Valtavat lumimassat tukahduttivat alppi-idyllin

370 asukkaan Blons sijaitsee Grosses Walsertalin laaksossa Itävallan länsiosassa, ja 1950-luvulla sen ainoa yhteys muuhun maailman oli mutkainen maantie. Vanhimmat kyläläiset muistivat kuitenkin vielä vuosisadan vaihteen, jolloin ainoa kylään johtava tie oli kapea ja kuoppainen kärrypolku.

Vanha tie oli ollut vaarallinen, sillä sen varrella oli sattunut usein maansortumia ja kivivyöryjä. Uuden maantien ansiosta jopa suuret maitoautot saattoivat ajaa suoraan tiloille.

Vuodenvaihteen jälkeen säätila yhtäkkiä muuttui, ja Blonsin lähellä kohoavien vuorten, Falvkopfin ja Mont Calvin, rinteet peittyivät pian paksuun lumivaippaan.

Levoton yö enteili pahaa

Tammikuun 11. päivän vastainen yö:
Grosses Walsertaliin oli satanut kaksi metriä irtonaista puuterilunta, jonka voimakas tuuli puski korkeiksi kinoksiksi. Viranomaiset olivat antaneet alueelle lumivyöryvaroituksen.

Gabriel Müller heräsi säpsähtäen ja vilkaisi herätyskelloaan, joka näytti puoli kahta aamuyöllä. 33-vuotias maanviljelijä ei tiennyt, mikä hänet oli herättänyt, mutta hän oli levoton ja aavisteli pahaa. Hän hapuili kädellään valokatkaisijaa, mutta mitään ei tapahtunut.

Sähköt olivat poikki. ”Lumivyöry on varmaan katkaissut sähkölangat”, hän päätteli ja oli yhtäkkiä täysin valpas. Hän makasi vuoteessaan saamatta enää unta ja odotti aamun sarastusta.

Aamun valjettua Gabriel pukeutui ja lähti navetalle. Yleensä lyhyt kävelymatka kesti alle kolme minuuttia, mutta nyt häneltä kesti lähes kolme varttia kahlata perille paksun hangen läpi. Kun hän lopulta astui sisään navettaan, lehmät ammuivat jo malttamattomina aamulypsyä ja heinäannostaan odottaen.

Gabriel päätti, että kun lehmät olisi hoidettu, hän veisi vaimonsa ja pienet lapsensa turvaan kotinsa kellariin.

Ensimmäinen lumivyöry iski kylään

Maanantai 11. tammikuuta klo 10.05:
Viranomaiset olivat saaneet useita ilmoituksia lumivyöryistä Itävallan läntisessä osavaltiossa Vorarlbergissä. Lukuisia ihmisiä oli hautautunut lumeen ja kuollut. Grosses Walsertalista ei kuulunut uutisia, sillä puhelinlinjat olivat katkenneet.

Kun Gabriel Müller oli hakemassa vettä pihakaivosta, hän tunsi voimakkaan tuulenpuuskan ja näki valtavan lumiseinämän syöksyvän alas vuorenrinnettä suoraan kohti.

”Lumivyöry! Nyt se tulee!” Muuta Gabriel ei ehtinyt ajatella, ennen kuin lumimassat pyyhkäisivät hänet mukaansa kuin räsynuken. Kun vyöry lopulta pysähtyi parisataa metriä alempana, Gabriel jäi tajuttomana lumeen.

Myös 38-vuotias Benedikt Türtscher oli jo aloittanut päivän työt. Hän viljeli maata pienellä tilallaan yhdessä 28-vuotiaan vaimonsa Bernadetten kanssa.

Tuona aamuna Benedikt oli vuorenrinteellä sahaamassa puita siirrettävällä pyörösahallaan. Bernadette puolestaan puuhaili kotonaan ja piti silmällä pariskunnan kahta poikaa, 4-vuotiasta Arminia ja 3-vuotiasta Edwiniä, jotka leikkivät lattialla. Yhtäkkiä kuului valtava rysähdys, ja talo sortui Bernadetten ja poikien niskaan.

”Keittiön katto putosi päälleni, ja jäin puristuksiin mahalleni makaamaan. En voinut liikkua, mutta olin koko ajan tajuissani ja kuulin, miten puupalkit katkeilivat ja seinät sortuivat. Sitten kuulin poikien parkuvan täyttä kurkkua, ja siitä tiesin, että he olivat yhä elossa”, Bernadette kertoi myöhemmin kauhunhetkistään.

Vuorenrinteellä Benedikt ehti juuri ja juuri kyyristyä suuren työkalulaatikkonsa taakse, kun lumivyöry iski häneen. Kohta hän makasi pökerryksissä parimetrisen lumikerroksen alla luottaen siihen, että pian hänet pelastettaisiin.

Aika kuitenkin kului, eikä pelastajia kuulunut. Lopulta Benedikt tajusi, että mikäli hän halusi pelastua, hänen olisi kaivauduttava omin voimin lumen alta.

Hän pystyi liikuttamaan oikeaa kättään vähän ja sai kurotettua työkalulaatikosta sapien eli piikkikärkisen lastauskoukun, jollaisia metsurit käyttivät tukkien siirtelyyn.

Benedikt onnistui kovertamaan työkalulla ympärilleen pienen onkalon ja alkoi sitten kaivaa lunta yläpuoleltaan. Jonkin ajan kuluttua hän pystyi nousemaan jaloilleen ja pääsi pian kaivautumaan pois lumen alta.

”Nyt menet kotiin syömään”, Benedikt totesi itselleen ja lähti tarpomaan alas vuorenrinnettä.

”Maisema oli muuttunut lähes tunnistamattomaksi”, Benedikt kertoi myöhemmin. ”Taloa tai navettaa ei näkynyt missään, oli vain valkea lumiaavikko ja ilmassa tanssahtelevia lumihiutaleita. Huusin Bernadettea ja poikia, mutta kukaan ei vastannut.”

Kauempaa Benedikt kuuli naapurinsa Maria Dünserin avunhuutoja, mutta hän tiesi, ettei pystyisi auttamaan tätä. Sen sijaan hän suuntasi alas kylään hälyttämään apua.

Samaan aikaan Gabriel Müller tuli tajuihinsa toisaalla. Hän kömpi pystyyn ja lähti hoippumaan kohti kotiaan.

”Kuulin lasten itkua ja tunnistin lasteni Rosemarien ja Sebastianin äänet. Vaimoani Bertaa ja Karl-poikaani en kuullut”, Gabriel kertoi tapahtumista. Gabriel etsi kuumeisesti 29-vuotiasta vaimoaan ja 4-vuotiasta Karlia, mutta ei löytänyt heitä.

Niinpä hän kaappasi 3-vuotiaan Rosemarien ja 2-vuotiaan Sebastianin syliinsä ja suuntasi kohti kylää.

Bernadette Türtscher oli yhä pinteessä romahtaneen keittiön katon alla. Hän kuuli poikiensa kutsuvan häntä tuvan puolelta. ”Kohta Benedikt tulee pelastamaan meidät”, Bernadette ajatteli toiveikkaana. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja lopulta hän väsyi odottamaan. Hän kiemurteli itsensä irti ja lähti ryömimään eteenpäin.

Pian Bernadette kuuli Benediktin kutsuvan häntä vähän matkan päästä, mutta hänen vastauksensa hukkui tuulen pauhuun, ja jonkin ajan kuluttua Benediktia ei enää kuulunut. Edwin kutsui yhä äitiään tuvasta. Bernadette pohti hädissään Arminin kohtaloa ja ponnisti voimansa päästäkseen lastensa luo murtuneiden kattoparrujen, katkenneiden lautojen ja sortuneiden tiilien lomitse.

Bernadette joutui ojasta allikkoon

Maanantai 11. tammikuuta, iltapäivä:
14 tilaa oli tuhoutunut Blonsissa joko osittain tai kokonaan Falvkopfin rinteeltä alkaneessa lumivyöryssä. Puhelinlinjat olivat yhä mykkänä ja kylään johtava tie oli tukossa, eivätkä kyläläiset voineet kutsua apua. Niinpä he perustivat omia pelastuspartioita. Pimeys laskeutui laaksoon jo noin kello 16, minkä jälkeen etsintöjen jatkaminen oli vaarallista.

Benedikt meni veljensä Josefin tilalle ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Kohta pieni joukko miehiä lähti heti Türtscherien talolle etsimään Bernadettea ja poikia. Benedikt vaihtoi nopeasti ylleen kuivat vaatteet ja palasi itsekin etsimään perhettään. Etsinnät oli kuitenkin pian keskeytettävä, sillä tuli pimeää, ja eikä lumivyöryvaara ollut vielä ohi.

Jos miehet olisivat odottaneet vielä hetken, he olisivat ehkä löytäneet Bernadetten, joka onnistui lopulta kaivautumaan ulos kotinsa raunioista.

”Huusin, mutta kukaan ei vastannut. Sitten aloin etsiä lapsia ja putosin talon sortuessa syntyneestä reiästä kellariin”, Bernadette muisteli myöhemmin koettelemuksiaan kotitalonsa raunioissa.

Bernadette oli jälleen loukussa, ja eikä hän tällä kertaa päässyt kapuamaan kellarista lukuisista yrityksistään huolimatta. Kaiken lisäksi hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta ja hän oli loukannut nilkkansa. Epätoivoissaan hän jo aikoi asettua lumeen makaamaan odottamaan kuolemaa. Hän tuli kuitenkin toisiin aatoksiin, kun hän yhtäkkiä kuuli Erwinin kutsuvan häntä.

Lumivyörypainajainen toistui

Maanantai 11. tammikuuta klo 19:
Blonsilaiset valmistautuivat yöpuulle. Kotinsa menettäneet ­olivat saaneet yösijan naapureidensa ja sukulaistensa luota. He eivät aavistaneet että tonnien painoinen lumilaatta oli irtoamaisillaan viisisataa metriä kylän yläpuolella Mont Calvin rinteellä.

Gabriel Müller oli koko päivän etsinyt turhaan vaimoaan ja Karl-poikaansa perheen tuhoutuneelta tilalta. Illan hämärtyessä hän raahusti lopen uupuneena ”opettajan talolle” eli kyläkoulun opettajan lesken, 77-vuotiaan Franziska Doblerin kotiin. Hänen kaksi muuta lastaan, Rosemarie ja Sebastian, oli jo aikaisemmin viety sinne turvaan.

Tunnelma talolla oli synkkä. Sinne majoitetut 11 vierasta olivat šokissa, sillä heidän omaisensa olivat kadoksissa ja mahdollisesti kuolleet. Moni vieraista oli itse hautautunut vyöryssä lumen alle ja saanut ruhjeita.

Useilla oli paleltumia ja kovia kipuja. Hoitoa ei kuitenkaan ollut saatavana, sillä kylässä ei ollut lääkäriä eikä tehokkaita lääkkeitä.

Rouva Dobler tarjoili vierailleen illallista ja etsi heille kuivia vaatteita. Ruuan jälkeen hän yritti lohduttaa vieraitaan lausumalla uskontunnustuksen. Hän oli hädin tuskin aloittanut, kun talon seinät sortuivat ja sisälle vyöryi lunta.

”Vyöry iski meihin jo toisen kerran, ja opettajan talo tuhoutui täysin. Minä säilyin hengissä vain siksi, että satuin istumaan etelän puoleisen ulkoseinän luona”, Gabriel Müller muisteli myöhemmin elämänsä raskainta päivää.

Yli 250 vuotta vanha opettajan talo muuttui hetkessä pelkäksi rauniokasaksi. Kun Gabriel kaivautui esiin tiilien ja puuparrujen keskeltä, hän erotti hätähuutojen seasta poikansa Sebastianin äänen, mutta ei päässyt tämän luo. Sen sijaan Gabriel näki lähellään raunioista ulos työntyvän jalan ja kaivoi esiin toisen eloonjääneen.

Kylässä oli annettu uusi hälytys, ja väsyneet miehet kokosivat jälleen pelastuspartion. Pimeydestä ja lumimyräkästä huolimatta he onnistuivat löytämään opettajan talon raunioista lisää eloonjääneitä, muun muassa 2-vuotiaan Sebastian Müllerin. Hänen sisartaan Rosemarieta pelastajat eivät kuitenkaan löytäneet.

Viranomaiset saivat tiedon katastrofista

Tiistai 12. tammikuuta:
Kolme blonsilaista nuorukaista lähti hakemaan apua hiihtäen. Blonsissa eloonjääneiden etsintä jatkui.

Päivän valjettua blonsilaiset näkivät, että Mont Calvilta alkunsa saanut jälkimmäinen lumivyöry oli tuhonnut 11 tilaa ja taloa. Vuorilta lähti vieläkin liikkeelle uusia lumivyöryjä, mutta ne olivat niin pieniä, että kyläläiset uskoivat pahimman olevan jo ohi.

Kolme nuorta miestä päätti uhmata vaaraa ja hiihtää 15 kilometrin päässä sijaitsevaan Bludenzin pikkukaupunkiin kertomaan viranomaisille Grosses Walsertalin katastrofista.

Hiihtäjien reitti kulki useiden kylien kautta. Ne näyttivät kärsineen kuluneen vuorokauden aikana lähes yhtä suuria tuhoja kuin Blons. Kaikkialla näkyi tuhoutuneita rakennuksia ja epätoivoisia ihmisiä etsimässä kadonneita läheisiään. Maantie oli kulkukelvoton, sillä sitä peitti useiden metrien paksuinen kerros lunta, katkenneita puunrunkoja ja käkkyräisiä juurakkoja.

Taivallettuaan neljä tuntia upottavassa lumessa kolmikko pääsi vihdoin Bludenziin. Vasta nyt, yli vuorokausi ensimmäisen lumivyöryn jälkeen, Itävallan poliisi ja pelastusviranomaiset saivat tiedon tuhojen laajuudesta. Pelastusmiehistöjä alettiin koota, ja Itävallan radio alkoi lähettää rohkaisevia viestejä eristyksiin jääneille laaksolaisille:

”Achtung! Viranomaiset ovat saaneet tiedon lumivyöryjen aiheuttamista tuhoista laaksossanne. Teille pyritään toimittamaan apua mahdollisimman nopeasti. Laaksoon on puolenpäivän jälkeen lähetetty yli kolmesataa pelastusryhmää. Heti, kun sääolot sallivat, lentokone tuo elintarvikkeita ja evakuoi hoitoa tarvitsevat. Jos kaipaatte apua, heiluttakaa lentokoneelle merkiksi värikästä kangasta.”

Viestiä toistettiin radiossa koko iltapäivä. Valitettavasti useimmat laaksolaiset eivät kuulleet sitä, sillä sähköt olivat yhä poikki. Vorarlbergin osavaltion asukkaat sen sijaan oivalsivat nopeasti, että Grosser Walsertalissa tarvittiin apua, ja avustustoimiin ilmoittautui 1 500 vapaaehtoista. Myös Sveitsistä ja Liechtensteinista tuli vapaaehtoisia auttajia.

”Kun kuulin Itävallan tuhoista, jätin työni ja pyysin ystäväni mukaan. Ylitimme Itävallan rajan kello 15”, muisteli eräs liechtensteinilaismies, joka oli pakannut lähtiessään reppunsa täyteen työkaluja, vaatteita ja ruokaa.

Liechtensteinilaisten matka joutui suksilla nopeasti. Matkan varrella he ohittivat 80 miehestä koostuneen itävaltalaisen pelastusryhmän, joka tarpoi jalan paksussa hangessa painavat reput selässään.

Benedikt Türtscher etsi yhä perheenjäseniään kotinsa raunioista. Hän oli nähnyt Bernadetten ja lapset viimeksi puolitoista vuorokautta aiemmin, eikä hän tiennyt, olivatko nämä enää edes elossa. Iltapäivällä Benedikt raivasi raunioissa katkenneita puuparruja. Horteessa virunut Bernadette havahtui yhtäkkiä siihen, että kellariin ropisi lunta. Voipuneena hän alkoi kutsua miestään.

”Olen täällä! Odota, niin tulen alas hakemaan sinut!” Benedikt vastasi huojentuneena vaimolleen.

”Yritä ensin löytää lapset! Minä selviän kyllä!” Bernadette huusi ja purskahti helpotuksesta itkuun. Hän kertoi Benediktille, missä oletti Edwinin olevan, ja pian Benedikt sai kaivettua esiin sortuneen kaakeliuunin ja Edwinin sen alta.

Poika oli kuitenkin loukkaantunut vakavasti, ja hän kuoli muutamaa tuntia myöhemmin. Arminia ei löytynyt, ja pimeän tultua etsinnät jouduttiin keskeyttämään.

Ensimmäiset ruumiit kaivettiin esiin

Keskiviikko 13. tammikuuta:
Pelastusoperaatio oli vihdoin saatu vauhtiin. Ranskan ja Yhdysvaltojen armeijan helikopterit veivät laaksoon ruokaa ja kuljettivat loukkaantuneita sairaalahoitoon.

Lumeen hautautuneiden ihmisten löytäminen elossa kahden vuorokauden kuluttua lumivyörystä oli epätodennäköistä, mutta toivo eli yhä Blonsissa. Pelastuspartiot haravoivat maastoa ja pistelivät lunta pitkillä sauvoilla, joiden päässä oli pieni koukku.

Jos koukkuun tarttui lumen alla kangasta, pelastajat alkoivat välittömästi kaivaa. Valitettavan usein kankaanriekaleet olivat peräisin irrallisista vaatteista, joita lumivyöry oli vienyt mukanaan taloista.

Liechtensteinilaiset vapaaehtoiset olivat levänneet pimeän ajan reittinsä varrella olleessa majatalossa, mutta he olivat aamulla päässeet perille Blonsiin ja olivat alkaneet tutkia siellä tuhoutuneita taloja.

”Jokainen löytö, vaikkakin vain elävän kanan löytyminen, antoi toivoa – mehän halusimme pelastaa henkiä. Viiden tunnin kuluttua löysimme tutkimamme talon kahdesta asukkaasta toisen. Mies oli ruhjoutunut pahoin, ja valitettavasti hän oli kuollut”, liechtensteinilainen kertoi.

Seuraavana päivänä pelastajat löysivät Gabriel Müllerin Berta-vaimon kuolleena ompelukoneensa alta. Hän oli ollut ompelemassa lumivyöryn iskiessä taloon, ja hänellä oli yhä mittanauha kaulassaan. Kolmivuotias Rosemarie löydettiin myöhemmin huonossa kunnossa opettajan talon raunioista. Hän kuoli vähän myöhemmin isänsä syliin.

Patologin raskas urakka

Perjantai 15. tammikuuta:
Oikeuslääketieteen professori Franz Holzer tutki lumivyöryissä menehtyneet ja kirjoitti havaintojensa pohjalta raportin.

Pelastuspartioiden löytämät vainajat – heidän joukossaan Türtscherien nelivuotias Armin-poika – vietiin Gasthaus Krone -majatalon takana sijaitsevaan vajaan odottamaan oikeuslääketieteen professorin Franz Holzerin tutkimusta.

Kyseessä oli Holzerin työuran raskain tehtävä, sillä ruumiita tuotiin vajaan tasaiseen tahtiin, kunnes niitä oli niin paljon, että niitä jouduttiin pinoamaan päällekkäin. Kun vainajat oli tunnistettu ja heidän kuolinsyynsä oli selvitetty, Holzer kirjoitti loppuraporttinsa:

”Useimmat vainajat olivat työvaatteissaan. Osa oli yöpuvuissaan, sillä illalla sattunut lumivyöry oli yllättänyt heidät sängyistään. Noin puolet kuolemista johtui mekaanisista syistä, kuten katkenneen puuparrun iskusta tai sortuvan uunin alle jäämisestä.

Osalla oli kallonmurtumia ja useita muita luunmurtumia; he muistuttivat sodan aikana pommitettujen talojen raunioista löytyneitä ruumiita.”

Raportti jatkui: ”Ruhjeet aiheutuivat katon ja seinien sortumisesta tai joissakin tapauksissa lumen kuljettamien puunrunkojen osumista. Osassa vainajista ei näkynyt ruhjeita. He menehtyivät tukehtumalla tai uupumukseen. Jotkut olivat niin paleltuneita, että kuolivat pian löytämisensä jälkeen. Vain muutama uhri kuoli heti itse vyöryssä.”

Kun vainajat kuolemansyyn tutkinnan jälkeen luovutettiin omaisille haudattaviksi, syntyi odottamaton ongelma. Hautausmaata peitti paksu lumikerros, eikä haudankaivaja mitenkään pystynyt tekemään hautoja yli viidellekymmenelle vainajalle. Kyläläiset päättivät kaivaa yhteishaudan, johon vainajat seuraavalla viikolla laskettaisiin.

Blonsissa ei ollut riittävästi majoitustilaa kaikille kylään saapuneille pelastustyöntekijöille. Niinpä pelastajat työskentelivät 48 tuntia yhteen menoon, minkä jälkeen he lähtivät ja tilalle tuli levänneitä auttajia.

He saivat ruokaa Gasthaus Kronessa, jonka emäntä uurasti keittiössään kellon ympäri. Ne, jotka tuupertuivat väsymyksestä kesken työvuoron, saivat nukkua koululla luokkahuoneessa, jonka lattialle oli levitetty olkia pehmusteeksi.

Hautajaisiin osallistui kolmetuhatta ihmistä

Sunnuntai 24. tammikuuta klo 11:
Lumivyöryn uhrit siunattiin Blonsin kyläkirkossa.

Maantie oli hädin tuskin saatu raivattua lumesta ja puunrungoista, mutta lumivyöryn uhrien hautajaisiin tuli silti kolmetuhatta surijaa. Tunnelma kirkossa oli lohduton.

”Vain sellainen, jonka sydän on kiveä, ei voi olla tuntematta blonsilaisten pohjatonta surua”, Vorarlberger Nachrichten -lehden toimittaja raportoi hautajaisista. Kirkkoon oli tuotu röykkiöittäin muistoseppeleitä ja kukkalaitteita, joita koristivat mustat surunauhat.

Vorlarlbergin kuvernööri Ulrich Ilg piti hautajaisissa lyhyen puheen, jossa hän yritti rohkaista surevia omaisia: ”Älkää hylätkö kotianne onnettomuudesta huolimatta.”

Katastrofista lähtien Itävallassa oli keskusteltu kiivaasti siitä, oliko Grosses Walsertal liian vaarallinen asuttavaksi ja pitäisikö laaksolaisten muuttaa sieltä pois.

Vorarlbergin osavaltion hallinto toivoi ihmisten jäävän ja oli valmis tukemaan tuhoutuneiden kylien ja tilojen jälleenrakentamista niin, että maanviljelijöille korvattaisiin 90 prosenttia kuluista, mikäli he päättäisivät rakentaa tilansa uudelleen. 12 omaisiaan menettänyttä perhettä oli kuitenkin jo päättänyt myydä maansa ja lähteä laaksosta ikihyviksi.

Pari päivää hautajaisten jälkeen Blonsin pappi Wilfried Stillhart lähti kierrokselle seurakuntaansa tarkastamaan lumivyöryjen tuhoja ja kirjoitti vaikutelmistaan:

”Lumi on temmannut piharakennuksen mukaansa ja vienyt sen laaksoon. Kesällä niitetty heinä on levinnyt raunioille. Siellä täällä lojuu jäätyneitä kotieläinten ruhoja, yksi ilman päätä, toinen parrun alle rusentuneena, kolmas nahatonna, julman luonnon nylkemänä. Katse osuu yhä uudelleen auringossa kimaltavaan vuoreen. Kaikkialla sama lohduton tuhon ja kärsimyksen maisema.”

Sähköt palasivat Grosses Walsertaliin helmikuun alussa, ja Blonsin tuhoutuneiden talojen jälleenrakennusurakka päättyi vuoden 1956 lopussa.

Vaimonsa ja kaksi lastaan menettänyt Gabriel Müller muutti pois laaksosta poikansa Sebastianin kanssa. Molemmat poikansa menettäneet Benedikt ja Bernadette Türtscher jäivät Blonsiin ja saivat vielä viisi lasta.

Vuoden 1954 katastrofin jälkeen Itävallan valtio alkoi parantaa maan lumivyöryvalmiuksia. Vuorten rinteille rakennettiin lumiaitoja ja istutettiin tuhansia puita sitomaan lunta paremmin paikoilleen.