Egle Zacchini laukaisuvalmiina. Suvusta on tullut monia ihmistykinkuulia.

© Getty Images

​Rohkeat ihmistykinkuulat kiisivät halki ilman

1800-luvun lopun sirkusyleisö rakasti ohjelmanumeroita, joissa nuoria tyttöjä ammuttiin tykinputkesta. Esitys oli kuitenkin yhtä vaarallinen kuin miltä se näytti. Ihmistykinkuula saattoi lentää turvaverkon ohi kohtalokkain seurauksin.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011 teksti Kasper Nielsen

Joka ilta Lontoon Royal Aquarium-teatterin sirkusnäytäntöjen yleisö sai todistaa niin spektaakkelimaista ja henkeäsalpaavan vaarallista esitystä, että sisäministeri oli julkistanut siitä varoituksen.

Viranomaisten huoli sirkustaiteilijoiden ja yleisön terveydestä oli hyvää mainosta esitykselle. 

Kansaa virtasi teatteriin huhtikuussa 1877 pidetystä ensi-illasta lähtien, ja katsomo oli tupaten täynnä päivän kahdessa näytöksessä kello 17.30 ja kello 22.30.

Ohjelmassa oli myös joukko perinteisiä sirkusesityksiä, mutta uusi ohjelmanumero, jonka esitti nuori naistaiteilija, oli erityisen odotettu.

Korkealla katsojien pään päällä roikkui musta tykinputki köysien ja vaijereiden varassa. Madame Zazel astui esiin rummunpäristyksen säestämänä ihonmyötäiseen asuun ja pitkävartisiin saappaisiin pukeutuneena.

Hän nousi ketterästi tykin luo ja tasapainoili sen suulla. Koko rakennelma huojui uhkaavasti ripustuksissaan, kun Madame Zazel kipusi tykinputken sisään.

Tässä vaiheessa yleisön joukosta kuului yleensä pelokkaita huudahduksia. Hetken päästä koko katsomo kohahti, kun tykki laukesi paukahduksen säestämänä ja sinkosi Zazelin 30 metriä halki ilman.

Ohjelmanumero oli lyhyt mutta mieleenpainuva. Yleisö odotti ilmalennon päättyvän ikävästi, mutta kaikkien helpotukseksi Madame Zazel putosi turvallisesti verkkoon. 

Yleisö puhkesi valtaviin suosionosoituksiin, jotka eivät ottaneet millään loppuakseen.

Yleisöä ​houkuteltiin näytöksiin ​​julisteilla. ​Tässä vähäpukeisena esiintyneen Madame Zazelin (​vas.) ​ja vähän erilaista viihdettä tarjonneen tanskalaisen John Holtum ​in (oik.) mainokset.

© British library & Getty Images

Näytös oli illuusiota

Madame Zazelin oikea nimi oli Rossa Matilda Richter, ja hän oli 14-vuotias. Häntä pidetään kaikkien aikojen ensimmäisenä elävänä tykinkuulana. 

Näyttävän ohjelmanumeron oli kuitenkin keksinyt jo muutama vuosi aiemmin William Leonard Hunt -niminen mies.

Hunt tuli suuren yleisön tietoisuuteen 15. elokuuta 1860, kun hän aloitti hätkähdyttävät nuorallakävelyesitykset Kanadan ja Yhdysvaltojen välisen Niagaran putouksen yllä. 

Hunt maustoi esityksiään erilaisilla tempuilla; hän käveli nuoralla kantaen miestä selässään, teki nuoralla voltteja ja roikkui siitä jalkojensa varassa pää alaspäin. 

Hurjapäiset temput houkuttelivat paikalle myös korkea-arvoisia katsojia – muun muassa Walesin prinssin, josta tuli myöhemmin Britannian kuningas Edvard VII, kerrotaan nähneen show'n.

Huntista kehkeytyi yksi 1800-luvun kuuluisimmista sirkustaiteilijoista. Hän matkusti Lontooseen, missä hän esiintyi taiteilijanimellä Suuri Farini. 

Vuonna 1869 hän kuitenkin päätti lopettaa temppuilun ja ryhtyi Lontoon Royal Aquarium -teatteriin johtajaksi. 

Siellä ollessaan hän kehitti prototyypin tykistä, jolla Madame Zazel viihdytti ja kauhistutti yleisöä vuonna 1877.

Tykin kehittelytyö oli alkanut muutama vuosi aiemmin. Vuonna 1871 Farini haki patenttia katapulttiviritelmälle, joka kumisten jousien avulla sinkosi akrobaatin 10–12 metrin korkeuteen.

Yleisö näki Farinin kehittelemän sirkuskatapultin pari vuotta myöhemmin, kun viehättävä Lulu-niminen sirkustaiteilija antoi sillä vakuuttavan näytön akrobaattisista kyvyistään Niblo’s Garden -teatterissa New Yorkissa. 

Ohjelmanumeron alussa Lulu seisoi liikkumatta paikoillaan esiintymisareenan keskellä. Sitten yhtäkkiä, ikään kuin itse maasta ponnistaen, hän singahti suoraan ilmaan kymmenen metrin korkeuteen ja tarttui trapetsiin.

Numero oli illuusiota useammalla kuin yhdellä tavalla. 

Lulun heitti ilmaan suurella voimalla lattiatasossa ollut huomaamaton alusta, joka laukaistiin ja vedettiin takaisin niin nopeasti, että vain tarkkaavaisimmat katsojat tajusivat, mitä tapahtui.

Lisäksi Lulu ei esiintymisnimestään huolimatta ollut nainen. Hän oli Farinin sukulaispoika, jonka oli naisellisten piirteidensä ansiosta helppo muuntautua sirkusprinsessaksi. 

Kun Farini alkoi suunnitella sirkustykkiään, Lulu otti jalat alleen ja liittyi kiertelevään Howes & Crushing -sirkukseen ”trapetsien kuningattareksi”.

Farini työskenteli sinnikkäästi keksintönsä parissa. Vuonna 1875 hän jätti patenttihakemuksen ”lieriömäiselle säiliölle”, jossa oli pienellä ruutipanoksella laukaistava kumijousi. 

Parin vuoden kuluttua hän oli valmis esittämään maailmalle huimapäisen ohjelmanumeronsa Rossa Matilda Richterin kanssa.

Valtava kuormitus

  • Päällisin puolin sirkustykki on kuin tavallinen tykki, mutta ruutipanoksen sijaan ihmisen lennättää ilmaan paineilmalla toimiva katapultti.

  • Varhaiset taiteilijat suojasivat ihonsa palovammoilta talkilla. Nykyään käytetään suojapukua ja kypärää.

  • Ihmistykinkuula on radioyhteydessä apulaiseensa, joka ilmoittaa hänelle tarkan laukaisuhetken.

  • Ihmistykinkuula jännittää kaikki lihaksensa valmistaen kehoaan ottamaan vastaan voimat, jotka vastaavat astronauttiin kohdistuvia voimia avaruuteen laukaisuhetkellä.

  • Ihmistykinkuula saattaa menettää laukaisun voimasta hetkeksi tajuntansa. Hän palaa tajuihinsa kesken ilmalennon.

  • Lyhyen ilmalennon aikana akrobaatti tekee puolivoltin niin, että hän laskeutuu turvaverkkoon selkä edellä.

  • Jos kaikki sujuu suunnitellusti, ihmistykinkuula ottaa vastaan yleisön suosionosoitukset ja alkaa valmistautua seuraavaan laukaisuun. 

Korkea palkka, suuri riski

Madame Zazel sai jokaisesta esityksestään palkaksi 20 puntaa. 

Se oli noihin aikoihin ruhtinaallinen palkkio ja jopa kymmenen kertaa enemmän kuin mitä tavallinen sirkustaiteilija sai. 

Palkkansa eteen hän kuitenkin asetti henkensä alttiiksi vaarallisessa esityksessä kahdesti päivässä joka päivä, paitsi sunnuntaisin ja pyhäpäivisin.

Vaarallisinta ei ollut itse laukaus, kuten yleensä kuviteltiin. 

Laukaisuhetkellä kuulunut valtava pamaus ja ilmaan noussut savupilvi olivat silkkaa teatteria. 

Jos ihminen olisi laukaistu oikean tykinkuulan tapaan, seurauksena olisi ollut nopea ja varma kuolema. 

Tykinputkessa oleva kumijousi sinkautti akrobaatin matkaan kuin valtava ritsa. 

Muutamia sekunteja kestänyt ilmalento ja etenkin laskeutuminen olivat sen sijaan täynnä riskejä ja loukkaantumisen mahdollisuuksia.

Suurin riski oli, että ihmistykinkuula ei osunutkaan pudotusta vaimentamaan jännitettyyn verkkoon. Lentorata oli periaatteessa helposti laskettavissa. 

Kun otettiin huomioon akrobaatin paino sekä laukaisun voima ja suunta, turvaverkon sijaitipaikka voitiin laskea tarkasti. 

Mutta laskelmaan saattoivat vaikuttaa monet muut tekijät, esimerkiksi se, jos ihmistykinkuulan paino oli muuttunut edellisestä kerrasta tai jos kumijousi ei toiminutkaan kuten piti. 

Ulkona pidetyissä näytöksissä piti ottaa huomioon myös tuulen suunta ja voimakkuus.

Varmuuden vuoksi tykkiä kokeiltiin säännöllisesti laukaisemalla siitä taiteilijan painoinen hiekkasäkki. Lisäksi mekaanikko tarkisti laitteiston päivittäin mahdollisten vikojen varalta. 

Riskit olivat kuitenkin melkoiset; vuosia myöhemmin brittiläinen historioitsija A. H. Coxe arvioi, että 50:stä ensimmäisestä lentoakrobaatista 30 kuoli esityksessä.

Ensimmäisten ihmistykinkuulien aikoihin verrattuna riskit ovat nykyään huomattavasti pienemmät, mutta työ ei vieläkään ole vaaratonta. 

Eräs nykyinen elävä tykinkuula on kuvaillut olosuhteita seuraavasti:

”Ballistiikka on nykyään niin huippuunsa kehitettyä, että tulla ammutuksi tykistä ei ole yhtään sen vaarallisempaa kuin se, että yrittää ajaa partansa moottorisahalla.”

Edelläkävijä sai jäljittelijöitä

Madame Zazel oli esiintynyt Lontoossa kolme vuotta, kun kuuluisa yhdysvaltalainen sirkuksen johtaja P. T. Barnum kiinnitti häneen huomionsa. 

Barnum suostutteli Madame Zazelin lähtemään Yhdysvaltoihin, jossa tätä mainostettiin julisteessa sanoin: 

”Zazel, ihmisammus – nähkää, miten hänet ammutaan jättimäisellä kanuunalla.”

Madame Zazel jättikanuunoineen sai Yhdysvalloissa suuren suosion, ja pian myös muut sirkukset saivat omat elävät tykinkuulansa. 

Kaikki alkuperäisen esityksen elementit kopioitiin – aina esiintyjän nimeä myöten. 

Samaan aikaan vuonna 1881 kun aito Madame Zazel esiintyi kiertävän Batcheller & Doris -sirkuksen mukana, yleisö sai ihastella Miss Zazelia niin Shelby Shelby, Pullman & Hamiltonin kuin Cooper, Jackson & Co:nkin sirkuksissa.

Vähäpukeiset tykkikuningattaret olivat suuri hitti 1880-luvun alussa, eikä yleisö tuntunut saavan heistä tarpeekseen. 

Lontoossa Farini oli puolestaan löytänyt itselleen uuden tähden, ”Beben, lentävän naisen”. Jopa Farinin sukulaispoika Lulu rohkaisi mielensä ja alkoi esiintyä tykinkuulana.

Uusi ohjelmanumero vaati ensimmäisen kuolonuhrin 3. toukokuuta 1881, kun akrobaatti Lizzie Davene ajoitti näytöksessä Pennsylvaniassa ilmalennon aikaisen volttinsa väärin ja löi alastulossa päänsä kohtalokkaasti turvaverkon kehykseen.

Lukuisten jäljittelijöiden ja alituisen hengenvaaran vuoksi alkuperäinen Madame Zazel vaihtoi tykkinumeron nuoralla kävelyyn, mutta vuonna 1891 hän putosi pahasti ja mursi selkänsä. 

Hänen uransa sirkustaiteilijana päättyi siihen, ja hän jäi eläkkeelle ja muutti Englantiin.

Muutenkin aika alkoi ajaa jännittävien mutta lyhytkestoisten ihmistykinkuulaesitysten ohi. Yleisö halusi uusia, entistä uskaliaampia temppuja. 

Muun muassa pyörällä ajo nuoralla ja tai valtavassa silmukassa ohittivat 1890-luvulla vähitellen suosiossa tykinkuulaesitykset.

1920-luvulla sirkustykit muistuttivat oikeita tykkejä ja akrobaatit pukeutuivat lentäjänpukuun. 

© Polfoto/Corbis

Kiinnostavatko historian huimapäät?

​Tilaa HISTORI​A​ tästä

Tykillä vihollisen selustaan

1920-luvun alussa ihmistykinkuulat olivat jo lähes unohdettua hupia, kunnes erään italialaisen sirkusperheen vesan ansiosta lajin suosio nousi jälleen.

Edmondo Zacchini oli sirkusperheen poika, joka oli lapsesta lähtien esiintynyt sekä klovnina että akrobaattina. Myöhemmin hän opiskeli myös mekaniikkaa. 

Ensimmäisessä maailmansodassa hän taisteli vuonna 1917 itävaltaunkarilaisia joukkoja vastaan Monte Grappan taistelussa. Etäisyys viholliseen oli alle sata metriä, ja Zacchini alkoi pohtia erilaisia keinoja, joilla pääsisi hyökkäämään vihollista vastaan sen selustasta.

Vuosia myöhemmin hän kertoi Life-aikakauslehden haastattelussa kuvitelleensa mielessään, kuinka sotilaita singottaisiin vihollisen linjojen taakse suurilla tykeillä.

Zacchini ei päässyt kokeilemaan ideaansa rintamalla, mutta sodan loputtua hän ryhtyi suunnittelemaan sen toteuttamista sirkuksessa. 

Hän teetti konepajassa sirkustykin piirustustensa mukaan. Farinin kumijousen sijaan Zacchini käytti tykissään suurta vieteriä.

Uudentyyppinen tykkinumero esitettiin ensimmäisen kerran Kairossa vuonna 1922. Zacchini kapusi tykinputkeen, ja hänen pikkuveljensä Hugo hoiti laukaisun. 

Zacchinin tykistä laukaisuhetkellä lähtevä pamaus ja savupilvi olivat kuin oikeasta tykistä. Kun tykki laukesi, laukauksen valtava voima mursi Zacchinin oikean jalan kuin tulitikun.

Sairaalassa epäonnisella kanuunakuninkaalla oli runsaasti aikaa miettiä tykkiinsä teknisiä parannuksia. 

Zacchini tuli siihen tulokseen, että hänen tykkinsä oli liian leveä eikä ihmisammus saanut siitä riittävästi tukea laukaisuhetkellä. Lisäksi hänen käyttämänsä vieteri oli aivan liian voimakas tarkoitukseensa.

Toivuttuaan Zacchini suunnitteli ja rakennutti uuden tykin ja vaihtoi tehtäviä veljensä kanssa. 

Tällä kertaa hänen laskelmansa onnistuivat huomattavasti paremmin. Hugo selviytyi laukauksesta loukkaantumatta ja lensi sen voimasta pidemmälle kuin kukaan oli koskaan lentänyt Farinin tykeillä.

Veljesten Euroopan-kiertueesta tuli suurmenestys. Italian kuningas Viktor Emanuel III myönsi heille kultaiset mitalit, ja veljekset saivat ansiomerkit myös Norjan hallitukselta.

Edmondo Zacchini jatkoi sirkusesityksiä vuoteen 1934, minkä jälkeen hän alkoi kouluttaa ammattimaisia ihmistykinkuulia. 

Ammatin salat ja taitotieto ovat säilyneet suvussa ja siirtyneet vanhemmilta lapsille, ja Zacchinien perhe onkin tiettävästi kouluttanut eniten ihmistykinkuulia ja rakentanut eniten sirkustykkejä maailmassa.

Myös yhdysvaltalainen Smithin perhe pitää yllä ihmistykinkuulaperinnettä. 

Käyttämillään paineilmatykeillä he ovat muun muassa rikkoneet pituusennätyksiä ja ampuneet akrobaatin Yhdysvaltojen ja Meksikon välisen rajan yli.

Lue lisää

Byron Rogers: The last human cannonball – And other small journeys in search of great men, Aurum Press, 2006. Shane Peacock: The great Farini, Allan Lane, 1995.

Ehkä sinua kiinnostaa...