Tavoitteena häikäisevä hymy!

Reikiä hoidettiin poraamalla

Vanhimmat tunnetut todisteet hampaiden hoidosta ovat peräisin Intiasta.

Arkeologisten löytöjen perusteella ­Indusjoen laakson asukkaat hoitivat reikiintyneitä hampaita poraamalla jo noin 11  000 vuotta sitten. Muinaisten intialaisten käyttämä jousipora oli valmistettu ohues­ta puun­-oksasta, johon oli pingotettu eläimen jänne.

Jänne kierrettiin piikivi­terällä varus­tetun puikon ympärille, ja kun terä asetet­tiin reiän kohdalle ja sitä pyöritettiin liikuttamalla jousta edestakaisin, se porautui hampaaseen ja kairasi reikiintyneen osan pois.

Lopuksi syntynyt kolo täytettiin lyijyllä, joskin yhteiskunnan eliitti suosi paikka-aineena myös ­hopeaa ja kultaa. Porat kehittyivät ajan myötä, ja niiden terissä alettiin käyttää piikiven sijasta metallia.

Hampaat pysyivät suussa kullalla

Entisajan vanhuksilla ei usein ollut montakaan hammasta suussaan. Varakkaat etruskit ratkaisivat ongelman kultaisilla siltaproteeseilla.

Useimmat muinaiset ikäihmiset potivat paradentoosia eli ­ientulehdusta, joka johti lopulta hampaiden irtoamiseen. Etrus­kit keksivät 700-luvulla eaa. ratkai­sun ongelmaan: he kiinnittivät löystyneet hampaat paikoilleen kultanau­hasta tehdyillä silloilla.

Nauha kiinnitettiin vielä tukevasti paikoillaan oleviin hampaisiin, minkä jälkeen se taivutettiin tiukasti löystyneiden hampaiden ympärille ja tarvittaessa naulattiin niihin.

Roomalaiset ottivat etruskeilta mallia niin siltaproteesien kuin paikka-aineiden ja tekohampaidenkin käytössä. Köyhät roomalaiset joutuivat yleensä useimmiten tyytymään puisiin tekohampaisiin.

Kullasta ja hopeasta valmistettuja hammassiltoja on löydetty myös 2000-luvulla eaa. eläneiden egyptiläisten muumioilta. Tutkijat eivät ole varmoja, pantiinko sillat vainajien suuhun vasta kuoleman jälkeen osana muinaisten egyptiläis­ten palsamoimisrituaaleja.

Hampaat kiinni silkillä

Muinaiset intialaiset rakensivat hampaisiin ”siltaproteeseja” jo 2600-luvulla eaa. Intialaiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet siltoja suoraan hampaisiin, vaan he punoivat hampaiden ­ympärille silkkilangasta eräänlaisia tukikaaria, jotka kiristettiin ja kiinnitettiin paikoilleen ­solmuilla.

Kaikkein rikkaimmat käyttivät silkkilangan ­sijasta ohutta kultalankaa.

Ihmisten suussa majaili mato

Muinaiset assyrialaiset tiesivät jo 600-luvulla eaa., mistä hammassärky johtui: jäytävän kivun aiheuttivat suussa asuvat madot.

Assyrialaisen myytin mukaan mato oli tyytymätön elä­mään­sä Mesopotamian soissa, joissa jumalat olivat määränneet sen asumaan hedelmiä syöden. Mato protestoi kohtaloaan:

”Mitä te annatte minulle syötäväksi? Kuivattuja viikunoita ja aprikooseja? Antakaa minun madella poskihampaaseen, tehdä kotini sen sisään ja syödä sen sisusta. Siellä voin imeä verta ja kaluta ikeniä.”

Vastaavia myyttejä tunnetaan myös muualta Lähi-idästä ja Aasiasta. Uskomus hammas­matoihin hammassäryn aiheutta­jina piti pin­tansa 1800-luvulle asti.

Sekoita paahdettu valkosipulinkynsi hienoksi hakattuun piparjuureen ja lisää loraus rinta­maitoa. Pyöritä massasta pieniä pillereitä, anna kuivua ja työnnä pilleri sieraimeen. Pian hammassärky on poissa.

Sokeri mustutti kuningattaren hampaat

”Hänen huulensa ovat ohuet ja hampaan­sa mustat. Vaiva on englantilaisilla yleinen, sillä he syövät runsaasti sokeria”. Näin kirjoitti muuan saksalainen Englannin kuningattaresta Elisabet I:stä ja tämän hoviväestä vuonna 1578.

Tuohon aikaan paras tapa hoitaa mätiä hampaita oli vetää ne pois, eikä ham­paankiskojilta edellytetty alan koulu­tusta.

Ei liene ihme, että moni sen ajan ihminen, Elisabet I mukaan lukien, poti syvää hammaslääkärikammoa.

Joulukuussa 1578 kuningattaren lähipiiri totesi, että kuningattaren mustuneille ja särkeville hampaille oli tehtävä jotakin. Elisabet kieltäytyi hoidosta, kunnes Lontoon piispa John ­Aylmer keksi keinon ylipuhua hänet.

Iäkäs ­piispa kutsui Elisabetin katsomaan, kun yksi hänen harvoista jäljellä olevista hampaistaan vedettiin pois, eikä hän päästänyt ääntäkään. Näytös rau­hoitti ­kuningatarta niin, että hän antoi ­poistaa omat huonot hampaansa.

Aurinkokuninkaalta lähti pala leukaluuta

Vielä 1600-luvulla ainoa tapa hoitaa huonoja hampaita oli kiskoa ne pois. Aina toimepnpide ei kuitenkaan onnistunut – edes kuninkaalla.

1600-luvulla eurooppalai­set saattoivat käydä markkinoilla poistattamassa ­särkevän hampaan. Hampaankiskojat olivat yleensä seppiä, jotka kiskoivat ­hampaita järeillä pihdeillä, ja he lupailivat toimenpiteen olevan lähes kivuton. Totuus oli kuitenkin usein toinen.

Vuonna 1685 Ranskan Aurinko­kuninkaalta Ludvig XIV:lta piti poistaa pari ­särkevää yläleuan hammasta. Hampaankiskoja tarttui hampaisiin pihdeillään ja riuhtaisi, mutta hampaat pysyivät tiukasti paikoillaan ja kuningas vääntelehti tuskasta.

Lopulta hampaat irtosivat, mutta niiden mukana irtosi myös pala yläleuan luuta, ja ­kuninkaan suuhun syntyi nenäonteloon johtava aukko.

Ludvigin henkilääkäri Antoine d’Aquin kirjoitti, että ”aina kun kuningas joi tai kurlasi kurkkuaan, nestettä purskusi hänen nenästään kuin suihkuläh­teestä”. Kuninkaan ei auttanut muu kuin kutsua kirurginsa apuun.

”Aloittakaa ja unohtakaa että olen kuningas. Haluan, että hoidatte minua aivan kuin olisin kuka tahansa talonpoika”, kuningas kehotti. Kirurgi onnistuikin sulkemaan kuninkaan suussa olevan reiän hehkuvalla raudalla.

Hampaanpoisto oli riski

Useimmat 1600-luvun hampaankiskojat käyttivät apuna ”pelikaaniksi” kutsuttuja pihtejä, joiden kärjet muistuttivat pelikaanin nokkaa. Toimenpiteen aluksi pihtien kärjet puristettiin poistettavan hampaan ympärille.

Sitten pihtejä väännettiin pui­sesta kädensijasta, kunnes hammas irtosi.

Joskus hampaan mukana saattoi irrota myös pala leukaluuta. Erään ranskalaisen hampaankiskojan moton sanotaankin olleen: ”Jos ei hammas irtoa, niin sitten irtoaa leukaluu!”

Happo antoi helmihampaat

Kun englantilainen poliitikko sir Ralph Verney oli Ranskassa 1640-luvulla, eräs ystävä pyysi häneltä tuliaiseksi ”pienen hampaiden puhdis­tamiseen tarkoitetun harjan”.

Kahvin ja teen juonnin levitessä 1600-luvulla yläluokan keskuudesta muihinkin ­yhteiskunnan kerroksiin myös hampaiden ­tummentumat yleistyivät. Erottautuakseen rahvaasta ja saadakseen valkoiset helmihampaat Euroopan ylhäiset ja varakkaat alkoivat harjata puru­kalustoaan pienillä norsunluusta tai kullasta valmistetuilla harjoilla, joiden harjakset oli tehty esimerkiksi hevosen karvasta.

Aina harjaamisesta ei kuitenkaan ollut enää apua. Tällöin avun antoi hammaslääkäri, joka levitti hampaisiin typpihappoa. Happo syövytti kiilteen ja antoi potilaalle valkeat helmihampaat – joksikin aikaa.

Kiilteen tuhouduttua hampaat rapautuivat nopeasti.

Hammaslääketiede sai alkunsa

Seppien rajut hampaankiskontamenetelmät saivat väistyä, kun Pariisiin alkoi vuoden 1700 tienoilla syntyi hammasvaivojen hoitoon erikoistuneiden lääkärien ammattikunta. Ranskaksi heitä kutsuttiin nimellä dentiste (dent on ranskaksi hammas).

1700-luvun alun ranskalaiset dentistet ylenkatsoivat perinteisiä hampaankiskojia, joilla ei ollut minkäänlaista alan koulutusta. Nykyaikaisten hammaslääkärien ammattikunnan katsotaankin saaneen alkunsa dentisteistä.

Hampaiden poistamisen sijaan dentis­tet pyrkivät pelastamaan hampaita aina, kun se vain oli mahdollista, ja he tarjosivat ensimmäisinä potilailleen ennalta­ehkäisevää hampaidenhoitoa.

He puhdistivat hampaita, oikoivat niitä metalli­silla tuilla ja valmistivat haljenneiden tai muuten vaurioituneiden hampaiden suojaksi kruunuja. He myös täyttivät ajan pahimpiin vit­sauksiin kuuluneen kupan ikeniin tekemiä reikiä kullalla.

Kuppa vaurioitti niin ikeniä kuin hampaitakin, ja sitä sairastavien hampaat kuluivat usein ajan myötä teräviksi ­piikeiksi taudin tuhotessa vähä ­vähältä niitä suojaavaa kiillettä.