityöläisille se ei kuitenkaan tiennyt vapautta, päinvastoin.
Halpaa työvoimaa tarvittiin edelleen muualla, ja lapset otti hoteisiinsa tehtailija Ellis Needham, joka omisti Litton Millin tekstiilitehtaan Derbyshiressa.
Elämä ja työ uudessa tehtaassa sai lapset lähestulkoon kaipaamaan herra Smithiä. Robertin mukaan vuodet Lowdham Millissä tuntuivat ”melkeinpä mukavilta” verrattuna siihen, mikä lapsia odotti Litton Millissä.
Ellis Needhamille tärkeintä oli taloudellinen voitto, ja hän oli laskenut, että suurin kustannuserä koitui lapsista. Niinpä Litton Millissä lasten ruuassa säästeltiin niin paljon, että lapset elivät nälkärajalla ja joutuivat usein syömään nälkäänsä puiden lehtiä, sianruokaa tai mitä sattuivat käsiinsä saamaan.
Työnjohtajina oli muun muassa Needhamin sadistisia poikia, jotka hakkasivat lapsia säännöllisesti vöillä ja köysillä.
Jos joku työskenteli liian hitaasti, hänelle saatettiin ruuvata korviin painavat ruuvipuristimet. Työnjohtajat järjestivät omaksi viihdykkeekseen ”kepposia”, joissa he huijasivat lapset esimerkiksi syömään tervaa.
Robert selvisi jotenkuten, mutta erään jopa poikkeuksellisen ankaran selkäsaunan jälkeen hän päätti vuonna 1812 paeta viranomaisten luo. Vuosien lannistaminen ja aliravitsemus eivät olleet onnistuneet tukahduttamaan Robertin vahvaa oikeudentuntoa.
Hän ei tiennyt, oliko se, mitä tehtaassa tapahtui, laitonta, mutta hän uskoi, että jos oikeat ihmiset saisivat tietää siitä, he haluaisivat auttaa.
Robert juoksi pakoon tehtaasta niin lujaa kuin pääsi, ja taivallettuaan lähes vuorokauden hän löysi paikallisen tuomarin herra Thornhillin, joka kutsui silminnähden uupuneen nuoren miehen kuultavaksi seuraavana päivänä.
Tuomarit kuuntelivat Robertin kertomuksen. He eivät pystyneet tekemään asialle mitään, mutta he antoivat Robertin mukaan tehtailija Ellis Needhamille kirjeen, jossa he muistuttivat, että tämän oli toimittava lain sallimissa rajoissa.
Kirje ei Needhamia juurikaan hätkähdyttänyt. Hän tarttui keppiin ja pieksi tottelemattoman työläisensä. Robert piti kirjettä kuitenkin ”kuin talismaanina”. Hän oli lopulta saanut todisteen siitä, että maailmassa oli myös ihmisiä, jotka eivät muitta mutkitta hyväksyneet epäoikeudenmukaisuutta.
Robert Blincoen panos työläisten oikeuksien parantamiseksi oli merkittävä.
Vuosien kuluttua hänen kertomuksensa elämästään ja kokemuksistaan tehdastyössä toivat totuuden lapsityöläisten kurjista oloista ja kohtalosta kaikkien tietoisuuteen. Hän oli päättänyt, ettei antaisi periksi!
Robert Blincoe rikkoi luokkarajat, ja hänestä tuli menestynyt tehtailija.
Tehdaslapsi loi uran tehtailijana
21-vuotispäivänään Robert Blincoesta tuli virallisesti täysi-ikäinen ja hän saattoi lopulta lähteä Derbyshiren tehtaasta.
Hän löysi uuden työpaikan kehrääjänä ja onnistui jopa säästämään sen verran rahaa, että pystyi muutaman vuoden kuluttua avaamaan oman kehräämön.
Blincoella oli vahva oikeudentaju, ja hän myös toteutti sitä käytännössä. Hän halusi todistaa, että myös työläisiä hyvin kohtelevat tehtaat voivat menestyä ja tuottaa voittoa. Muuan lehti kirjoitti, että Blincoe palkkasi kehräämöönsä ”raukkoja raajarikkoja, jotka eivät saa töitä muualta”.
Vuonna 1822 muuan toimittaja julkaisi Blincoen elämäkerran tämän avustuksella.
Kirja sai paljon huomiota. Lehdistö repi siitä otsikoita, ja monet brittiviranomaiset järkyttyivät lukiessaan lastenkotilasten kohtelusta.
Kirjan herättämä yleinen suuttumus lasten kohteluun sai hallituksen asettamaan komitean tutkimaan perusteellisesti lapsityöläisten olosuhteita.
Seurauksena oli vuonna 1833 niin sanottu Factory Act -laki, joka paransi lapsityöläisten oloja merkittävästi.
