71 kuolemaantuomittua miestä ja naista nautti 1. kesäkuuta 1675 ehtoollisen Torsåkerin kirkossa Ångermanlandissa Pohjois-Ruotsissa.
He olivat kaikki tunnustaneet liittoutuneensa paholaisen kanssa. Naiset valittivat sydäntäsärkevästi, kun taas joukossa oleva muutama mies lasketteli karkeita kirouksia ja uhkailuja.
Vaikka kirkko oli täynnä omaisia, kukaan ei yrittänytkään auttaa tuomittuja. Sen sijaan naisten isät, veljet ja aviomiehet tarttuivat aseisiin ja ympäröivät paholaisen lakeijat.
Tuomitut ajettiin tönimällä ja iskujen saattelemana läheiselle Roviomäelle viiden kilometrin päähän kirkosta. Jos joku pyörtyi, hänet raahattiin sinne jaloista.
Mäen juurella pyöveli katkaisi tuomituilta pään, jotta heistä valuva veri ei sammuttaisi tulta. Perheenjäsenet raahasivat sitten päättömän ruumiin mäen päälle, riisuivat sen ja heittivät sen roviolle. Viidesosa Torsåkerin naisista katosi tuona kesäiltana liekkeihin.
”Noitanaisen älä anna elää.” Toinen Mooseksen kirja, Vanha testamentti.
Torsåkerin joukkoteloitus oli Ruotsin vuosien 1668–1676 noitavainojen suurin verilöyly. Joukkohysterian aika on tunnettu myöhemmin nimellä Det stora oväsendet, ”Suuri epäjärjestys”.
Niistä noin 400 noidasta, joita Ruotsissa tiedetään historian aikana teloitetun, reilut 300 menetti henkensä juuri ”Suuren epäjärjestyksen” aikana. Verilöylyn taustalla vaikuttivat kuningas ja lapset, joilla oli vilkas mielikuvitus.
Noitia rangaistiin harvoin
Varhaiskeskiajalla katolinen kirkko piti noituutta vaarattomana taikauskona. Rangaistukset olivat usein lieviä: noidaksi epäilty joutui esimerkiksi käymään useammin kirkossa ja lausumaan monta Marian tervehdystä.
Vähitellen kirkon asenne ilmiötä kohtaan muuttui, ja vuonna 1484 paavi Innocentius VIII usutti taisteluun noitia vastaan, sillä hän piti niitä uhkana oikealle uskolle.
Pian tämän jälkeen muuan dominikaanimunkki julkaisi Malleus Maleficarum- eli Noitavasara-nimisen kirjan. Paavin tuen saaneessa teoksessa vakuutettiin, että noidat ja velhot eivät olleet lapsellista taikauskoa vaan täyttä totta.
Noitavasaralla oli merkittävä vaikutus Euroopassa aina 1600-luvulle asti. Vaikka teos oli julkaistu katolisessa Euroopassa, sitä luettiin myös protestanttisissa Pohjoismaissa.
”Noitavasaran” kirjoittaja oli saksalainen Heinrich Kramer. Hän oli yrittänyt saada Itävallassa Innsbruckissa naisia tuomiolle noituudesta, mutta kaupunginhallitus esti tämän. Kaupungin piispa piti Krameria vanhuudenhöperönä hulluna.
1600-luvun Pohjolassa noitaoikeudenkäyntejä ei pidetty edes joka vuosi, ja tuomioon päädyttiin vain harvoin, kunnes Ruotsi meni sekaisin tavalla, joka hakee vertaistaan Pohjoismaiden historiassa.
Hysteria sai alkunsa, kun kärpäsestä tehtiin härkänen: 9-vuotias poika väitti 11-vuotiaan Gertrud Svensdotterin kävelleen veden päällä, kun tämä haki paimenessa vuohia pois Daljoen saaresta.
Väite kulki suusta suuhun, ja lopulta se kantautui pitäjän kirkkoherran Lars Elviuksen korviin. Tarina oli muuttunut matkan varrella yhä villimmäksi: Nyt tytön kerrottiin huutaneen paholaista. Tämä oli ilmestynyt ja antanut tytölle voidetta, jonka avulla tämä pystyi kävelemään veden päällä, kuten Jeesus. Huolestunut kirkkoherra päätti kuulustella Gertrudia.
Kirkkoherralla oli kuninkaan tuki
Vuoden 1668 alussa ilmaantui uusi todistaja. 15-vuotias poika kertoi, että Gertrud oli vieraillut usein Blåkullassa, jota suomeksi nimitetään toisinaan Kyöpelinvuoreksi. Hän oli jopa vienyt sinne mukaansa pojan pikkusiskot ja muita lapsia.
Useita todistajia astui esiin, ja 11-vuotiasta Gertrudia painostettiin yhä enemmän joka taholta. Kirkkoherra selitti hänelle, että hän pystyisi pelastamaan sielunsa vain, jos hän tunnustaisi syntinsä.
Lopulta tyttö alkoi puhua. Vuosi ”vuohitapauksen” jälkeen Gertrud ilmiantoi 19 ihmistä, joista kahdeksan oli aikuisia. Innokas kirkkoherra arveli päässeensä asian ytimeen.
Kaikki hänen teologinen tietämyksensä paholaisesta ja demoneista tuli nyt tarpeeseen. Elvius nojautui myös Ruotsin kuninkaan sanoihin. Vuonna 1608 Kaarle IX oli allekirjoittanut lain, joka rinnasti synnin majesteettirikokseen, ja kummastakin rangaistuksena oli kuolema.
Raamattunsa tunteva Elvius tiesi myös kirkon kannan noitiin. Se kiteytettiin toisessa Mooseksen kirjassa:
”Noitanaisen älä anna elää.”
Kun lakiseikat oli selvitetty, Ruotsin noitavainot saattoivat alkaa.
Lapset ilmiantoivat äitejään ja sisaruksiaan
Keväällä 1669 alkoivat levitä huhut. Moran kylässä Daljoen alajuoksulla esiin astuivat lapsitodistajat: Morassakin noidat olivat lennättäneet useita lapsia öisin Blåkullaan.
Kaarle IX (1603–1611) sääti kuolemanrangaistuksen noituudesta, aviorikoksesta ja tottelemattomuudesta vanhempia vastaan.
Elokuussa 1669 tuomiot vahvistettiin ja kaikkiaan 14 naisnoitaa ja yksi miesnoita teloitettiin. Yhden paikalla olleen kirkonmiehen mukaan se oli ”kammottava näky”.
Maalaiskylien lapsitodistajat näkivät äitiensä, sisartensa ja naapuriensa palavan. Päivän päätteeksi lapset ruoskittiin, sillä he olivat myöntäneet ottaneensa osaa saatanan pitoihin.
Noituuskomission puheenjohtaja, vapaaherra ja maaherra Lorentz Creutz perusteli kirjeessään valtioneuvostolle, miksi niin kovat otteet olivat tarpeen:
”Voin vakuuttaa Teille, hyvät herrat ja ylhäiset kreivit, että nopealla toiminnalla olemme luultavasti välttäneet tilanteen muodostumisen täysin kestämättömäksi.”
Creutz ei olisi voinut erehtyä pahemmin. Ongelmat eivät suinkaan olleet ohi, vaan tilanne riistäytyi käsistä.
Ei tiedetä, kuinka moni kuoli tunnustuksen saamiseksi käytetyn kidutuksen aikana.
Tunnustuksia kiskottiin kiduttamalla
Noituus oli crimen expectum – poikkeuksellinen rikos – ja se vaati poikkeuksellisia menetelmiä. Viranomaiset joustivat siksi oikeusturvasta, jota Ruotsissa muuten pidettiin arvossa.
Tunnustaminen pakotettuna
Ruotsin laki ei sallinut kidutusta edes rikosten tutkimisen yhteydessä. Noitavainojen alusta asti noituudesta syytettyjä kuitenkin kidutettiin, jotta nämä kertoisivat ”totuuden”. Kaarle XI ratkaisi ongelman vuonna 1674 hyväksymällä kidutuksen käytön virallisesti.
Epäluotettavat todistajat
1600-luvun Ruotsissa alaikäisten tai kanssarikollisten todistuksia ei yleensä pidetty uskottavina. Nyt ongelmana oli, ettei noitien toiminnasta ollut muita todistajia. Noitien tuomitsemiseksi oli siksi rikottava lakia. Yleisesti tiedettiin myös lasten sopivan todistajalausunnoistaan keskenään ennen oikeudenkäyntiä. Noituuskomissiot katsoivat tätäkin läpi sormiensa.
Armoton kuulustelija
Torsåkerin pappi Laurentius Horneus oli lievästi sanottuna innokas saamaan noitia kiinni. Tätä varten hän puristi kaupungin lapsilta todistajanlausuntoja pitämällä heidän päätään veden alla, piiskaamalla heitä tai sulkemalla heidät leivinuuniin ja uhkaamalla polttaa heidät. Uhrien tarinat merkittiin muistiin vasta vuonna 1735.
Teloitukset vain vahvistivat kansan uskoa noitiin. Todistajien rankaiseminen laimensi vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen lasten intoa todistaa, mutta tällöin vanhemmat painostivat heitä entistä kovemmin. Isät ja äidit olivat vakuuttuneita siitä, että kansan keskuudessa eli paholaisen lakeijoita, jotka joka yö vahingoittivat heidän lapsiaan.
Seuraavassa joulukuussa Moran käräjäoikeudessa langetettiin 55 uutta tuomiota. Taalainmaalta vainot levisivät pohjoiseen Härjedaleniin, Hälsinglandiin ja Ångermanlandiin. Sitten hysteria levisi Tukholmaan.
Valtioneuvosto oli neuvoton
Noitavainojen aikana asetettiin useita komissioita selvittämään noituusepäilyjä, sillä maan korkein oikeus ei voinut tehdä oikein muutakaan. Komissiot olivat kuitenkin eri mieltä jo siitä, mikä niiden tehtävä oli.
Keskiajan uskomusten mukaan noidat harrastivat noitasapatin aikana seksiä paholaisen ja tämän demonien kanssa.
Kaikissa noituuskomissioissa oli sekä vannoutuneita noituuden vastustajia että skeptikoita, jotka epäilivät lasten todistuksia.
Esimerkiksi Hälsinglandissa komissiossa toimineen lakimiehen mukaan vaikutti epäilyttävältä, että lapset olisivat kohdanneet Blåkullassa valkoisia enkeleitä, jotka kaiken kukkuraksi olisivat ilmoittaneet, että lapsilla ei pitäisi teettää kehruutöitä torstaisin ja lauantaisin.
Tämänkaltaiset selvästi oman edun tavoitteluun viittaavat todistukset saivat vähitellen joukkohysterian laantumaan.
Noitia poltettiin yhä elävältä
Vielä kesällä 1676 tukholmalainen noituuskomissio ei epäröinyt, kun syytettynä oli Pohjanmaalla syntynyt 63-vuotias Malin Matsintytär. Ratkaisevan todistajanlausunnon antoivat hänen omat tyttärensä.
Uhmakas nainen kiisti syytteet, kieltäytyi pitämästä aikuisia tyttäriään kädestä ja kirosi näiden valheet, kun nämä painostivat häntä tunnustamaan pelastaakseen sielunsa.
Ruotsissa noitia poltettiin harvoin elävältä, mutta muutamia poikkeuksia oli.
Kaikki Tukholman 40 000 asukasta olivat vakuuttuneita siitä, että Malin oli noita: Hän esimerkiksi vain jutusteli rauhassa pyövelin kanssa tämän kiinnittäessä hänelle kahleita, ja kun Malin poltettiin elävältä, hän ei päästänyt ääntäkään.
Vain muutaman viikon päästä asenteet muuttuivat, kun tuomarit olivat kokoontuneet käsittelemään uutta noituusjuttua. Todistajana oli 15-vuotias piika Annika Thomsdotter, joka kertoi, että häntä oli piiskattu Blåkullassa niin kovasti, että hän oli pyörtyillyt ja että hän oli siksi menettänyt työpaikkansa.
Yksi tuomareista alkoi kovistella todistajaa: oliko tarina totta? Yhtäkkiä Annika puhkesi itkemään ja kertoi, ettei hän ollut koskaan käynyt Blåkullassa. Muut lapset olivat pakottaneet hänet tukemaan tarinoita noidista.
Ällistyneet tuomarit kysyivät, tunsiko hän muita lapsia, joita oli painostettu samaan.
”Kyllä, Kerstin Jönsdotterin”, Annika vastasi.
Noidat matkalla Blåkullaan oli suosittu kuva-aihe aina 1700-luvulle asti. Francisco Goyan syväpainokuva on vuodelta 1799.
Kun Kerstin kutsuttiin sisään, hän myönsi heti valehdelleensa. Ennen lounasta tuomarit olivat jo löytäneet kahdeksan samanlaista tapausta. Valehdelleet nimesivät oikeudelle kolme tyttöä, jotka olivat olleet koko kohun takana Tukholmassa.
Kaikki käynnissä olleet noituusoikeudenkäynnit keskeytettiin Ruotsissa. Tytöt, jotka olivat johtaneet pääkaupungin noitajahtia, maksoivat tekemisistään hengellään. Heidät teloitettiin 20. joulukuuta 1676. Kirkollisten asiakirjojen mukaan tytöt katuivat ja ”alistuivat rangaistukseen anoen Jumalalta anteeksi syntejään”.
Kahdeksan vuotta kestäneen joukkohysterian aikana teloitettiin ainakin 315 ruotsalaista. Suurin osa uhreista oli naisia. Sen jälkeen noituusoikeudenkäynnit harvinaistuivat, ja viimeinen noitanaiseksi väitetty teloitettiin vuonna 1704.
LUE LISÄÄ:
Bengt Ankarloo: Satans raseri – en sannfärdig berättelse om det stora häxoväsendet i Sverige och omgivande länder, Ordfront, Stockholm, 2007
Jan Guillou: Häxornas försvarare – ett historiskt reportage, Pirat, 2002
Mirkka Lappalainen: Pohjoisen noidat, Otava, 2018
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää, WSOY, 2013