Vuonna 1928 näyttelijä Thomas Dartmouth Rice esitteli Yhdysvaltojen varieteenäyttämöillä uuden, karkean karikatyyrimäisen hahmonsa: ”Jim Crow” oli resuisiin vaatteisiin pukeutunut musta mies, joka tanssahteli pitkin näyttämöä ja lauleli hilpeästi kaikista tytöistä, joita hän halusi suudella. Yleisö oli ratkiriemuissaan.
Katsojia naurattivat etenkin Ricen kasvot. Valkoinen näyttelijä oli nimittäin värittänyt ihonsa pikimustaksi mutta jättänyt kuitenkin samalla suun ympäryksen meikkaamatta, jolloin huulet näyttivät mustaa ihoa vasten epätavallisen suurilta ja paksuilta.
Yleisö oivalsi nopeasti, että Ricen hölmön huoleton hahmo symbolisoi maan kahta miljoonaa afrikkalaistaustaista asukasta, joita valkoiset yhdysvaltalaiset olivat pitäneet orjina etenkin etelävaltioiden plantaaseilla.
Historioitsijoiden mukaan Rice oli ensimmäinen näyttelijä, jonka ura perustui mustan väestön ivaamiseen käyttämällä afrikkalaisia kasvonpiirteitä karrikoivaa mustaa kasvomeikkiä eli niin sanottua blackfacea – ja moni otti hänestä mallia.
Seuraavien sadan vuoden aikana blackfaceä käytettiin viihteen varjolla rasististen asenteiden ja rotusyrjinnän pönkittämiseen.
Kasvojen mustaamisen perinne juontuu kuitenkin paljon pidemmältä kuin Thomas Dartmouth Ricen tunnetuksi tekemä blackface. Jo 1500-luvun lopulla valkoiset näyttelijät esittivät Shakespearen Titus Andronicus -tragedian mustaa maurihahmoa Aaronia iho mustaksi meikattuna.
Hahmo on ikuistunut jälkipolville englantilaisen kirjailijan Henry Peachamin piirroksissa. Kirjailija näki esityksen vuonna 1595, ja hänen piirroksistaan käy ilmi, että näyttelijän kasvot on mustattu ja tällä on päässään kiharainen peruukki.
Valkoiset oli meikattava mustiksi
1500-luvun Britanniassa valkoisten näyttelijöiden oli naamioitava itsensä mustiksi hahmoiksi siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka maassa tuolloin asuikin mustia, heitä ei työskennellyt näyttelijöinä.
Tutkijoiden mukaan mustaksi meikattuja näyttelijöitä nähtiin vuosina 1579–1642 ainakin seitsemässäkymmenessä tuotannossa, ja Shakespearen vuonna 1603 kirjoittamassa Othellossa päähenkilönä oli saman niminen tummaihoinen mies.
Uudisasukkaat veivät englantilaisen teatteriperinteen Atlantin yli Pohjois-Amerikan itärannikolle, ja samalla jatkui myös tapa värjätä mustia hahmoja esittävien valkoisten näyttelijöiden kasvot.
Siinä missä Englannissa mustat hahmot olivat kuitenkin kuvanneet kaukomaiden eksotiikkaa, siirtokunnissa tummiksi naamioidut näyttelijät esittivät afrikkalaisia orjia.
Pian kehittyi kokonainen ennakkoluuloille rakentunut henkilögalleria.
Uudisasukkaat ylenkatsoivat mustia ja näkivät mielellään mustiksi meikattujen näyttelijöiden esittävän konnia – tai ainakin sellaisiksi tulkittavia hahmoja. Esimerkiksi Othello, jossa musta päähenkilö tappaa mustasukkaisena kauniin, valkoisen vaimonsa Desdemonan, oli hyvin suosittu.
Näytelmä, joka tosiasiassa käsittelee yleisinhimillisiä tunteita, kuten rakkautta ja luottamusta, vahvisti uudisasukkaiden silmissä heidän käsitystään mustien väkivaltaisuudeta ja ”rotujen sekoittumisen” sopimattomuudesta.
Blackfacella oikeutettiin orjuutta
Mustien ihonvärin ja piirteiden karrikointi tietoisen halventavassa ja demonisoivassa tarkoituksessa alkoi kuitenkin vasta 1830-luvulla, kun Rice kollegoineen nähtiin mustassa kasvomeikissä, jota kuvaava termi ”blackface” yleistyi seuraavina vuosikymmeninä.
Niin kutsutuissa Minstrel Show -esityksissä, joihin kuului sketsejä, monologeja ja tanssinumeroita, näyttelijät matkivat mustien orjien tapaa puhua, tanssia ja laulaa, ja pian syntyi kokonainen ennakkoluuloille rakentunut hahmogalleria.
Jim Crow’n ohella suosittuja hahmotyyppejä olivat ”Mammy”, ylipainoinen, hyväntahtoinen musta nainen, sekä ”Zip Coon”, hyvin pukeutunut musta orja, joka viljeli hienoja sanoja niiden merkitystä ymmärtämättä. Yhteistä hahmoille oli se, että ne olivat tyhmiä, laiskoja, vastuuntunnottomia sekä usein korostetun kiinnostuneita seksistä.
Disneyn saama kritiikki on poikinut myös vastakritiikkiä, jonka mukaan blackface-varikset ovat itse asiassa tarinan sankareita, sillä he ainoina auttavat Dumboa.
Lastenelokuva ”Dumbo” kritiikin kohteena
1930–1960-luvun piirroselokuvia on kritisoitu niiden stereotyyppistä mustista hahmoista. Kritiikin kohteena ollut myös Disney-elokuva Dumbon variskuoro.
Ajankohta ei ollut sattumaa. Afrikkalaista alkuperää olevien orjien määrä oli edellisvuosina kasvanut maassa räjähdysmäisesti – historioitsijoiden arvioiden mukaan 1700-luvulla Afrikasta vietiin orjiksi Uuteen maailmaan noin 157 000 ihmistä. Vuonna 1781 Yhdysvalloissa eli lähes 575 000 orjaa, ja vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa määrä oli kasvanut jo kahteen miljoonaan.
Jim Crow alisti mustat
Kolmekymmentä vuotta sen jälkeen, kun Rice oli esitellyt Jim Crow -hahmonsa, Yhdysvallat lakkautti orjuuden verisen sisällissodan jälkeen. Entiset orjat saivat pian samat oikeudet kuin valkoiset kansalaiset – ainakin paperilla.
Etelävaltioiden valkoiset eivät suhtautuneet muutokseen hyvällä, sillä orjuuden lakkauttamisen jälkeen he olivat menettäneet plantaasiensa ilmaisen työvoiman, ja nyt heidän oli myös kohdattava aiemmin orjuuttamansa ihmiset tasaveroisina kansalaisina.
Laulu Jim Crow’sta raikui ympäri Yhdysvaltoja 1830-luvulla, kun sen luonut Thomas Darmouth Rice kiersi maata esittäessään hittiään.
Etelävaltiot hyödynsivät perustuslain sallimaa mahdollisuutta säätää lakeja, joilla rajoitettiin mustien oikeuksia. Lait vaihtelivat osavaltioittain, mutta ne yleensä kielsivät mustien ja valkoisten väliset avioliitot ja estivät mustia asumasta samoilla alueilla ja käymästä samoja kouluja – ja jopa tulemasta haudatuksi samalla hautausmaalle – kuin valkoiset. Syrjivät säännöt ja lukukokeet estivät myös usein entisiä orjia käyttämästä äänioikeuttaan.
Vuonna 1896 rotuerottelulle saatiin korkeimman oikeuden siunaus, kun se totesi erottelua koskevien lakien olevan perustuslain mukaisia. Päätöksen mukaan väestöryhmät voisivat elää ”erillään mutta yhdenvertaisina”.
Rotuerottelulakeja alettiin kutsua Jim Crow -laeiksi Ricen 1830-luvulla luoman hahmon mukaan.
Rasismi levisi valkokankaalle
Sisällissodan jälkeen blackface-perinne valtasi teatterilavoja suurkaupungeissa, missä esiintyjät olivat usein köyhiä, toiveikkaita näyttelijänalkuja. 1800-luvun puolivälissä Yhdysvaltoihin saapui esimerkiksi noin kaksi miljoonaa irlantilaista siirtolaista, jotka pakenivat perunaruton aiheuttamaa nälänhätää.
Ostoslistakortti helpotti yhdysvaltalaisten kotiäitien taloudenpitoa – ja jopa niissä oli rasistisia piirroksia.
Blackface näkyi kaikkialla
Karikatyyrisiä mustia hahmoja näkyi paitsi teatterilavoilla myös mainonnassa ja kuvissa kaikkialla aina aamiaistuotteiden pakkauksista ja leluista ostoslistoihin.
Köyhiä, katolisia tulokkaita ylenkatsottiin, mutta blackface-hahmoina esiintyessään siirtolaiset pääsivät nousemaan yhteiskunnan hierarkian pohjalta ja saivat arvostusta yleisöltä, joka koostui enimmäkseen valkoisista, työväenluokkaisista miehistä.
Sivistyneet kansalaiset, niin mustat kuin valkoisetkin, sen sijaan protestoivat viihteen stereotyyppejä vastaan.
”Valkoisen yhteiskunnan pohjasakka, joka on varastanut meiltä ihonvärin, jota luonto ei ole heille suonut, käyttää sitä rahan tekemiseen mielistelemällä muiden valkoisten kansalaisten turmeltunutta makua”, musta aktivisti ja myöhemmin suurlähettiläänä toiminut Frederick Douglass totesi esityksistä.
Karikatyyristen blackface-hahmojen suosio ei kuitenkaan suinkaan laantunut, vaan rasistisen stereotyyppisiä hahmoja alkoi sen sijaan näkyä teatterilavojen lisäksi myös uudessa, yhä suositummassa mediassa – elokuvassa.
Vuonna 1915 julkaistussa suurelokuvassa Kansakunnan synty blackface-hahmot esittivät raiskaajia ja rikollisia, ja Ku Klux Klanin jäsenet kuvattiin puolestaan Yhdysvaltojen sankarillisina puolustajina.
Elokuvasta tuli valtavan suosittu. ”Tämä on kuin salamalla kirjoitettua historiaa”, presidentti Woodrow Wilson totesi siitä Valkoisessa talossa järjestetyn yksityisnäytöksen jälkeen.
Vuonna 1915 julkaistussa suurelokuvassa ”Kansakunnan synty” blackface-hahmot esittivät raiskaajia ja rikollisia.
Elokuvan myötä Ku Klux Klaniin virtasi uusia jäseniä, ja liike nousi 1920-luvulla suosionsa huipulle.
Monet yhdysvaltalaiset alkoivat pitää blackfacea loukkaavana vasta toisen maailmansodan aikana, jolloin Yhdysvaltojen asevoimissa palveli kaikkiaan noin puolitoista miljoonaa mustaa sotilasta. Vuonna 1943 Othellon pääroolissa nähtiin ensi kertaa merkittävässä yhdysvaltalaisessa teatterituotannossa afroamerikkalainen näyttelijä, Paul Robeson. Näytelmästä esitettiin lokakuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana yhteensä 296 näytöstä, ja se oli tuolloin siihen asti pisimpään Broadwaylla esitetty Shakespeare-tuotanto.
1950- ja 1960-luvulla mustien kansalaisoikeusliikkeen nousun myötä karikatyyrimäisen kasvojen mustaamisen vitsi alkoi lopullisesti vanheta, ja nykyisin useimmat näkevät blackface-perinteessä vain rasismin rumat kasvot.