Yö oli vaarojen aikaa

Jane oli huolissaan äidistään. Hän tiesi varsin hyvin, että yön ensimmäisen ja toisen unen välisenä aikana ulkona liikkui vain rikollista ja epätoivoista väkeä. Kunnialliset ihmiset pysyivät silloin visusti sisällä.

Kun Jane heräsi aamulla yön toisen unen jälkeen, äiti ei ollut vieläkään palannut – eikä palannut enää koskaan. Rouva Rowth oli raa'asti murhattu.

Yöuni jaettiin kahtia

Nykyisin yöunille käytyä useimmilla pää pysyy tyynyssä aamuun asti, eivätkä yölliset heräilyt ole toivottuja. Kahdeksan tunnin yhtäjaksoiset yöunet ovat kuitenkin itse asiassa varsin uusi tapa. Luultavasti jo antiikin ajoista asti ja vielä pitkälle keskiajan jälkeen ihmiset ympäri maailmaa nukkuivat yöunensa kahdessa osassa.

Ennen sähkövalon keksimistä nukkumaan käytiin yleensä pimeän tullen ja aamun sarastaessa noustiin. Keskellä yötä herättiin kuitenkin myös muutamaksi tunniksi, minkä jälkeen palattiin vielä nukkumaan. Aikalaislähteistä tiedetään, että unijaksoja kutsuttiin ”ensimmäiseksi ja toiseksi uneksi”. Niiden väliselle valveilla olon ajalle ei kuitenkaan vaikuta olleen vakiintunutta nimitystä.

Unijaksojen kesto riippui vuodenajasta ja saattoi myös vaihdella yksilöllisesti. Tyypillisesti nukkumaan mentiin iltayhdeksän maissa ja nukuttiin parisen tuntia, minkä jälkeen noustiin jalkeille ja valvottiin yhteen asti. Tämän jälkeen nukuttiin siihen asti, kunnes aamu jälleen valkeni.

Nykyihmisistä voi tuntua varsin kummalliselta herätä keskellä yötä muutoin kuin vessareissuja varten. Se toki olikin yksi oivallinen tapa hyödyntää yöllistä valveillaoloaikaa myös englantilaisen lääkärin Andrew Boorden mukaan.

”Kun heräät ensimmäisestä unesta, heitä vettä, jos rakkosi on täynnä”, Boorde kirjoitti 1500-luvulla.

Unien välillä tehtiin kuitenkin paljon muutakin.

Yöllä riitti puuhaa

Yöllistä valveillaoloaikaa hyödynnettiin monin eri tavoin. Joissain perheissä tavattiin syödä keskellä yötä myöhäinen ateria, toisissa valmisteltiin työkaluja seuraavan päivän töitä varten. Etenkin talviöinä oli myös tarpeen lisätä öisin puita tulisijaan, jotta perheen ei tarvinnut herätä aamulla hyiseen kylmyyteen.

Lääkärit määräsivät myös usein lääkkeet otettaviksi ensimmäisen ja toisen unen välisenä aikana. Useimmat olivat myös sitä mieltä, että keskellä yötä oli joka tapauksessa tarpeen nauttia jotain. Samaan kehotti myös vanha englantilainen kansanlaulu:

”Ja kun heräät ensimmäisestä unestasi, juo jotain lämmintä – ja kun heräät toisesta unestasi, ovat kaikki murheesi poissa.”

Lääkärikirjoissa suositeltiin, että ensimmäisen unen aikana nukuttaisiin kyljellä oikea hartia alaspäin, ja kun käytiin toisille unille, oli tärkeää vaihtaa puolta ja maata loppuyö vasemmalla kyljellä.

Monet kuitenkin myös pysyivät sängyssä ensimmäisestä unesta herättyään. Lähteet kertovat esimerkiksi tutkija ja taiteilija Leonardo Da Vincin käyttäneen unien välisen ajan sängyssä maaten ja käyden läpi asioita, joita hän oli päivän aikana tutkinut tai valmistanut.

Rukoukset pitivät pahan poissa

Keskiajalla sänkyä pidettiin eräänlaisena turvapaikkana, kuten nykyisinkin, minkä vuoksi monet pysyivätkin vuoteessa unien välillä. Pimeä yö oli paholaisen aikaa, kuten saksalaisessa tekstissä kuvataan: ”Yö on helvetin valtakuntaa, Saatanan hallitsemaa.”

Monet lausuivat istualla tai makuulla rukouksen, etenkin munkit, jotka kaikkialla Euroopassa nousivat joka yö rukoilemaan yhdessä osana päivittäisten rukousten rituaalia Jumalan siunauksen varmistamiseksi.

Yöllistä rukoilua alettiin pitää tärkeänä keinona suojautua yön pahoilta voimilta. Portugalilainen piispa Amador Arrais selitti 1500-luvun lopulla:

”Eivät vain prinssit, kapteenit, filosofit, runoilijat ja perheiden päät valvo yöllä, niin tekevät myös varkaat ja ryövärit. Eikö meidän tulisi inhota unta, joka on moraalittoman käytöksen liittolainen? Eikö meidän pitäisi herätä vahtimaan murhaajia, jotka pysyvät hereillä tappaakseen meidät?”

Monet perheet kokoontuivatkin unijaksojen välissä rukoilemaan Jumalaa, että tämä antaisi heidän selvitä hengissä yön pimeydessä.

Koko talous nukkui yhdessä

Yöllisten vaarojen pelko ja tarve suojautua niiltä näkyi myös ihmisten nukkumistavoissa. Niin kaupungeissa kuin maaseudullakin oli tavallista, että koko perhe nukkui samassa sängyssä. Näin säästettiin rahaa, kun sänkyjä tarvittiin vain yksi koko talouteen, ja yhdessä nukkuminen auttoi pysymään lämpimänä.

Yhteinen vuode toi myös turvallisuuden tunnetta, jolloin pelottava pimeys ei vienyt yöunia. Jos talossa oli palvelusväkeä, myös nämä nukkuivat tyypillisesti perheen sängyssä. Eräs kirjailija tosin teroitti palvelijoille hyvän käytöksen kirjassaan seuraavaa:

”Kun nukut itseäsi paremmassa asemassa olevan miehen kanssa, muista kysyä häneltä, kummalla puolella sänkyä hän haluaa olla.”

Palvelijat saattoivat toimia myös talon emännälle eräänlaisena ihmiskilpenä lemmenkipeän isännän varalta, sillä vaimot usein pelkäsivät jälleen uusia raskauksia. Vanhoissa teksteissä on lukuisia esimerkkejä vaimoista, jotka tästä syystä suorastaan vaativat, että palvelijat jakavat sängyn talon omistajien kanssa.

Maatiloilla saatettiin nukkua samassa tilassa kotieläinten kanssa, sillä niiden ruumiinlämpö auttoi pitämään kylmän loitolla – hajua oli totuttu sietämään.

1300–1600-luvuilla Euroopassa sängyt kehittyivät vähitellen kovalle lattialle lasketuista oljilla täytetyistä kehikoista oikeiksi huonekaluiksi patjoineen, tyynyineen, vuodevaatteineen ja peittoineen.

Pappi William Harrison kuvaili vuonna 1577 lapsuutensa Englannin nukkumisoloja seuraavasti:

”Isämme – ja toki myös me – makasivat olkipatjoilla, karkeilla matoilla, peitteenään vain pieniä karheita villapeittoja ja pään alla kunnon pyöreä pölkky. Tyynyjä käyttivät vain naiset synnyttäessään.”

Harrisonin elinaikana keskiluokan ja hyvin toimeentulevien talonpoikien nukkumisolot paranivat. Oma sänky oli kuitenkin edelleen vain vauraimpien etuoikeus. Yläluokalle yksin nukkuminen symboloi korkeaa asemaa, ja vuode jaettiinkin vain, kun aviolliset velvoitteet sitä edellyttivät.

Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n veljen, Orléansin herttuan Filip I:n oli lähes mahdotonta jakaa vuode sopuisasti vaimonsa kanssa. Herttuatar uskoutui kirjeessään ystävälleen pariskunnan yhdessä nukkumisen hankaluudesta:

”Kun hänen armonsa nukkuu sängyssäni, minun on maattava niin lähellä reunaa, että joskus putoan unissani sängystä, sillä hänen armonsa ei pidä siitä, että häneen kosketaan. Ja kun joskus unissani sitten ojennan jalkani ja kosken häntä, hän herättää minut ja sättii minua puoli tuntia.”

Sänky jaettiin ventovieraan kanssa

Matkalaiset yöpyivät majataloissa ja kievareissa, joissa jopa vauraankin väen oli vain harvoin mahdollista saada itselleen aivan omaa sänkyä. Koska ventovieraat joutuivat tällöin jakamaan vuoteen keskenään, yösovun turvaamiseksi oli laadittu tiettyjä käytössääntöjä.

Vuodelta 1699 olevassa Ranskan-matkaoppaassa englantilaisille korostettiin, että osapuolten oli tärkeää pysytellä omilla puolillaan vuoteessa.

”Olet huono vuodetoveri, jos vedät peitteet omalle puolellesi”, oppaassa sanottiin, tai ”jos jatkuvasti potkit ympärillesi”.

Ystävien luona yöpyvät vieraat saattoivat myös päätyä nukkkumaan isäntäparin petiin. Ranskalainen Jacques-Louis Ménétra kirjoitti 1700-luvun loppupuoliskolla matkoistaan ympäri Ranskaa ja muun muassa siitä, kuinka hän vietti yön tuttunsa ja tämän vaimon sängyssä.

Ménétra kertoi heidän asettuneen nukkumaan niin, että vaimo oli aivan sängyn toisella laidalla, mies keskellä ja Ménétra itse toisella laidalla, kuten tapana oli, jolloin ketään ei voitaisi jälkikäteen syyttää mistään sopimattomuuksista.

Lemmenleikit hoidettiin unien välissä

Miespuolisten vieraiden oli siis pysyteltävä loitolla talon naisväestä, mutta avioparien oli sen sijaan käytettävä unijaksojen välinen aika hyödyksi, kun tavoitteena oli tuottaa perheeseen jälkeläisiä. Ensimmäisten unien jälkeen pareilla olikin hyvä tilaisuus intiimiin kanssakäymiseen, etenkin jos lapset oli saatu hätistettyä johonkin askareihin tai jos nämä jatkoivat yhä uniaan.

Juutalaisissa renessanssin aikaisissa kirjoituksissa korostetaan, miten tärkeää avioparin oli ”paritella keskellä yötä”, sillä aviollisen lempimisen sanottiin estävän aviomiehiä joutumasta muiden naisten pauloihin.

Ranskalainen 1700-luvun kirjailija Louis-Sébastien Mercier kuvaili, miten ”kauppias heräsi ensimmäisestä unestaan ja kääntyi vaimonsa puoleen saaden suosiollisen vastaanoton”.

Ranskalainen lääkäri Laurent Joubert väitti 1500-luvulla, että rakastelu unien välissä oli erityisesti eduksi syntyvyydelle. Ensimmäisen ja toisen unen välinen aika oli Joubertin mukaan otollinen seksuaaliselle kanssakäymiselle, sillä silloin siitä ehdittiin ”nauttia enemmän ja tehdä se paremmin”.

Hän kehotti osapuolia ”heti tämän jälkeen palaamaan uneen, jos mahdollista. Jos ei, pysykää vuoteessa ja rentoutukaa leppoisasti jutellen.”

Vaikka ensimmäisen ja toisen unen välisinä tunteina moni uusi elämä sai alkunsa, moni elämä myös päättyi juuri noina hetkinä, usein varsin väkivaltaisesti.

Yö oli murhien aikaa

1600-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan Espanjassa Kastilian alueella kaksi kolmasosaa murhista tehtiin keskellä yötä. Tilastot olivat vielä synkemmät Pohjois-Ranskassa Douain kaupungissa, missä kolme neljästä murhasta tehtiin ensimmäisen ja toisen unen välisenä aikana.

Öiset kadut olivat rikollisten valtakuntaa, ja harva uskaltautui silloin ulos. Italiassa jopa sananlaskukin varoitti yön vaaroista: ”Se, joka menee yöllä ulos, kerjää selkäsaunaa.”

Englantilainen Fynes Moryson pani noin vuonna 1600 matkallaan merkille, että ”kaikkialla Italiassa on turvatonta kävellä yöllä kaduilla”.

Eräs Espanjan Valenciassa vieraillut kertoi vuonna 1603, että ”kun pimeä on laskenut, ulos ei voi enää lähteä ilman kilpeä ja haarniskaa”.

Moskovassa öiset murhat olivat niin yleisiä, että kaupungissa oli erityinen paikka, jonne yöllä kuolleiden ruumiit tuotiin. Huolestuneet perheenjäsenet saattoivat aamun koitteessa mennä sinne tarkastamaan, oliko heidän läheisensä kuollut yön aikana.

Joissain kaupungeissa yritettiin tehdä öistä turvallisempia aseistettujen vartijoiden avulla – vaihtelevalla menestyksellä. Pohjois-Ranskassa Saint-Malon kaupungissa asukkaat keksivät toisen tavan pitää väki sisätiloissa ja turvassa yöllä, eräs matkailija kertoi 1600-luvun alussa:

”Kun yö saapuu, kello soi varoituksena kaikille kaupungin muurien ulkopuolella oleville, jotta nämä palaavat kaupunkiin. Tämän jälkeen kaupungin portit suljetaan ja kaduille päästetään vapaiksi 8–10 nälkäistä mastiffikoiraa. Onnettomat juopot, jotka makaavat ja hoippuvat, löydetään seuraavana aamuna kuin Isebel Jisreelissä”, viitaten Raamatun kertomuksen Isebelistä, jonka koirat söivät.

Varkaatkin olivat taikauskoisia

Kotioloissakaan ei voinut öisin välttämättä välttyä kohtaamiselta rikollisen kanssa – murtovarkaat saattoivat nimittäin iskeä pimeän turvin talon väen nukkuessa. Kuten kaikki muutkin kansalaiset, myös yön pimeydessä pahojaan tehneet varkaat uskoivat taikuuteen ja pelkäsivät pahoja henkiä.

Valtaosassa Eurooppaa varkailla oli apunaan kuitenkin salainen ase, jonka sanottiin takaavan, että kohteessa asukkaat nukkuivat sikeästi koko murron ajan. Tämä puistattava taikakalu (englanniksi hand of glory) oli irti leikattu ihmiskäsi, joka oli peräisin kuolemaan tuomitulta rikolliselta.

Varkaat kävivät yleensä yön pimeyden suojin hakkaamassa käden irti hirressä riippuvalta rikolliselta. Tämän jälkeen käsi kuivattiin kivennäisten ja suolan seoksessa ja lopulta kastettiin vahaan, jotta kutakin sormea voitiin käyttää kynttilänä.

Joidenkin lähteiden mukaan käteen saattoi olla myös kiinnitettynä kynttilä, joka oli tehty käden alkuperäisen omistajan rasvasta.

Monesti varkaat joutuivat kuitenkin turvautumaan muihin keinoihin. Esimerkiksi Englannissa murtovarkaat tapasivat usein mumista itsekseen ”anna nukkuvien nukkua”, kun he kulkivat huoneesta toiseen arvoesineitä etsimässä.

Valo valtasi yön

Vuosisatojen ajan pimeys ja yliluonnollisen pelko saivat eurooppalaiset heräämään keskellä yötä, mutta kaksi nerokasta keksintöä tekivät lopun vanhasta perinteestä.

Tammikuun 28. päivä 1807 Lontoon kaduilla syttyivät ensimmäiset kaasuvalot. Muutaman vuoden kuluessa katulamput alkoivat yleistyä muissakin kaupungeissa, ja pian keinovalot valaisivat myös niin tehtaita kuin kotejakin. Kun kaduilla ja kodeissa riitti valoa illallakin, monet alkoivat lykätä nukkumaanmenoa – ja nukkua sitten yhtäjaksoisesti aamunkoittoon asti.

Myös taskukellojen kasvava suosio 1800-luvulla vaikutti ratkaisevasti päivärytmiin. Päivänvalo ei enää tahdittanut elämänmenoa vaan ihmiset katsoivat kellosta, milloin oli aika mennä töihin, palata töistä kotiin – ja käydä taas nukkumaan.

Taskukellot ja kaasuvalaistus mullistivat ihmisten nukkumistavat, ja taikausko sai tehdä tilaa valistukselle. Noitien ja paholaisen pelko hellittivät, ja yöt voitiin nukkua rauhassa.

Harvat joutuvat nykyisin pelkäämään öisin varkaiden vierailuja, eikä auringonvalo enää rytmitä yhtä tarkasti päivän aikatauluja. Sänkyjen ergonomia on myös kehittynyt valtavasti olkipatjojen ajoista, eikä vuodetta tarvitse enää jakaa koko kotitalouden kanssa. Monien tutkijoiden mukaan ihmiset eivät olekaan koskaan nukkuneet niin hyvin kuin nykyään.

Toisten asiantuntijoiden mukaan kahteen osaan jaettu yöuni olisi kuitenkin itse asiassa ihmiselle luonnollisempi nukkumisen tapa ja vanha unirytmi toimisi hyvin nykyihmiselläkin – tutkimuksen mukaan esimerkiksi kahtia jaettu yöuni vahvistaa yleensä kognitiivisia toimintoja. Espanjalaisessa tutkimuksessa saatiin myös viitteitä siitä, että parin tunnin unet keskellä päivää osana siestaa pienentävät sydän- ja verisuonitautien riskiä.

Siitä tutkijat ovat kuitenkin edelleen yksimielisiä, että elimistö tarvitsee noin kahdeksan tuntia unta joka vuorokausi.