Nykypäivän ihmiset ovat monella mittarilla kehittyneempiä ja taitavampia kuin esivanhempansa, mutta yhdessä asiassa näytämme ajaneen täysillä päin seinää.
Monet merkit viittaavat nimittäin siihen, että se tapa, jolla lapsia kasvatetaan vauraissa länsimaissa ei ole lasten kannalta paras mahdollinen.
Kenties meidän olisikin syytä ottaa oppia esivanhemmiltamme ja omaksua kasvatusmenetelmät, joita metsästäjä-keräilijät käyttivät ja käyttävät osin edelleen taatakseen lapsilleen parhaan mahdollisen tulevaisuuden.
Enemmän fyysistä läheisyyttä
Evoluutioantropologi, tohtori Nikhil Chaudhary on tutkinut afrikkalaista aka-kansaa, joka elää Kongon alueella edelleen metsästäjä-keräilijä-tyyppistä elämää.
Yhdessä lapsipsykologi, tohtori Annie Swanepoelin kanssa hän on vertaillut metsästäjä-keräilijöiden kasvatusmenetelmiä länsimaisten, teollistuneiden ja korkeasti koulutettujen yhteiskuntien suosimiin menetelmiin. Vertailu nosti esiin kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä yksityiskohtia.
BaYaka-kansan lapsilla on usein jopa 20 eri hoitajaa.
Tärkein havainto oli se, että metsästäjä-keräilijäyhteisöjen lapset saavat aikuisilta runsaasti fyysistä läheisyyttä. Heitä kannetaan kantoliinassa tai muilla tavoin suuren osan päivää aikuisten mukana, heitä imetetään usein neljävuotiaaksi asti ja he nukkuvat koko lapsuutensa yhdessä vanhempiensa kanssa.
Siksi heidän itkuunsa reagoidaan nopeasti, eikä heitä toruta mistään juuri koskaan.
Koko kylä kasvattaa lapsia
Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä noin 40 prosenttia lapsista kuolee ennen 15-vuotispäiväänsä, joten tässä mielessä kehittyneet yhteiskunnat ovat lapsille parempia.
Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä lapsilla on läheinen suhde myös muihin aikuisiin omien vanhempien lisäksi, ja yhteisön muut aikuiset toimivatkin eräänlaisina varavanhempina. Koko kylä kasvattaa lapsia ja auttaa huolehtimaan heistä.
”Nykypäivän vanhemmat saavat lastenkasvatukseen paljon vähemmän apua omalta suvultaan tai ystäviltään kuin aiemmat sukupolvet. Muilta saatu apu lasten kanssa voi vähentää niitä negatiivisia vaikutuksia, joita ydinperheen vanhempien stressillä voi lapseen olla.
Samalla muiden apu vähentää riskiä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jolla voi olla haitallinen vaikutus lapsen hyvinvointiin ja kognitiiviseen kehitykseen”, tohtori Nikhil Chaudhary selittää.
Apua myös vanhemmilta sisaruksilta
Toinen metsästäjä-keräilijäyhteisöille tyypillinen piirre on, että perheen vanhemmat sisarukset huolehtivat suurelta osin nuoremmistaan. On löydetty esimerkkejä, joissa jopa nelivuotiaat lapset huolehtivat pienemmistä lapsista.
Nyky-yhteiskunnassa tämä ei tietenkään enää onnistu varsinkaan, jos vanhempi lapsi on jo päivähoidossa tai koulussa. Silloin nuoremman sisaruksen hoito on järjestettävä muulla tavoin.
”Voisimme kenties tutkia mahdollisuutta antaa vanhemmille sisaruksille suurempi rooli pikkusisarustensa hoidossa. Se saattaisi edistää myös heidän omaa sosiaalista kehitystään”, Chaudhary pohtii.
Oppia leikin ja kokeilemisen kautta
Toinen merkittävä ero metsästäjä-keräilijäyhteisöjen ja nyky-yhteiskuntien välillä löytyy lasten oppimisesta. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä lapset oppivat toisiltaan leikin ja kokeilemisen kautta. Itse asiassa leikki ja oppiminen ovat lapsille yksi ja sama asia.
Chaudharyn ja Swanepoelin tutkimuksen mukaan tällainen oppiminen tekee lapsista joustavampia ja kehittää heidän itsevarmuuttaan.
Lisäksi leikkien oppiminen yhdistetään vähäisempään stressiin, suurempaan motivaatioon ja parempaan suoriutumiseen. Tutkijat myöntävät kuitenkin, että oppimismenetelmää ei voi aivan sellaisenaan ottaa käyttöön moderneissa yhteiskunnissa.
Lisää tutkimusta tarvitaan
Tutkijoiden mukaan tarvitaan vielä lisää tutkimusta siitä, miten metsästäjä-keräilijäyhteisöjen ja länsimaisten nyky-yhteiskuntien väliset erot heijastuvat mielenterveyteen ja lasten kehitykseen.
Tutkijat toivovatkin, että esimerkiksi psykiatrian ja evoluutioantropologian tutkijat tekisivät yhteistyötä lisätäkseen ymmärrystämme lasten kasvatuksesta. Sitä kautta voisimme kenties omaksua joitakin hyviä kasvatusmenetelmiä, jotka on jo kertaalleen ihmisen kehityksen myötä hylätty, mutta jotka olisivat selvästi myönteisiä lasten kehityksen kannalta.