9000 eaa.
Reikiä hoidettiin poraamalla
Vanhimmat tunnetut todisteet hampaiden hoidosta ovat peräisin Intiasta.
Arkeologisten löytöjen perusteella Indusjoen laakson asukkaat hoitivat reikiintyneitä hampaita poraamalla jo noin 11 000 vuotta sitten. Muinaisten intialaisten käyttämä jousipora oli valmistettu ohuesta puun-oksasta, johon oli pingotettu eläimen jänne.
Jänne kierrettiin piikiviterällä varustetun puikon ympärille, ja kun terä asetettiin reiän kohdalle ja sitä pyöritettiin liikuttamalla jousta edestakaisin, se porautui hampaaseen ja kairasi reikiintyneen osan pois.
Poranterä painettiin särkevää hammasta vasten. Ja jousta liikutettiin edestakaisin, jolloin pyörivä poranterä kairasi reikiintyneen hampaan osan pois.
Lopuksi syntynyt kolo täytettiin lyijyllä, joskin yhteiskunnan eliitti suosi paikka-aineena myös hopeaa ja kultaa. Porat kehittyivät ajan myötä, ja niiden terissä alettiin käyttää piikiven sijasta metallia.
2650 eaa.
Lämmin hiiri lievitti särkyä
Muinaisten egyptiläisten hammaslääkärien tehokkain lääke hammassärkyyn oli hiiri. Egyptiläiset uskoivat, että hiiri imi auringonsäteistä parantavaa energiaa.
Hammassärkypotilaita neuvottiinkin painamaan kuollut mutta yhä lämmin hiiri poskeaan vasten särkevän hampaan kohdalle. Näin auringon parantavat säteet vapautuivat ja karkottivat kivun.
Kun hiiri jäähtyi, se survottiin muusiksi, jotta siitä saatiin irti viimeisetkin parantavan energian rippeet. Sitten hiirimuusia levitettiin hampaisiin kivun lievittämiseksi.
700 eaa.
Hampaat pysyivät suussa kullalla
Entisajan vanhuksilla ei usein ollut montakaan hammasta suussaan. Varakkaat etruskit ratkaisivat ongelman kultaisilla siltaproteeseilla.
Useimmat muinaiset ikäihmiset potivat paradentoosia eli ientulehdusta, joka johti lopulta hampaiden irtoamiseen. Etruskit keksivät 700-luvulla eaa. ratkaisun ongelmaan: he kiinnittivät löystyneet hampaat paikoilleen kultanauhasta tehdyillä silloilla.
Nauha kiinnitettiin vielä tukevasti paikoillaan oleviin hampaisiin, minkä jälkeen se taivutettiin tiukasti löystyneiden hampaiden ympärille ja tarvittaessa naulattiin niihin.
Hampaat kiinnitettin paikoilleen ohuella kultanauhalla.
Roomalaiset ottivat etruskeilta mallia niin siltaproteesien kuin paikka-aineiden ja tekohampaidenkin käytössä. Köyhät roomalaiset joutuivat yleensä useimmiten tyytymään puisiin tekohampaisiin.
Kullasta ja hopeasta valmistettuja hammassiltoja on löydetty myös 2000-luvulla eaa. eläneiden egyptiläisten muumioilta. Tutkijat eivät ole varmoja, pantiinko sillat vainajien suuhun vasta kuoleman jälkeen osana muinaisten egyptiläisten palsamoimisrituaaleja.
Hampaat kiinni silkillä
Muinaiset intialaiset rakensivat hampaisiin ”siltaproteeseja” jo 2600-luvulla eaa. Intialaiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet siltoja suoraan hampaisiin, vaan he punoivat hampaiden ympärille silkkilangasta eräänlaisia tukikaaria, jotka kiristettiin ja kiinnitettiin paikoilleen solmuilla.
Kaikkein rikkaimmat käyttivät silkkilangan sijasta ohutta kultalankaa.
600 eaa.
Ihmisten suussa majaili mato
Muinaiset assyrialaiset tiesivät jo 600-luvulla eaa., mistä hammassärky johtui: jäytävän kivun aiheuttivat suussa asuvat madot.
Assyrialaisen myytin mukaan mato oli tyytymätön elämäänsä Mesopotamian soissa, joissa jumalat olivat määränneet sen asumaan hedelmiä syöden. Mato protestoi kohtaloaan:
”Mitä te annatte minulle syötäväksi? Kuivattuja viikunoita ja aprikooseja? Antakaa minun madella poskihampaaseen, tehdä kotini sen sisään ja syödä sen sisusta. Siellä voin imeä verta ja kaluta ikeniä.”
Assyrialaisten aseet hammasmatoja vastaan: valkosipuli, piparjuuri ja äidinmaito.
Vastaavia myyttejä tunnetaan myös muualta Lähi-idästä ja Aasiasta. Uskomus hammasmatoihin hammassäryn aiheuttajina piti pintansa 1800-luvulle asti.
Sekoita paahdettu valkosipulinkynsi hienoksi hakattuun piparjuureen ja lisää loraus rintamaitoa. Pyöritä massasta pieniä pillereitä, anna kuivua ja työnnä pilleri sieraimeen. Pian hammassärky on poissa.
45 jaa.
Kreikkalaissyntyinen Galenos oli keisari Marcus Aureliuksen mukaan Rooman valtakunnan paras lääkäri.
Hasis ja oopiumi turruttivat vihlovan hammassäryn
Antiikin ajan lääkärit eivät aina osanneet hoitaa potilaidensa hammassäryn syytä, mutta kipua he osasivat lievittää monin eri tavoin. Esimerkiksi roomalainen Aulus Cornelius Celsus (noin 25 eaa.–50 jaa.) suositteli hammassäryn hoitoon alruunanjuuresta, oopiumista ja kanelista valmistettua mikstuuraa.
Muutkin antiikin ajan tohtorit käyttivät kipulääkkeenä erilaisia rohtoja, kuten hullukaalta ja hasista. Celsuksen kreikkalaisella kollegalla Galenoksella (noin 129–210 jaa.) oli aivan omat hoitokeinonsa.
Hän määräsi hammaspotilailleen hoidoksi säilöttyä krysanteemin juurta, jonka piti Galenoksen mukaan poistaa särkyä. Ei ole tietoa, toimiko Galenoksen lääke, mutta se tiedetään, että oopiumilla, hullukaalilla ja hasiksella on puuduttavia ja kipua lievittäviä ominaisuuksia.
1578
Sokeri mustutti kuningattaren hampaat
”Hänen huulensa ovat ohuet ja hampaansa mustat. Vaiva on englantilaisilla yleinen, sillä he syövät runsaasti sokeria”. Näin kirjoitti muuan saksalainen Englannin kuningattaresta Elisabet I:stä ja tämän hoviväestä vuonna 1578.
Tuohon aikaan paras tapa hoitaa mätiä hampaita oli vetää ne pois, eikä hampaankiskojilta edellytetty alan koulutusta.
Ei liene ihme, että moni sen ajan ihminen, Elisabet I mukaan lukien, poti syvää hammaslääkärikammoa.
Englannin Elisabet I:n hampaat olivat pahasti mustuneet.
Joulukuussa 1578 kuningattaren lähipiiri totesi, että kuningattaren mustuneille ja särkeville hampaille oli tehtävä jotakin. Elisabet kieltäytyi hoidosta, kunnes Lontoon piispa John Aylmer keksi keinon ylipuhua hänet.
Iäkäs piispa kutsui Elisabetin katsomaan, kun yksi hänen harvoista jäljellä olevista hampaistaan vedettiin pois, eikä hän päästänyt ääntäkään. Näytös rauhoitti kuningatarta niin, että hän antoi poistaa omat huonot hampaansa.
1600-luku
Aurinkokuninkaalta lähti pala leukaluuta
Vielä 1600-luvulla ainoa tapa hoitaa huonoja hampaita oli kiskoa ne pois. Aina toimepnpide ei kuitenkaan onnistunut – edes kuninkaalla.
1600-luvulla eurooppalaiset saattoivat käydä markkinoilla poistattamassa särkevän hampaan. Hampaankiskojat olivat yleensä seppiä, jotka kiskoivat hampaita järeillä pihdeillä, ja he lupailivat toimenpiteen olevan lähes kivuton. Totuus oli kuitenkin usein toinen.
Vuonna 1685 Ranskan Aurinkokuninkaalta Ludvig XIV:lta piti poistaa pari särkevää yläleuan hammasta. Hampaankiskoja tarttui hampaisiin pihdeillään ja riuhtaisi, mutta hampaat pysyivät tiukasti paikoillaan ja kuningas vääntelehti tuskasta.
Joskus poistettavan hampaan mukana seurasi myös palanen potilaan leukaluuta.
Lopulta hampaat irtosivat, mutta niiden mukana irtosi myös pala yläleuan luuta, ja kuninkaan suuhun syntyi nenäonteloon johtava aukko.
Ludvigin henkilääkäri Antoine d’Aquin kirjoitti, että ”aina kun kuningas joi tai kurlasi kurkkuaan, nestettä purskusi hänen nenästään kuin suihkulähteestä”. Kuninkaan ei auttanut muu kuin kutsua kirurginsa apuun.
”Aloittakaa ja unohtakaa että olen kuningas. Haluan, että hoidatte minua aivan kuin olisin kuka tahansa talonpoika”, kuningas kehotti. Kirurgi onnistuikin sulkemaan kuninkaan suussa olevan reiän hehkuvalla raudalla.
Hampaanpoisto oli riski
Useimmat 1600-luvun hampaankiskojat käyttivät apuna ”pelikaaniksi” kutsuttuja pihtejä, joiden kärjet muistuttivat pelikaanin nokkaa. Toimenpiteen aluksi pihtien kärjet puristettiin poistettavan hampaan ympärille.
Sitten pihtejä väännettiin puisesta kädensijasta, kunnes hammas irtosi.
Joskus hampaan mukana saattoi irrota myös pala leukaluuta. Erään ranskalaisen hampaankiskojan moton sanotaankin olleen: ”Jos ei hammas irtoa, niin sitten irtoaa leukaluu!”
1: Pihtien tasainen puoli painettiin ientä vasten posken puolelle. 2: Koukkumaisella kärjellä tartuttiin poistettavaan hampaaseen.
1640-luku
Happo antoi helmihampaat
Kun englantilainen poliitikko sir Ralph Verney oli Ranskassa 1640-luvulla, eräs ystävä pyysi häneltä tuliaiseksi ”pienen hampaiden puhdistamiseen tarkoitetun harjan”.
Kahvin ja teen juonnin levitessä 1600-luvulla yläluokan keskuudesta muihinkin yhteiskunnan kerroksiin myös hampaiden tummentumat yleistyivät. Erottautuakseen rahvaasta ja saadakseen valkoiset helmihampaat Euroopan ylhäiset ja varakkaat alkoivat harjata purukalustoaan pienillä norsunluusta tai kullasta valmistetuilla harjoilla, joiden harjakset oli tehty esimerkiksi hevosen karvasta.
Britti William Addis alkoi valmistaa hammasharjoja teollisesti vuonna 1780.
Aina harjaamisesta ei kuitenkaan ollut enää apua. Tällöin avun antoi hammaslääkäri, joka levitti hampaisiin typpihappoa. Happo syövytti kiilteen ja antoi potilaalle valkeat helmihampaat – joksikin aikaa.
Kiilteen tuhouduttua hampaat rapautuivat nopeasti.
Noin 1700
Hammaslääketiede sai alkunsa
Seppien rajut hampaankiskontamenetelmät saivat väistyä, kun Pariisiin alkoi vuoden 1700 tienoilla syntyi hammasvaivojen hoitoon erikoistuneiden lääkärien ammattikunta. Ranskaksi heitä kutsuttiin nimellä dentiste (dent on ranskaksi hammas).
1700-luvun alun ranskalaiset dentistet ylenkatsoivat perinteisiä hampaankiskojia, joilla ei ollut minkäänlaista alan koulutusta. Nykyaikaisten hammaslääkärien ammattikunnan katsotaankin saaneen alkunsa dentisteistä.
Ranskalainen 1700-luvun dentiste, Pierre Fauchard. Fauchardia pidetään modernin hammashoidon perustajana. Hän julkaisi vuonna 1728 kirjan Le Chirurgien Dentiste, ensimmäisen tieteellisen hammashoitoa käsittelevän teoksen.
Hampaiden poistamisen sijaan dentistet pyrkivät pelastamaan hampaita aina, kun se vain oli mahdollista, ja he tarjosivat ensimmäisinä potilailleen ennaltaehkäisevää hampaidenhoitoa.
He puhdistivat hampaita, oikoivat niitä metallisilla tuilla ja valmistivat haljenneiden tai muuten vaurioituneiden hampaiden suojaksi kruunuja. He myös täyttivät ajan pahimpiin vitsauksiin kuuluneen kupan ikeniin tekemiä reikiä kullalla.
Kuppa vaurioitti niin ikeniä kuin hampaitakin, ja sitä sairastavien hampaat kuluivat usein ajan myötä teräviksi piikeiksi taudin tuhotessa vähä vähältä niitä suojaavaa kiillettä.
1800-luku
Napoleonin sodissa kaatuneiden sotilaiden hampaita kerättiin myytäviksi.
Hampaita otettiin vainajilta
Alati kehittyvästä hoidosta huolimatta hampaiden poistamista ei aina voinut välttää.
Niinpä 1800-luvulla oli runsaasti tarvetta tekohampaille. Aikaisemmin tekohampaita oli tehty muun muassa norsunluusta, metallista tai kovista puulajeista, kuten saarnista tai akasiasta. Tällaiset tekohampaat hiersivät kuitenkin usein ikeniä tai ne lahosivat vähitellen suussa.
1800-luvun taitteessa hammaspotilaiden elämä helpottui: monien sotien vuoksi Euroopassa oli kuollut tuhansia ja taas tuhansia sotilaita, jotka eivät enää tarvinneet hampaitaan. Taistelun päätyttyä ja armeijoiden marssittua tiehensä hammaskauppiaat suuntasivat taistelukentille vetämään hampaita kaatuneiden sotilaiden suusta.
Näin kerättyjä hampaita myytiin hammaslääkäreille, jotka istuttivat niitä potilaidensa suuhun. Tällaisia hampaita kutsuttiin ”Waterloo-hampaiksi” vuonna 1815 käydyn tuhansia ihmishenkiä vaatineen Waterloon taistelun mukaan.
Myöhemmin 1800-luvulla tekohampaita alettiin tehdä posliinista, ja 1900-luvulla niiden valmistukseen alettiin käyttää akryyliä.
