Kauniina kesäpäivänä vuonna 1756 skottilaiset salakuljettajat olivat kuljettamassa vaunulastillista viskitynnyreitä North Berwickin satamakaupunkiin. Sää oli lämmin, ja kaupunkiin päästyään he pistäytyivät paikalliseen pubiin oluelle.
Heidän epäonnekseen kaupunkiin oli saapunut myös pari tullimiestä. Kun tullimiehet näkivät vaunut täynnä viskitynnyreitä, he takavarikoivat laittoman kuorman välittömästi. Odottaessaan lisävoimia he siirsivät viskitynnyrit turvaan erään toisen pubin tiloihin.
Varmoina siitä, että tynnyrit olivat hyvässä tallessa, tullimiehet päättivät syödä ja tilasivat ruokaa. Aterian tarjoillut palvelustyttö näki viskitynnyrit ja lähetti viestin salakuljettajille, joiden oluttauko jatkui edelleen.
Salakuljettajat laativat uskaliaan suunnitelman.
He haalivat kiireesti kokoon vaunullisen tyhjiä tynnyreitä. Palvelustytön tarkan selostuksen avulla he porasivat alakerrasta yläkerran lattiaan reikiä ja valuttivat viskin omiin tynnyreihinsä. Tullimiehet vartioivat tyhjiä tynnyreitä kolme päivää, kun viski oli jo matkalla janoisille englantilaisille etelään.
Jälleen kerran skottilaiset viskin salakuljettajat olivat pitäneet brittiläisiä viranomaisia pilkkanaan.

Laittomat tislaamot olivat usein pieniä ja sijaitsivat syrjässä, jotta vihatut englantilaiset tullimiehet eivät olisi löytäneet niitä.
Skottien keskuudessa viskin kotipolttoa ja salakuljetusta ei pidetty rikollisena toimintana, vaan kunniallisena elinkeinona.
Englantilaisten tullimiesten ja muiden viranomaisten petkuttaminen oli lähes kansalaisvelvollisuus. Skottien erityisessä suojeluksessa oli heidän lempijuomansa uisge beatha, elämän vesi eli viski. Kaikki keinot olivat sallittuja.
Munkit toivat viskin Skotlantiin
Viskin tarkkaa alkuperää ei tunneta. Sekä skotit että irlantilaiset väittävät valmistaneensa viskiä ensimmäisenä. Tislaustaito on ilmeisesti saapunut Britteinsaarille mantereelta munkkien mukana.
Näin ollen irlantilaiset ehtivät todennäköisesti ensin, koska munkit tulivat Irlantiin ennen Skotlantia. Viskistä oli 1400-luvun lopulla tullut hyvin suosittu juoma Skotlannissa, ja tislaamoja perustettiin kaikkialle.
Skotlanti oli kuitenkin köyhää seutua. Ilmasto ja maaperä vaikeuttivat maanviljelystä. Rannikon asukkaiden ainoa elinkeino oli kalastus. Kotipolttoisen viskin myyminen tai vaihtaminen muihin tavaroihin antoi tervetullutta lisätuloa arjen niukkuuteen.

Kotipoltto on helppoa
Viskin valmistus on melko yksinkertaista. Tarvitaan vain viljaa, vettä ja hiivaa.
Resepti:
- Liota ohraa vedessä 2–3 päivää, kunnes se itää.
- Pysäytä itäminen lämmittämällä/kuivaamalla.
- Jauha saatu mallas, lisää lämmin vesi ja hiiva.
- Muutamassa päivässä seos on käynyt olueksi.
- Tislaa olut 2–3 kertaa ja kaada tynnyreihin.
- Kypsytyksen jälkeen viski on valmis juotavaksi.
Skoteilla oli pitkät salakuljetusperinteet. Tavaran kirjo ulottui tupakasta, viinistä ja suolasta hiileen. Salakuljettajat lisäsivät viskin valikoimiinsa 1700-luvun alussa.
Taustalla vaikutti Skotlannin ja Englannin parlamenttien yhdistäminen vuonna 1707, mikä aiheutti skoteille epämieluisia hallinnollisia muutoksia. Heidän mielestään uudet lait olivat riesoja, joita eteläinen perivihollinen sälytti Skotlannin niskaan.
Kaikkein pahin oli maltaalle määrätty vero. Mallasta tarvittiin oluen ja viskin valmistukseen. Vero laadittiin muun muassa terveyssyistä ja laajan yksityisen tislaamotoiminnan kitkemiseksi.
Laiton viski oli hyvin suosittua, etenkin kun se oli sekä väkevämpää että halvempaa kuin lailliset tuotteet, ja hillitön juominen oli melko yleistä.
Huvittavaa kyllä, mutta viranomaiset olivat huolissaan myös teen kasvavasta kulutuksesta, koska senkin uskottiin johtavan moraaliseen rappioon ja tapojen turmelukseen.
Vero vain pahensi juopottelua
Mallasvero ei hillinnyt juomista. Laiton tislaamotoiminta vain laajeni, ja samoin kävi salakuljetukselle. Reitit kulkivat ylämaiden tislaamoista rannikkokaupunkien pubeihin ja krouveihin ja edelleen Englantiin sekä muualle, missä väkevälle juomalle oli kysyntää.
Viranomaiset vastasivat laittomuuksien kasvuun lisäämällä tullimiehiä. Skotlantilaiset sala-kuljettajat pitivät osin isänmaallisena velvollisuutenaan huijata maahan lähetettyjä virkamiehiä siinä missä suinkin pystyivät.

Viskin kypsytys on perinne, joka syntyi ilmeisesti sattumalta. Salakuljettajat kätkivät tynnyrit, jotka löytyivät vuosien kuluttua. Viski todettiin entistä paremman makuiseksi.
Lopulta salakuljetus oli niin järjestelmällistä, etteivät tullimiehet mahtaneet mitään. Paikoin syntyi jopa osakeyhtiöitä organisoimaan toimintaa. Varakkaat asukkaat rahoittivat tuotantoa ja kuljetusta saaden osuuden voitoista tai tuotteista, muut hoitivat käytännön työn.
Maalaiskylien koko asujaimisto saattoi olla sekaantunut salakuljetukseen, minkä takia viranomaisten oli mahdotonta selvittää laittomuuksia. Suuremmissa kaupungeissa toiminta ei ollut aivan yhtä avointa.
Jos esimerkiksi hotellin isäntä Stirlingin kaupungissa halusi ostaa viskiä, hän lähetti ylämaille hautajaissaattueen, joka palasi arkku täynnä salakuljetettua viinaa.
Joskus salakuljettajat turvautuivat hämäykseen. Apurit saattoivat esimerkiksi kuljettaa sillitynnyreitä pitkin tiettömiä seutuja kiinnittääkseen tullimiesten huomion puoleensa ja taatakseen salakuljettajille työrauhan.
Jotkut tullimiehet ottivat hanakasti vastaan lahjuksia, joko käteistä rahaa tai tavaraa, jota heidän oli määrä etsiä. Useinkin kävi niin, että ovelat salakuljettajat joivat lahjotun virkamiehen pöydän alle ja katosivat yöhön.
Tullimiehet olivat täysin voimattomia, jos paikalliset viranhaltijat osallistuivat salakuljetukseen.

Yhdysvaltain salakapakat rikastuttivat Skotlannin viskintuottajia 1920-luvulla.
Skotit tienasivat kieltolain aikaan
Vuonna 1920 Yhdysvalloissa astui voimaan kieltolaki. Pian laittomat salakapakat kukoistivat koko maassa. Salakuljettajat toivat tavaraa Kanadasta, mutta viskiä tuotiin myös Skotlannista.
Monet skottitislaamot kehittivät varta vasten Yhdysvaltain markkinoille uusia viskimerkkejä. Juomat vietiin ensin täysin laillisesti Kanadaan, mistä ne päätyivät Yhdysvaltain mustaan pörssiin.
Salakuljetettu viski upposi janoisiin kurkkuihin. New Yorkissa oli 1925 ainakin 30 000 salakapakkaa.
Sen sai tuntea nahoissaan maineikas tullimies Malcolm Gillespie toimitettuaan joukon salakuljettajia tuomarin eteen.
Tuomari oli ilmeisesti itsekin sekaantunut salakuljetuksen, sillä hän määräsi syytetyille hyvin lievät tuomiot, kun taas Gillespie sai maksaakseen oikeudenkäynnin kulut.
Asukkaat kehittivät erilaisia varoitusmerkkejä ilmoittaakseen toisilleen tullimiesten liikkuvan seudulla. Esimerkiksi pyykin ripustaminen sovittuun paikkaan kertoi tislaamon työntekijöille, että tullimiehet olivat tulossa, jolloin arvokkaat laitteet piilotettiin kiireesti.
Jos tislaamo sijaitsi järven rannalla, laitteisto voitiin upottaa veteen ja onkia taas ylös tullimiesten lähdettyä. Joskus viskitynnyrit kätkettiin maahan, jolloin valmistajat ilmeisesti oppivat, että viski parani entisestään, jos se sai kypsyä jonkin aikaa.
Usein laiton viskinvalmistus ja salakuljetus oli niin avointa, että on suoranainen ihme, ettei ketään vangittu. Esimerkiksi Dufftownin vanhassa kellotornissa toimi vuosikausia laiton tislaamo.
Kirkko sijaitsi aivan paikallisen tullitoimiston naapurissa, mutta vaikka sadat tullimiehet kävelivät tornin ohi joka päivä, he eivät huomanneet mitään. Tosin lähellä sijaitsi myös laillinen tislaamo, jonka tuoksut ilmeisesti peittivät alleen salatislaamon höyryt.
Laittomat tislaamot laillisiksi
Jotkut viskinvalmistajat saivat ovelasti viranomaiset rahoittamaan laitonta toimintaansa. Kun laittoman tislaamon ilmiantajille luvattiin palkkio, vanhoista ja kuluneista tislauslaitteistaan eroon halunneet ilmiantoivat oman salatislaamonsa ja hankkivat saamallaan palkkiolla uudet laitteet.
Laittomuuksia ei siis saatu aisoihin veroilla eikä valvonnalla. Niinpä viranomaiset vaihtoivat vuonna 1823 taktiikkaa. Korkeiden maksujen ja sakkojen sijaan laillisen panimon perustamiskuluja pienennettiin merkittävästi, jolloin laillinen toiminta helpottui.
Uudet säännökset saivat monet salakuljettajat vaihtamaan alaa. Muun muassa George Smith perusti Glenlivet-tislaamon paikkaan, jossa alun perin sijaitsi hänen salatislaamonsa.
Ajat, jolloin tullimiehet olivat skottien perivihollisia ja maalaiskirkon alttarin alle kätkettiin salakuljetettua viskiä, olivat lopullisesti ohi.

Glenlivet on vanhimpia tislaamoja. Siellä on valmistettu viskiä vuodesta 1824.
Kuuluisat viskimerkit ovat salakuljettajien perua
Kun mallasvero poistui, entinen salakuljettaja innostui ensimmäisenä perustamaan laillisen viskitislaamon. Yritys toimii edelleen.
Skotlannin kansallisjuomaa valmistavista nykytislaamoista monen juuret ovat 1700–1800-lukujen salakuljetuksen kulta-ajoissa. Tunnetuimpia niistä on George Smithin perustama The Glenlivet -tislaamo Koillis-Skotlannissa.
Smith omisti 1800-luvun alussa yhden noin kahdestasadasta Spey-joen seuduilla toimineesta salatislaamosta. Sikäläinen lähde-vesi soveltui hyvin viskin valmistukseen, eivätkä tullimiehet juuri vaivautuneet syrjäiselle seudulle.
Kun uusi laki vuonna 1823 laski mallasveroa ja helpotti luvansaantia laillisen viskin tuottamiseksi, George Smith oli ensimmäinen, joka hankki luvan lailliseen tislaamoon seudulla. Yritys sai nimen Glenlivet salatislaamoita vilisseen alueen mukaan.
Smithin laittomat kilpailijansa olivat nyreissään, sillä heidän mielestään Smith häpäisi Skotlannin hyväksyessään viskinvalmistuksen luvanvaraisuuden. Lisäksi Smith oli ominut itselleen nimen Glenlivet, josta oli tullut lähes vertauskuva Skotlannin viskien parhaimmistolle.
Kilpailijat yrittivät uhkailla Smithiä, jotta tämä luopuisi hankkeesta, mutta itsepäinen skotti jatkoi valitsemallaan tiellä. Nykyään Glenlivet on yksi Skotlannin suurimpia viskintuottajia.
Glenlivet ei silti ole Skotlannin vanhin viskitislaamo. Edinburghin pohjoispuolella toimiva Glenturret väittää, että se on perustettu vuonna 1775 paikalle, jossa salakuljettajat tislasivat viinaa jo vuonna 1717.
Vanhojen tulliasiakirjojen mukaan toiminta kuitenkin käynnistyi vuonna 1818. Vuonna 2007 skottitutkijat löysivät vuoden 1785 Aberdeen Journal -lehdestä maininnan pienestä tislaamosta nimeltään Glen Garioch, joka siten lienee vanhin toiminnassa oleva viskitislaamo.