Kuolema viehätti 1800-luvun Britanniassa. Julkiset teloitukset houkuttelivat tuhansia katsojia, ja oli varsin yleistä ottaa valokuvia, joissa hiljattain kuollut vainaja oli aseteltu muiden perheenjäsenten seuraan.
Kun kuningatar Viktoria jäi leskeksi vuonna 1861, hän vietti vuosikausia suruaikaa, mikä teki pitkästä ja näyttävästä suremisesta muotia Britanniassa. Eikä kuolema harrastuksena jäänyt siihen.
Niin sanotut antropomorfiset dioraamat ovat hyvä esimerkki ajan hengestä. Kyse oli siitä, että kuolleita eläimiä täytettiin ja ne aseteltiin ihmisten vaatteisiin puettuna ihmismäisiin tilanteisiin. Krikettiä pelaava marsu ja nyrkkeilevät oravat saivat britit henkäilemään ihastuksesta.
Monet tunnetuimmista antropomorfisista dioraamoista herättävät edelleen ihastusta, ja yksi sellainen myytiin vuonna 2003 noin 30 000 eurolla.
Kuningatarkin ihastui
Eläinten täyttäminen oli kukoistavaa liiketoimintaa jo 1800-luvun alussa. Metsästäjät halusivat saaliistaan trofeen seinälleen, ja eläintieteestä kiinnostuneet halusivat päästä tutkimaan arkoja eläimiä läheltä – kuolleena.
Jokaisessa brittiläisessä kaupungissa oli siten ainakin yksi taitava konservaattori, joka täytti eläimiä tilaustyönä. Puunkarahkan tai levyn päälle asetellut lähes elävän näköiset eläimet koristivat ikkunalautoja ja seiniä lukuisissa kodeissa, ja niistä järjestettiin myös suuria näyttelyitä.
Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna 1851 yleisölle esiteltiin jopa täytettyä norsua esimerkkinä siitä, miten uljaita eläimiä brittien hallitsemassa Intiassa saattoi tavata. Sillä ei ollut niin väliä, että kyse oli afrikannorsusta.
Varsinaiseksi vetonaulaksi osoittautuvat kuitenkin paljon pienemmät eläimet, sillä maailmannäyttelyssä britit saivat ensi kertaa ihastella antropomorfisia dioraamoja 14 koti- ja ulkomaisen taitajan tekemissä asetelmissa.
Kaikenikäiset katsojat tulveksivat hämmästelemään esimerkiksi saksalaisen konservaattorin Hermann Ploucquetin asetelmia miekkailevista pähkinähiiristä ja pianoa soittavasta kissasta.
Yhdessä saksalaisen Hermann Ploucquetin dioraamassa kissat esittävät sialle serenadia.
Myös itse kuningatar Viktoria viehättyi Ploucquetin hauskoista eläinasetelmista, joita hän kuvaili maailmannäyttelyn avajaisillan jälkeen päiväkirjassaan ”todella ihmeellisiksi”.
Ploucquetin innoittamana myös monet brittiläiset eläintentäyttäjät alkoivat tehdä dioraamoja. Esimerkiksi William Hart ja hänen poikansa Edward Hart tulivat tunnetuiksi etenkin nyrkkeileviä oravista esittävistä teoksistaan.
Kuuluisimmaksi kaikista nousi brittiläinen kirkkoväärti Walter Potter, joka käytti seitsemän vuoden ajan kaiken vapaa-aikansa ensimmäiseen dioraamaansa.
Se esitti linnun hautajaisia, jossa mustavaris toimii pappina ja pöllö kaivaa hautaa. Teoksessa oli kaikkiaan 98 täytettyä lintua, kun se esiteltiin vuonna 1861 kievarissa, jota Potterin perhe piti Bramberin kylässä Etelä-Englannissa.
Potterille tuli pakkomielle luoda näyttäviä esityksiä kuolleista eläimistä, joita hän esimerkiksi löysi teiden varsilta tai osti paikallisilta kaninkasvattajilta.
Lisäksi ihmiset toivat hänelle kuolleita kissojaan, ja metsästäjät lahjoittivat Potterille tappamiaan oravia.
VIDEO: Tutustu Potterin erikoiseen museoon
Potterin ainoa vaatimus oli, että eläin ei saanut olla ollut kuolleena kauan, jotta sen sai täytettyä ja aseteltua kauniisti.
Potterin kokoelma kasvoi vuosi vuodelta, ja vuonna 1880 hän perusti pienen museon perheen krouvin yhteyteen.
Bramberin asemaa laajennettiin
Potterin taidot tekivät hänestä tunnetun kaikkialla Englannissa, ja hänen avaamastaan museosta Mr. Potter’s Museum of Curiosities – Herra Potterin erikoisuuksien museo – tuli 1880-luvulla valtavan suosittu.
Brightonin kylpylävieraat saattoivat ostaa järjestettyjä retkiä Bramberiin 17 kilometriä Brightonista luoteeseen. Kävijämäärät kasvoivat niin suuriksi, että Bramberin rautatieasemaa piti laajentaa.
Potter loihti taidoillaan vuosien mittaan noin 10 000:sta kuolleesta oravasta, kissasta, marsusta, sammakosta, rotasta ja kanista ihmisiä jäljitteleviä hahmoja.
Museon kokoelmiin kuului muun muassa krokettia pelaavat kissanpojat sekä täydellinen häiden kuvaus, jossa katit esittivät niin morsianta kuin pappia hienoissa hääasuissaan.
Toisissa dioraamoissa piippua polttelevat oravat pelasivat korttia tai kaniininpoikaset esittivät koululaisia kirjoituspuuhissa.
Suloisten häitä viettävien tai krokettia pelaavien eläinten lisäksi Potter hallitsi makaaberin. Viktoriaanisella ajalla kauhu ja groteski olivat suosiossa, ja Potter loi myös epämuodostumien kauhukabinetin.
Siellä hän esitteli niin kaksipäistä kuin kahdeksanjalkaista ja kaksihäntäistäkin kissanpoikasta. Näyttelyssä oli myös kana ja kaksi ankanpoikasta, joilla kullakin oli neljä jalkaa. Eläimet taiteilija sai lahjoituksina paikallisilta maanviljelijöiltä.
Museossa myytiin myös postikortteja näyttelyn helmistä, ja ajan mittaan Potter pystyi elämään museon tuotoilla. Hän jatkoi antropomorfisten dioraamojen tekemistä kuolemaansa asti, ja usein hänet nähtiin myös museossa nauttimassa ihmisten innostuksesta.
”Ihmiset eivät ehkä edes huomaa vanhaa miestä, joka istuu oven lähistöllä – neroa, joka on luonut satumaailman”, kirjoitti sunnuntailehti The Sunday People vuonna 1914 ja kuvaili Potterin elämäntyötä ”museoksi, joka ei saa koskaan unohtua”.
Potterin kauhukabinetissa oli kissanpoika, jolla oli syntyessään kahdeksan jalkaa.
Potter kuoli vuonna 1918, mutta hänen dioraamansa jäivät. Bramberin museon kävijämäärät kuitenkin laskivat ja se suljettiin 1970-luvulla. Vuonna 1984 Potterin kokoelma myytiin hotellille, jonka näyttelyssä kävi vuosittain vielä 30 000 ihmistä.
Täytettyjen eläinten suosio hiipui ajan mittaan, ja vuonna 2003 hotelli myi Potterin kokoelman huutokaupassa, jolloin se päätyi hajalleen useille omistajille. Halutuimmasta dioraamasta, lintujen hautajaisista vuodelta 1861, maksettiin noin 40 000 euroa.