Työmiehiä kapakassa

Viina virtasi Pohjolassa

1800-luvulla viina oli halpaa ja työläisten olot kurjat. Se johti Pohjoismaissa humalahakuiseen juomiseen, mikä tuhosi miehiä ja rikkoi perheitä. Viranomaisten oli puututtava asiaan.

1800-luvulla viina oli halpaa ja työläisten olot kurjat. Se johti Pohjoismaissa humalahakuiseen juomiseen, mikä tuhosi miehiä ja rikkoi perheitä. Viranomaisten oli puututtava asiaan.

Københavns Museum

Norjalais-tanskalainen kirjailija Ludvig Holberg nosti alkoholiongelman päivänvaloon vuonna 1722 kirjoittamassaan näytelmässä Jeppe Niilonpoika. Näytelmän päähenkilö Jeppe elää nöyryytyksen, katumuksen ja juomisen kierteessä, jossa viina on hänen ainoa lohtunsa. Selvänä hetkenään hän toteaa:

”Pitäjässä puhutaan, että Jeppe juo, mutta kukaan ei kerro miksi Jeppe juo. Olin kymmenen vuotta sotaväessä enkä koko aikana saanut niin montaa lyöntiä kuin nyt saan päivässä siltä kirotulta akalta.” Tokaisun ”kirottu akka” viittaa Jepen Nille-vaimoon.

”Vaimo lyö, vouti piiskaa raatamaan kuin eläin ja suntio tekee minusta aisankannattajan. Miksi siis en joisi? Miksi en karkottaisi surua niillä keinoilla, joita luonto on meille suonut?”

Näytelmässä Jeppe on kelvoton vätys, jonka hahmon tarkoitus oli huvittaa teatteriyleisöä, mutta todellisuudessa suuri osa Pohjolan väestöstä eli 1700-luvulla samanlaisessa kurjuudessa kuin Jeppe. Niin miehet ja naiset kuin vanhat ja nuoretkin joivat päivittäin runsaasti alkoholia jaksaakseen arkeaan.

Juopuneita talonpoikia hollantilaisessa kapakassa

Jeppe Niilonpoika ei suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka etsi lohtua viinasta. Ongelma oli yleinen paitsi Pohjoismaissa myös muualla Euroopassa.

© Adriaen Brouwer, Rijksmuseum

Monet nykyhistorioitsijat pitävät 1700-lukua Pohjolassa ”juoppouden vuosisatana”, vaikka alkoholin aiheuttamat yhteiskunnalliset ongelmat olivat vasta alussa ja 1800-luvulla Pohjolan asukkaat vajosivat yhä syvemmälle alkoholismiin.

Miehet joivat itsensä tärviölle ja tuhlasivat palkkansa kapakoissa, ja monet joivat jopa talonsa ja tilansa. Tilojen ja tehtaiden tuottavuus laski, koska maanviljelijät ja työläiset olivat liian juovuksissa huolehtimaan töistään. Jotain oli tehtävä, mutta eri Pohjoismaissa alkoholiongelmaa yritettiin ratkaista hyvin eri tavoin.

Esivanhempamme hakivat humalaa

Alkoholilla on aina ollut tärkeä rooli Pohjoismaiden historiassa. Jopa Etelä-Jyllannissa vuoden 1370 eaa. tienoilla kuollut ns. Egtvedin tyttö sai olutastian mukaan hautaansa.

Olut oli välttämättömyys, sillä vain harvoilla oli saatavilla puhdasta juomavettä. Yleensä vesi oli juomakelpoista vasta, kun se oli oluen valmistuksen yhteydessä keitetty ja vaaralliset bakteerit – joista siihen aikaan ei tiedetty vielä mitään – oli tuhottu. Siksi sekä rikkaat että köyhät joivat päivittäin litrakaupalla olutta.

Viinaleili

Viinan juonti oli 1600-luvulla tuhoisa tapa köyhälle kansalle, joka ei ollut tottunut väkeviin.

© Skoklosters slott, Erik Lernestål

Niin kauan kun ihmiset joivat mietoa olutta tai sahtia, alkoholi ei aiheuttanut yhteiskunnassa suuria ongelmia. Tilanne kuitenkin muuttui 1600-luvulla, kun väkevät juomat saapuivat Pohjolaan.

Tuohon aikaan kukaan ei pohtinut viinan vaikutusta tavallisen kansan elämään. Niinpä historioitsijoilla on tietoa vain väkevien vaikutuksesta yläluokkaan. Sitä on saatu muun muassa ranskalaiselta lähettiläältä, joka osallistui aatelishäihin Kööpenhaminassa vuonna 1629. Ranskalainen muisteli häitä myöhemmin:

”Häät kestivät kolme päivää, ja vieraat joivat koko ajan tauotta. 20–30 vierasta kerrallaan jaksoi juhlia koko ajan, kun taas ne, jotka olivat päihtyneet liikaa, nukkuivat humalaansa pois pari tuntia ja jatkoivat sitten juomista uusin voimin.”

Ylhäisö saattoi levätä ja odottaa krapulan hälvenemistä, mutta rahvaalla ei ollut siihen mahdollisuutta. 1700-luvulla kehnot elinolot, raskas työ ja halpa viina aiheuttivat valtavia ongelmia talonpoikais- ja työläisväestössä.

Teollistuminen käynnistyi viinan avulla

Vuonna 1789 tanskalainen perheenisä Ludvig Nielsen työskenteli Pohjoismaiden vanhimpiin kuluvassa tehtaassa, Tanskan kuninkaallisessa rahapajassa Altonan kaupungissa.

Pontikkapannu

Viinan kotipolttoon tarvittiin suuri kattila sekä kaksi astiaa, joista toisessa alkoholipitoinen höyry tiivistyi nesteeksi ja toiseen kerättiin höyrystä tiivistynyt viina.

© Granger/Imageselect

Pontikankeitto oli yleistä

Kotipolttoisen viinan eli pontikan valmistaminen oli varsin yleistä etenkin Ruotsissa ja Norjassa. Kotipoltto oli halvin tapa saada väkevää viinaa, mutta siihen liittyi myös monia vaaroja.

Pontikan valmistus aloitettiin sekoittamalla sokeria ja hiivaa lämpimään veteen. Maalla tämän ns. mäskin tekemiseen käytettiin usein sokerin sijasta omien puiden hedelmiä, marjoja tai vaikka perunoita. Kun mäski oli valmista, se kaadettiin suureen kupariastiaan ja kuumennettiin kiehuvaksi. Koska pannua kuumennettiin avotulella, räjähdyksen vaara oli suuri.

Alkoholia sisältävä höyry johdettiin pontikkapannusta kupariputkia pitkin yleensä kylmällä vedellä täytetyn jäähdytysastian läpi, jolloin alkoholihuurut tiivistyivät himoituksi pontikaksi eli etanoliksi.

Kokemattomat pontikankeittäjät saattoivat kuitenkin keittää mäskiä liian matalalla lämpötilalla. Tällöin syntyi etanolin sijaan metanolia, jonka nauttiminen saattoi sokeuttaa tai suurina määrinä jopa tappaa.

Hampurin lähistöllä sijaitseva Altona kuului tuohon aikaan Tanskaan, ja Ludvig Nielsen raatoi rahapajalla jopa 16–18 tuntia päivässä. Hän edusti uuden yhteiskuntaluokan – työväestön – ensimmäistä sukupolvea.

Työväki koostui lähinnä maatyöläisistä, jotka olivat muuttaneet maaseudulta kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Kaupungeissa he joutuivat elämään kurjissa oloissa ja raatamaan tehtaissa, joissa työ oli vähintään yhtä raskasta kuin maatiloilla ja usein paljon vaarallisempaa.

Nielsen sai kokea sen omakohtaisesti. Hän käytti rahapajalla kolikkopuristinta, jonka pyörivässä kammessa oli raskaat pyöreät painot. Tammikuussa 1789 Nielsenille sattui tapaturma.

”Puristimen kampi osui minuun ja melkein murskasi kalloni”, hän kertoi myöhemmin. Vanhat asiakirjat eivät kerro, oliko hän tuolloin humalassa, mutta raskaat työpäivät rahapajassa ovat varmasti vaatineet raskaita huveja.

Tehtaiden suojaamattomat koneet tappoivat tai runtelivat työläisiä joka päivä. Työturvallisuusmääräyksistä ei tuolloin osattu edes uneksia.

Hautajaisväkeä

Pohjolassa oli vuosisatojen ajan tapana juoda runsaasti olutta hautajaisissa.

© National Library of Norway & Shutterstock

Olut virtasi hautajaisissa

Vuonna 1909 kirjailija Emma Gad neuvoi kirjassaan Man skal aldrig eli ”Koskaan ei pidä”: ”Koskaan ei ylipäätään pidä juoda aterioita lukuun ottamatta. Ryypiskely on rahvaanomaista ja lisäksi terveydelle haitallista.” Valitettavasti vain harvat Pohjolan asukkaat kuuntelivat Gadin neuvoa. Olutta, viiniä ja viinaa tarjoiltiin joka käänteessä.

Hautajaisolut oli käsite
Kuolleisuus oli suurta etenkin alemmissa yhteiskuntaluokissa, ja hautajaisia järjestettiin usein. Hautajaiset päättyivät Pohjolassa usein ”hautajaisoluen” juomiseen vainajan muistoksi, ja ne saattoivat äityä kunnon juomingeiksi.

Ryypyt edistivät riiausta
Järjestetyt avioliitot olivat 1800-luvun Ruotsissa melko yleisiä. Ensimmäiset tiedustelut tehtiin usein kirkossa kutsumalla sopivan nuorukaisen tai neidon vanhemmat ryypylle. Varsinaiset neuvottelut saattoivat alkaa, jos vastapuoli otti seuraavana sunnuntaina taskumatin mukaansa kirkkoon ja tarjosi aloitteen tekijälle ryypyn.

Avioliittolupaa juhlittiin ryypyillä
Perinteen mukaan pappi kysyi kirkossa kolmena häitä edeltävänä sunnuntaina jumalanpalveluksen lopuksi, tiesikö joku jotain esteitä tulevalle avioliitolle. Jos esteitä ei ilmennyt, tuleva hääpari tarjosi Ruotsissa kirkkokansalle ryypyn kirkon pihalla.

Laskiainen oli kostea juhla
Nykyään laskiainen on ensisijaisesti lasten juhlapäivä, mutta pitkälle 1800-luvulle se oli aikuisten juhla, jolloin pöytään katettiin monenlaisia herkkuruokia ja juomia. Tapaturmat olivat yleisiä, kun humalaiset miehet pääsivät vauhtiin.

Juhannusta juhlittiin perinteisin menoin
Juhannustakin vietettiin Pohjolassa usein hyvin kosteissa merkeissä. Aivan kuten myöhemminkin, runsas alkoholinkäyttö juhannuksena johti usein niin tappeluihin kuin kevätvauvojen syntymäänkin.

Paloviina oli halpaa, ja lisäksi se oli paljon vahvempaa kuin mieto olut, johon ihmiset olivat vanhastaan tottuneet. Sama päti uuteen baijerilaistyyppiseen lager-olueen, josta tuli 1800-luvulla työväestön suosikki myös Suomessa.

Alkoholi oli läsnä kaikkialla yhteiskunnassa. Viinaryypyt ja oluenjuonti olivat hyväksytty osa elämää niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Esimerkiksi Norjassa, kuten muuallakin Skandinaviassa, oli varsin yleistä, että palvelusväelle maksettiin osa palkasta alkoholina.

Päivän mittaan he kulauttivat kurkkuunsa huikan jos toisenkin. Aamiaisella otettiin aamiaisryyppy, lounaalla lounashuikka, päivällisellä iltaryyppy ja illalla vielä yömyssy ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi monilla oli sängyn vieressä viinapullo siltä varalta, että nukkumattia ei kuulunut.

Työväki joi pitkin päivää

Juominen alkoi heti aamulla, ja kaupunkien kapakat ja kievarit aukesivat kello 4, jotta työläiset ehtivät ottaa aamuryypyn ennen työpäivän alkua.

Työläisiä kapakassa

Kuva vuodelta 1904 esittää juopuneita työmiehiä työpäivän jälkeen Holger Danske -nimisessä kapakassa Kööpenhaminan raatihuoneen lähistöllä.

© Københavns Museum

Raskaan elämän väsyttämät työläiset etsivät lohtua viinasta – aivan kuten Ludvig Holbergin Jeppe Niilonpoika. Työläiset tulivat töihin usein krapulassa tai jopa päihtyneenä, mikä aiheutti työtapaturmia.

Ateria saatettiin korvata ”maitototilla” eli viinaryypyllä, johon oli lisätty maitoa. Viina oli halvempaa kuin leipä ja sisälsi usein enemmän energiaakin.

Juominen jatkui työpaikalla, kuten tanskalainen muurarin oppipoika P. Nissen myöhemmin muisteli nuoruuttaan 1800-luvulla:

”Töissä ryypättiin välillä kovastikin. Viina oli siihen aikaan niin kirotun halpaa. Olut maksoi 12 äyriä, viinapullo 25 äyriä ja kahvia, sokeria ja viinaa sisältävä kahvipunssi 15 tai 18 äyriä. Pöydällä oli aina viinapullo, josta sai halutessaan kaataa lorauksen kahviinsa. Kun innostuimme oikein kunnolla juomaan olutta ja viinaa töissä, saattoi mennä kokonainen päivä ilman että kukaan sai mitään aikaan.”

Juomiselta oli vaikea välttyä vaikka olisi kuinka halunnut. Eräs Rasmussen-niminen muurarinkisälli oli raittiusmies, ja hän joutui omakohtaisesti kokemaan, miten työtoverit suhtautuivat mieheen, joka ei halunnut ryypätä.

Poliiseja ja takavarioitua viinaa

Suomalaiset poliisit takavarikoivat salakuljettajalta suuren viinalastin kieltolain (1919–1931) aikana.

© Finna.Fi

Poliisit eivät säälineet salakuljettajia

Kieltolaki ja alkoholirajoitukset olivat salakuljettajille yhtä juhlaa. Pohjoismaihin – myös Suomeen – tuotiin halpaa viinaa muun muassa Saksasta, Puolasta ja Virosta.

Viinan salakuljetus oli 1800-luvulla niin yleistä, että poliisi otti käyttöön aiempaa kovemmat otteet.

1900-luvun alussa viinan salakuljettaminen oli Itämerellä niin yleistä, että koiranleuat ristivät Itämeren uudelleen ”Vodkamereksi”. Suomalainen maajoukkuejalkapalloilija ja tunnettu viinatrokari Algoth Niska muisteli vuonna 1931 ilmestyneessä elämäkerrassaan, miten salakuljettajat joutuivat usein pakoilemaan poliiseja kuljettaessaan laitonta viinaa veneillä Virosta Suomeen, eikä tulitaisteluiltakaan vältytty.

”Kerran kun olimme poikien kanssa kievarissa, kaikki muut tilasivat kahvin ja viinaryypyn mutta minä tilasin kahvin ja viinerin. Siitäkös riemu repesi. Oliko kukaan muka nähnyt muurarinkisällin juovan kahvia viinerin kanssa? Pomo halusi ajaa minut pöydästä, jotta kukaan ei näkisi, että heidän työkaverinsa joi kahvia kuin akka.”

Raittiusliike halusi pelastaa viinan uhrit

Alkoholista johtuneet työtapaturmat syöksivät lukemattomia perheitä vaikeuksiin. Kun perheenisä kuoli, moni perhe jäi täysin ilman elättäjää. Jotkut miehet taas ryyppäsivät perheen vuokra- ja ruokarahat helpottaakseen pahaa oloaan.

Ongelma paheni 1800-luvulla ja johti lopulta raittiusliikkeen syntyyn. Varhaiset raittiusliikkeet olivat kuin uskonnollisia herätysliikkeitä, jotka taistelivat viinan kiroja vastaan.

Niiden jäsenet pitivät luentoja, järjestivät protestimarsseja ja saarnasivat alkoholin vitsausta vastaan, mutta poliittisen tuen puuttuessa tehtävä oli lähes mahdoton etenkin siksi, että kirkko yllättäen vastusti raittiusliikettä. Joidenkin pohjoismaisten piispojen asenne tuntui olevan se, että koska liturgiassa tarvittiin ehtoollisviiniä, kirkko ei voinut tukea alkoholikieltoa.

Raittiusviiri

Trondheimin raittiusyhdistys perustettiin 24. helmikuuta 1894. Viirin takapuolella lukee yhdistyksen motto: ”Tavoitteemme on kaikkien hyvinvointi.”

© Sverresborg Trøndelag Folkemuseum

Yksi Ruotsin raittiusliikkeen johtajista totesi: ”Jos saamme papit puolellemme, tapahtuu ihme, sillä silloin saamme vieroitettua maanviljelijät alkoholista. En ymmärrä tietyn papiston osan asennetta tähän asiaan.”

Ruotsin tavoin myös Tanskan kirkko vastusti raittiusliikettä, ja ainoastaan konservatiivisen ”Indre Mission” -lähetysseuran edustajat taistelivat täydellisen raittiuden puolesta.

Tunnettu grundtvigilaista herätysliikettä edustava tanskalaispappi Georg Valdemar Brücker totesikin sarkastisesti, että Indre Missionin edustajat osasivat kuvailla juominkeja niin houkuttelevasti, että kaikki valtasi oitis vastustamaton halu osallistua niihin. Hän lisäsi, että juhlat saattoivat olla hilpeät, vaikka niissä tarjoiltiinkin alkoholia.

”On juhlia, joissa ihmiset juovat ilottomasti vain juopuakseen, ja on juhlia, joissa elämänilo pulppuaa, ajatukset ja sanat saavat siivet ja tunnelma on kepeä ja riemukas.”

Poika itkee

Raittiusliike suri erityisesti sitä, että niin monet lapset joutuivat kärsimään vanhempiensa juomisesta.

© Dayton Art Institute

Jopa ne tanskalaiset, jotka halusivat tehdä kansalliselle alkoholiongelmalle jotakin, ymmärsivät, ettei alkoholinkäyttöä voinut lopettaa yhdessä yössä. Niinpä he kannustivat ihmisiä juomaan kohtuudella.

Vuonna 1840 Ole Syversen, joka perusti myöhemmin Tanskan ensimmäisen raittiusyhdistyksen, määritteli kohtuullisen väkevän alkoholin kulutuksen tarkoittavan kahdeksaa tai yhdeksää snapsia päivässä ja lisäksi olutta, jota työläiset saattoivat juoda neljäkin litraa päivässä.

Carlsbergin panimon työntekijöiden työpäivän aikainen kiintiö oli neljä litraa vahvaa olutta, jonka alkoholipitoisuus oli 6,5 prosenttia. Vertailun vuoksi nykyinen IV-olut sisältää noin 5,5 prosenttia alkoholia.

Paikalliset toimet eivät riittäneet

Valtakunnallisten rajoitusten puuttuessa kaupunginvaltuustot taistelivat alkoholin vitsausta vastaan paikallisilla toimilla. Falunin kaivoskaupungissa 220 kilometriä Tukholmasta luoteeseen viinan kotipoltto kiellettiin ja alkoholia sai myydä vain kaupunginvaltuuston pyörittämä yritys.

Kaksi vuotta myöhemmin Jönköping noudatti esimerkkiä, ja vuonna 1860 viinan kotipoltto kiellettiin koko Ruotsissa.

Jono Systembolagetin edessä

Kun Norjan ”Alkon” eli Vinmonopoletin työntekijät lakkoilivat vuonna 1982, norjalaiset vaelsivat joukolla rajan yli ostamaan alkoholia Ruotsin Systembolagetista.

© Per Løchen/NTB/Ritzau Scanpix

Juomista hillittiin rajuinkin ottein

Tanska yritti hillitä alkoholiongelmaa alkoholiveroilla, mutta muut Pohjoismaat valitsivat toisia tapoja alkoholin haittakäytön vähentämiseksi.

Ruotsi valitsi kontrollin
Falunin kaupunki myönsi vuonna 1850 alkoholin tuotannon ja myynnin yksinoikeuden omistamalleen Länsbolaget-yhtiölle. Voitot ohjattiin kunnalle. Ajatus levisi vähitellen muuallekin Ruotsiin ja johti lopulta Systembolagetin perustamiseen.

Vuonna 1917 Ruotsissa otettiin käyttöön säännöstely, jota valvottiin niin sanotun vastakirjan avulla. Jos miestä epäiltiin juopoksi, hänen vastakirjansa takavarikoitiin, jolloin hän ei enää voinut ostaa viinaa. Naimattomat naiset joutuivat tyytymään pienempään annokseen kuin muut.

Norja myönsi valtiolle alkoholimonopolin
Vuonna 1913 Norjaan säädettiin tislattujen alkoholijuomien (22 tilavuusprosenttia) myynnin ja valmistuksen täyskielto. Pian sen jälkeen kiellettiin myös väkevät viinit (12 tilavuusprosenttia). Kun viinintuottajamaat Ranska ja Espanja vastasivat säätämällä norjalaiselle kalalle tulleja, kielto kumottiin.

Jotta juominen ei olisi riistäytynyt käsistä, Norjan valtio myönsi yksityiselle Vinmonopolet-yhtiölle yksinoikeuden myydä juomia, joiden alkoholipitoisuus oli yli 4,75 tilavuusprosenttia.

Suomeen säädettiin kieltolaki
Suomen kuuluessa vielä Venäjän keisarikuntaan täkäläiset päättäjät yrittivät neljästi säätää maahamme alkoholin täyskiellon. Keisari torjui kieltoyritykset, koska hän ei halunnut luopua alkoholin myynnin verotuloista.

Kaksi vuotta itsenäistymisen jälkeen eli vuonna 1919 Suomeen säädettiin alkoholin täyskielto, mutta se jäi lyhytikäiseksi. Kansa sai pian tarpeekseen salakuljettajien välisistä yhteenotoista, ja joulukuussa 1931 kieltolaista järjestettiin kansanäänestys, jossa 70 prosenttia äänestäjistä kannatti kieltolain kumoamista.

Myös Tanskassa raittiusliikkeellä oli paikoin niin vankka kannatus, että se pystyi ajamaan läpi paikallisia alkoholikieltoja. Niin tapahtui esimerkiksi Länsi-Jyllannissa Skjernissä, jossa raittiusliike ja Indre Mission yhdessä runnoivat läpi alkoholin myyntikiellon koko kaupunkiin – lukuun ottamatta vasta rakennettua rautatieasemaa. Asemaravintolassa janoiset matkustajat saattoivat ostaa oluen esitettyään ensin junalippunsa.

Junalippujen myynti viiden kilometrin päässä sijaitsevaan Tarmiin räjähti, ja niin kävi myös asemaravintolan oluen myynnille. Yllättävää kyllä, Tarmiin menevän junan matkustajamäärä ei kuitenkaan kasvanut merkittävästi.

Ruotsi otti käyttöön kovat keinot

Vuonna 1865 Ruotsissa otettiin käyttöön niin sanottu Göteborgin järjestelmä. Sen puitteissa kunnanvaltuustot ottivat valvontaansa kapakat, joissa väkeviä alkoholijuomia myytiin. Maassa otettiin käyttöön myös 18 vuoden anniskeluikäraja, ja alkoholia myytiin vain niille asiakkaille, jotka ostivat samalla myös lämmintä ruokaa.

Savipullo ja lasi
© Shutterstock

Ruotsissa juominen väheni

1824: Ruotsalaiset joivat keskimäärin 23 litraa alkoholia vuodessa.

1900: Ruotsalaisten alkoholinkulutus laski kolmeen litraan vuodessa.

Ruotsi oli 1800-luvulla hukkua kotipolttoiseen viinaan ja salakuljetettuun alkoholiin. Vuosisadan mittaan kulutus kuitenkin väheni merkittävästi. Vuoden 1900 tilastojen mukaan tanskalaiset olivat nousseet Pohjolan janoisimmaksi kansaksi, joka kulutti 12,5 litraa alkoholia vuodessa asukasta kohti.

  • 23 litraa perustui raittiusliikkeen laskelmiin, kun taas hallituksen komissio väitti ruotsalaisten juoneen vain 10 litraa puhdasta alkoholia vuodessa.

Ruotsissa alkoholin tiukkaan kontrolliin viitattiin sanalla bolagiserad eli ”yhtiöittäminen”, mikä tarkoitti alkoholin anniskelun ja myynnin tiukkaa valvontaa. Myöhemmin sanasta johdettiin Ruotsin valtion alkoholimonopolin, Systembolagetin, nimi. Järjestelmä oli alkuun kuitenkin hyvin erilainen kuin nykyään; alkoholia ei esimerkiksi myyty kotiin vaan vain anniskelupaikoissa, jossa se piti myös nauttia.

Vuodesta 1905 lähtien väkevien alkoholijuomien myynti ”yhtiöitettiin”. Siitä huolimatta alkoholin laiton myynti jatkui. Vuonna 1911 pelkästään Tukholmassa oli 49 viinikauppiasta ja 1 768 muuta liikettä, joissa myytiin viiniä ja muita alkoholijuomia.

Vuonna 1914 kolmessa kaupungissa otettiin käyttöön niin sanottu motbog eli vastakirja. Vihattu vastakirja oli säännöstelykirja, jota kaikkien ruotsalaisten oli vuodesta 1917 lähtien erikseen anottava, mikäli he halusivat ostaa alkoholijuomia monopoliyhtiöstä.

Köyhille, työttömille ja rikollisille vastakirjaa ei yleensä myönnetty. Naimisissa olevat naiset eivät myöskään saaneet omaa vastakirjaa, vaan he joutuivat jakamaan miehensä annoksen. Naimattomat naiset taas saivat pienemmän annoksen kuin miehet, koska heidän ei haluttu juovan liikaa.

Tanska kokeili veroja

Tanska valitsi toisen lähestymistavan. Sen sijaan että valtiovalta olisi päättänyt, paljonko kansa sai juoda, tai kieltänyt juomisen kokonaan, poliitikot päättivät säännellä kulutusta veroilla. Alkoholin hinta nousi, jolloin yhä harvemmilla oli varaa juoda, ja samalla valtion verotulot nousivat.

Vuonna 1887 Tanska alkoi periä olutveroa sekä 18 äyrin veroa jokaisesta viinapullosta. Väkevien alkoholijuomien valmistus keskitettiin monopoliyhtiö De Danske Spritfabrikkeriin. Verotus ei kuitenkaan riittänyt hillitsemään alkoholin kulutusta.

25 vuoden jälkeen väkevien alkoholijuomien hintaa nostettiin 60 äyriä pullolta, mikä oli arvostelijoiden mielestä aivan liian vähän. Suuret puolueet, kuten oikeistopuolue Venstre ja sosiaalidemokraatit, torjuivat kuitenkin lisäkorotukset.

”Äänestä EI" -juliste

Albert Engströmin juliste vuodelta 1922 uhkasi, että jos alkoholikielto astuisi voimaan, ruotsalaisten olisi heitettävä hyvästit rapujuhlilleen, koska eihän rapuja voinut syödä ilman alkoholia.

© Bukowskis

Vasta ensimmäisen maailmansodan aiheuttama vilja- ja perunapula taivutti tanskalaiset poliitikot yksimielisiksi alkoholiveron korotuksesta. Tanskalaisten ruokavalion kahta kulmakiveä ei voitu haaskata viinan tuotantoon, joten kysyntää piti hillitä lisää.

Uuden veron seurauksena konjakkipullo, joka oli siihen saakka maksanut vähemmän kuin leipä, kallistui vuonna 1917 niin paljon, että se maksoi työmiehen päiväpalkan verran.

Veronkorotus vaikutti merkittävästi kansanterveyteen. Jo vuotta myöhemmin tanskalaiset lääkärit totesivat, että delirium tremens - eli juoppohulluuspotilaiden määrä oli laskenut 1 109:sta 51:een vuosina 1910–1918.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä tyytyväisiä muutokseen. Tanskalaisen työläisen Christian Christiansenin mukaan uuden veron voimaantulopäivä oli synkkä, koska silloin viinasta tuli pienipalkkaisille liian kallista.

”Päivä, jona viinavero nousi, oli surun päivä. Meillä oli tapana lähettää joka päivä yksi mies Faaborgiin ostamaan viinaa, yleensä 4–8 pänikkää. Kun hän sitten palasi pänikät tyhjinä, hänet melkein lynkattiin.”

Ruotsalaiset äänestivät viinakiellosta

Vuonna 1922 ruotsalaiset pääsivät äänestämään erilaisista ankarista alkoholinkäytön rajoituksista. Maan ensimmäisessä kansanäänestyksessä oli tarkoitus päättää, oliko alkoholijuomien myynti kiellettävä kokonaan.

  1. elokuuta 1922 Dagens Nyheter -sanomalehti pystytti Tukholman keskustaan oopperan parvekkeelle suuren valotaulun, jolla kansanäänestyksen tulokset julkistettaisiin.

Aukio täyttyi ihmisistä jo alkuillasta. Äänten laskeminen jatkui kuitenkin koko yön, ja tulos saatiin vasta seuraavana päivänä. Janoiset äänestäjät onnistuivat estämään kieltolain 51 prosentin enemmistöllä.

Äänestys paljasti, että Ruotsi oli jakautunut keskeltä kahtia: Pohjoisessa kannatettiin vahvasti alkoholin täyskieltoa, kun taas lähes 90 prosenttia tukholmalaisista ja skoonelaisista äänesti kieltoa vastaan.

Samana vuonna Norjaan perustettiin valtion alkoholimonopoli nimeltä Vinmonopolet. Valtion omistama yhtiö sai myyntimonopolin alkoholijuomille, joiden alkoholipitoisuus ylitti 4,75 tilavuusprosenttia.

Vinmonopoletin perustaminen ei kuitenkaan ollut Norjan raittiusliikkeen ansiota, vaan se oli seurausta Ranskan, Espanjan ja Portugalin kaltaisten viinintuottajamaiden painostuksesta. Ne uhkasivat boikotoida norjalaisia tuotteita, jos Norja kieltäisi väkevien alkoholijuomien myynnin.

Pilleripurkki ja pillereitä

Tanskassa määrätään nykyään eniten antabuslääkkeitä koko maailmassa.

© Shutterstock

Lääke vei janon


Lääkärit olivat yrittäneet löytää parannuskeinoa alkoholismiin 1870-luvulta lähtien. Sattuma johdatti tanskalaislääkärit hoidon jäljille.

Lääkärit Erik Jacobsen ja Jens Hald tutkivat 1940-luvulla tehokasta lääkettä syyhyyn ja suolistoloisiin. He testasivat lääkettään joukolla vapaaehtoisia, mutta pian koehenkilöt alkoivat valittaa tutkijoille ikävästä sivuvaikutuksesta: oluen, viinin ja viinan juominen tutkimuslääkkeen ottamisen jälkeen aiheutti heille voimakasta pahoinvointia.

Jacobsen ja Hald päättelivät pian, että pahoinvointi ja päänsärky johtuivat lääkkeen sisältämästä disulfiraamista, joka estää alkoholin hajoamisen maksassa. Alkoholin ja disulfiraamin yhdistelmä tuottaa asetaldehydiä, joka aiheuttaa krapulassa päänsärkyä ja pahoinvointia.

Vuonna 1948 kaksikko julkisti tutkimustuloksensa, jotka johtivat antabuslääkkeiden tuotantoon. Viimeinkin lääkäreille oli tarjolla keino auttaa alkoholiriippuvuudestaan eroon haluavia.

Norjassa viinan kotipolton kieltäminen ja korkea verotus 1700- ja 1800-luvuilla olivat hillinneet alkoholinkulutusta sekä siitä johtuvia ongelmia. Vinmonopoletilla on edelleen yksinoikeus myydä väkeviä alkoholijuomia.

Ruotsissa vastakirjaan perustuva säännöstely jatkui vuoteen 1955 saakka. Nykyään ruotsalaiset voivat ostaa viiniä ja väkeviä valtion omistamista Systembolaget-myymälöistä, ja mietoja alkoholijuomia myydään myös ruokakaupoissa ja kioskeissa.

Suomeen säädettiin vuonna 1932 väkijuomalaki, joka antoi Oy Alkoholiliike Ab:lle alkoholin valmistuksen, myynnin ja maahantuonnin monopolin. Nykyään Alko Oy:llä on yksinoikeus yli 5,5 prosentin vahvuisten alkoholijuomien myyntiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Mietojen juomien myynti on sallittu ruokakaupoissa ja kioskeissa.