Puutarhan historia: Kasvienmetsästäjät toivat maailman pihoillemme
1800-luvulla kasvitieteilijät keräsivät kilvan mitä harvinaisimpia kasveja maailman eri kolkista ankarissakin olosuhteissa. Puutarhojemme moninaisuus on paljolti heidän uurastuksensa ansiota.
Alexander von Humboldt oli yksi merkittävistä ei-brittiläisistä kasvinmetsästäjistä. Hän matkusti vuosina 1799–1804 Amerikassa kollegansa Aimé Bonplandin kanssa.
Ankara tuuli piiskasi rannikkoa Ningbon kaupungin edustalla itäisessä Kiinassa kesällä 1844, mutta Robert Fortune tuskin huomasi myräkkää.
Skotlantilaisen kasvitieteilijän katse oli kiinnittynyt tiukasti edessä siintävään Zhoushanin saareen, jolla kasvoi joitakin Kiinan harvinaisimmista kasvilajeista.
Fortune oli vakaasti päättänyt päästä perille, eikä hän piitannut kapteenin varoituksista.
Heiveröinen alus puski kohti aallokkoa, ja se ehti tuskin päästä satamasta, kun ensimmäinen hyökyaalto pyyhkäisi kannen yli.
Lastiruuma täyttyi vedestä, ja miehistö alkoi paniikissa riisua vaatteitaan hypätäkseen laidan yli. Fortune ei kuitenkaan pystynyt ajattelemaan muuta kuin että nyt suolainen merivesi tuhoaisi hänen kallisarvoisen eksoottisten kasvien kokoelmansa.
Dramaattinen merimatka on esimerkki vaarallista tilanteista, joita Robert Fortune ja muut 1800-luvun kasvienmetsästäjät kokivat etsiessään harvinaisia lajeja maailman kaukaisimmista kolkista.
Uhkarohkeat botanistit eivät piitanneet vaaroista päästäkseen käsiksi maailman kauneimpiin ja eksoottisimpiin kasveihin – ja ponnistelut myös lopulta palkittiin.
Kasvienmetsästäjät rahtasivat Eurooppaan laivalasteittain aiemmin tuntemattomia lajeja eri puolilta maailmaa ja kasvattivat näin maanosan kasviston kirjoa ennennäkemättömän monipuoliseksi.
Fortunen ja hänen kollegoidensa ansiosta nykypäivän puutarhoissa voidaan ihastella kukkia, pensaita ja puita, jotka eivät suinkaan ole alun perin kasvaneet luonnonvaraisina Euroopassa.
Sen sijaan ne ovat kotoisin maanosista tuhansien kilometrien päästä, ja niiden matka Euroopan mantereelle on maksanut jopa ihmishenkiä.
Robert Fortune löysi Kiinasta muun muassa kärhöihin kuuluvan Clematis lanuginosa -köynnöskasvin.
Uusia kasveja virtasi Eurooppaan
Eksoottisten kasvien tuonti Eurooppaan ei ollut 1800-luvulla sinänsä uusi ilmiö – kasveja oli virrannut muista maanosista jo vuosisatoja.
Silkkitien kauppiaat olivat tutustuttaneet eurooppalaiset muun muassa persikkaan, aprikoosiin ja raparperiin, ja Kolumbuksen löytöretki Amerikkaan vuonna 1492 avasi eurooppalaisille uuden kasvien maailman.
Espanjalaiset valloittajat toivat 1500-luvulla mukanaan muun muassa tomaatin, sokerimaissin ja perunan.
Ranskalaiset jesuiittalähetyssaarnaajat toivat puolestaan 200 vuotta myöhemmin Kiinasta pistokkaita ja värikkäitä piirroksia näkemistään kasveista.
1700-luvulla tutkimusmatkat ja luonnontieteiden kehitys ruokkivat myös kiinnostusta kasveja kohtaan. Jotkut kasvitieteilijät lähtivät itsekin tutkimusretkille.
Esimerkiksi britti Joseph Banks, modernien kasvienmetsästäjien edelläkävijä, osallistui tiedemiehenä yhdessä ruotsalaisen kasvitieteilijän Daniel Solanderin kanssa kapteeni James Cookin Tyynenmeren tutkimusmatkoille 1700-luvun lopulla.
Persikka tuli Eurooppaan Silkkitietä, espanjalaiset taas toivat perunan mukanaan Amerikasta.
Banks toi matkoilta mukanaan eläviä kasveja tarkempia tutkimuksia varten. Hänen ansiostaan briteille ja sittemmin muillekin eurooppalaisille tulivat tutuiksi muun muassa eukalyptukset, akaasiat ja mimosat.
1800-luvulla uusia lajeja alettiin etsiä yhä järjestelmällisemmin, kun britit alkoivat teollisuuden ja kaupan kehittymisen myötä vaurastua, ja rahaa haluttiin käyttää oman sosiaalisen aseman korostamiseen.
Kaukomailta tuodut kasvit olivat haluttuja statussymboleja. Niiden kasvattamisesta tuli osoitus ihmisen – ja etenkin brittien – kyvystä kesyttää luonto.
Eksoottisten kasvien kysyntä innosti myös 1800-luvun alussa kasvitieteellisiä seuroja ja vauraita yksityishenkilöitä investoimaan suuria summia kasvienmetsästäjien lähettämiseksi maailmalle uusien lajien perään.
Lontoon puutarhaseuran lukuisat eksoottiset kukat vetivät katsojia.
Puutarhaseura toi kasveja maailmalta
Brittiläiset tiedemiehet perustivat vuonna 1804 puutarhanhoitoyhdistyksen. Ideaa kopioitiin sittemmin ympäri Eurooppaa.
Kiinnostus luontoon ja tieteeseen innosti vuonna 1804 seitsemän Lontoon merkkimiestä perustamaan puutarhanhoitoon keskittyvän seuran.
Horticultural Society of London -seuran perustajiin lukeutuivat muun muassa Joseph Banks, joka oli matkustanut James Cookin mukana tämän Tyynenmeren tutkimusretkellä, sekä kasvitieteilijä ja monista puistoista vastannut William Forsyth, joka mukaan oli nimetty Forsythia-pensaat eli onnenpensaat.
Seura perusti eri puolille Englantia puutarhoja, joissa tutkittiin eri kasvien soveltuvuutta puutarhakasveiksi.
Uusien kasvien hankkimiseksi seura lähetti 1800-luvulla useita kasvienmetsästäjiä pitkienkin matkojen päähän.
Seura on nykyisin nimeltään Royal Horticultural Society, ja sillä on noin 500 000 jäsentä. Se tunnetaan etenkin vuosittaisista kukkanäyttelyistään ja jakamistaan palkinnoista.
Muut maat seurasivat perässä – Suomen Puutarhayhdistys perustettiin vuonna 1881, ja sen talvipuutarha avattiin Helsingissä vuonna 1893.
Botanisti matkusti tuhansia kilometrejä
Jesuiittojen Kiinasta tuomat värikkäät kasvit kiehtoivat brittejä, ja vuonna 1804 perustettu puutarhaseura Horticultural Society päätti rahoittaa yhdelle kasvitieteilijälle matkan Kaukoitään.
Lähtijäksi valikoitui skotlantilainen puutarhuri David Douglas, ja matka kustannettiin seuran keräämillä varoilla. Jäsenmaksuja vastaan seuran jäsenet saisivat osansa matkalta kerätyistä siemenistä.
Kiinassa olot olivat kuitenkin levottomat, ja Douglas lähetettiin sen sijaan Pohjois-Amerikkaan. Vuonna 1823 hän lähti ensimmäiselle tutkimusmatkalleen, joka vei hänet muun muassa Pohjoisen Tyynenmeren rannikolle.
Douglas toi enimmäkseen tutkimattomilta seuduilta muun muassa sitkankuusen, jättipihdan, aitopihdan sekä itsensä mukaan sittemmin nimetyn douglaskuusen siemeniä.
Puut osoittautuivat pian varsin tuottoisiksi Euroopan puuteollisuudelle.
”Joka 10. tai 15. minuutti jokin suuri puu kaatui rysähtäen.” Kasvienmetsästäjä David Douglas matkastaan Pohjois-Amerikan metsiin
Tutkimusmatka oli fyysisesti raskas. Vuonna 1825 Douglas taittoi kahdeksassa kuukaudessa 3 387 kilometriä jalkaisin, ratsain ja kanootilla. Seuraavana vuonna taivalta kertyi lähes tuplaten, yhteensä 6 327 kilometriä.
Olosuhteetkin saattoivat olla ankarat. Kun Douglas keräsi lokakuussa 1826 suurten havupuiden siemeniä, tuuli vei hänen telttansa, ja hänen oli vietettävä yönsä huopaan kääriytyneenä.
”Nukkuminen oli tietysti mahdotonta. Joka 10. tai 15. minuutti jokin suuri puu kaatui rysähtäen kuin maa olisi haljennut sen alta”, hän kuvaili myöhemmin.
Myös Douglasin terveys reistaili. Hän kärsi silmätulehduksesta ja lumisokeudesta, jotka hankaloittivat hänen työtään.
”Minun on käytettävä liilan värisiä linssejä, kun on lunta. Teen sen todella vastentahtoisesti, sillä silloin kasvitkin näyttävät saman värisiltä”, hän valitti.
Elämä päättyi ansakuoppaan
Douglasin huono näkö koitui lopulta myös hänen kohtalokseen. Tutkimusmatkallaan Havaijilla heinäkuussa 1834 hän ei huomannut maassa syvää ansakuoppaa, jonka paikalliset olivat kaivaneet pyydystääkseen villeinä kulkevia härkiä.
Kasvitieteilijä putosi kuoppaan, jossa ollut härkä runnoi hänet kuoliaaksi.
Kasvienmetsästäjien retket tutkimattomilla seuduilla olivat ylipäänsä varsin vaarallisia.
”Joskus viidakko oli niin tiheää, että oli täysi työ pitää hatustaan ja silmälaseistaan kiinni. Kallioita vasten oli kuljettava kädet ja jalat levällään pitkiäkin matkoja ja syviä rotkoja oli ylitettävä ilman mitään, mistä pitää kiinni”, kasvitieteilijä Joseph Hooker kuvaili vuonna 1849 kirjeessään Intian Darjeelingista, missä hän oli etsimässä alppiruusun siemeniä.
”He uhkasivat puukottaa häntä, jos hän tekisi vastarintaa.” Kasvienmetsästäjä Robert Fortune hyökkäyksestä Kiinassa
Myös hänen kollegansa George Massee joutui kohtaamaan vaikeuksia etsiessään orkideoja Etelä-Amerikassa.
”Tartun maanjäristysten välissä tilaisuuteen kirjoittaa teille kertoakseni kohtaamistani onnettomuuksista”, Massee kirjoitti epätoivoissaan Joseph Hookerille vuonna 1869.
Hän oli kärsinyt muun muassa punataudista ja joutunut muonan puutteessa elämään kuukausia riisijauhoilla ja apinanlihalla.
Luonto ei ollut kasvienmetsästäjien ainoa haaste. Vaikka Kiinassa olikin jo vuonna 1840 rauhallisempaa ja mahdollista matkailla, ulkomaalaisia ei aina katsottu hyvällä.
Tämän sai kokea myös Robert Fortune, joka vuonna 1844 oli vähällä hukkua kasveineen Zhoushanin saaren edustalla. Retkikunta oli joutunut väkijoukon hyökkäyksen kohteeksi jo edellisenä vuonna saavuttuaan maahan. Kiinalaiset olivat tyhjentäneet hänen taskunsa ja käyneet hänen apulaisensa kimppuun.
”He uhkasivat puukottaa hänet, jos hän tekisi vastarintaa, ja veivät häneltä kaiken. Minun suurella vaivalla keräämäni kasviparat lentelivät sinne tänne”, Fortune kertoi myöhemmin.
Fortune, apulainen sekä kuusamakasveihin kuuluva Abelia chinensis onneksi selvisivät iskusta. Vaaleanpunaisesta kasvista tuli sittemmin suosittu kasvi brittien puutarhoissa.
Eksoottiset kukat eivät olleet vain eliitin huvia, vaan myös keskiluokka innostui kasveista.
Kasveista tuli statussymboleja
Britit ovat suhtautuneet puutarhanhoitoon suurella intohimolla aina 1600-luvulta asti, ja kasvienmetsästäjien löydöt hullaannuttivat koko kansan.
Kasvienmetsästäjien matkoiltaan tuomat kasvit päätyivät sekä yksityisille keräilijöille että kasvitieteellisiin puutarhoihin, missä ne pääsivät näytteille ja tutkittavaksi.
Vain yläluokalla oli silti varaa perustaa laajoja puistoja ja puutarhoja. Keskiluokka joutui tyytymään ihailemaan kasveja kasvitieteellisissä puutarhoissa, joista tuli suosittuja matkailukohteita.
Niissä etenkin ylempi keskiluokkakin saattoi osoittaa olevansa riittävän sivistynyttä osatakseen arvostaa kasvitiedettä.
Kasvitieteelliset puutarhat eivät olleet kuitenkaan vain näyttäytymispaikkoja – ne myös inspiroivat keskiluokkaa kasvattamaan omia puutarhoja, joissa kukoistivat eksoottiset kukat, pensaat ja puut.
Monet alkoivat myös esitellä omia kasvejaan, ja niin kutsutut flower show’t ovatkin juurtuneet brittiläiseen kulttuuriin.
Puutarhanäyttelyistä tunnetuimpia on toukokuussa järjestettävä Chelsea Flower Show, johon saapuu vuosittain noin 150 000 kävijää.
Metsästäjät saivat Euroopan kukkimaan
Seuraavana vuonna Fortune selvisi kuin ihmeen kaupalla haaksirikosta matkallaan Zhoushanin saarelle. Välttääkseen jatkossa paikallisten hyökkäykset hän alkoi pukeutua perinteiseen kiinalaiseen asuun ja peruukkiin, jossa oli niskassa roikkuva letti.
Valepuvussaan hän onnistui jopa ujuttautumaan suljettuun Suzhoun kaupunkiin ja tuomaan sieltä harvinaisen ruusupensaan.
Kun Fortune jäi eläkkeelle vuonna 1862, hän oli löytänyt 120 uutta lajia, muun muassa onnenpensaan, sinisateen ja talvijasmiinin.
Uusien lajien etsiminen kuitenkin jatkui. Vuonna 1904 skotlantilainen kasvitieteilijä George Forrest matkusti uusien kasvien perässä Kiinaan Yunnanin maakuntaan. Hän oli yksi viimeisistä merkittävistä ja myös yksi sinnikkäimmistä kasvienmetsästäjistä.
Lähellä Tiibetin rajaa kiinalaisia ja eurooppalaisia lähetyssaarnaajia vihaavat tiibetiläismunkit hyökkäsivät Forrestin ja kahden ranskalaisen lähetyssaarnaajan kimppuun. Forrest pääsi pakoon, mutta kaksi ranskalaista ja yli 60 paikallista ihmistä surmattiin raa’asti.
Forrest teki alueelle kuitenkin vielä kuusi tutkimusmatkaa, ennen kuin hän kuoli vuonna 1932 sydänkohtaukseen 59-vuotiaana.
Kasvitieteilijä toi 28 vuoden aikana maailmalta 31 000 kasvia, muun muassa maailman suurimman alppiruusulajin Rhododendron sinogranden.
Maailma oli kuitenkin jo muuttunut. Maailmantalous oli romahtanut, ja voimistuvat poliittiset jännitteet suitsivat seikkailunhalua.
Kasvitieteilijöiden tuomat rehevät kasvit, värikkäät kukat ja komeat puut levisivät kuitenkin Britanniasta edelleen kaikkialle Eurooppaan.
Pelottomien botanistien uurastuksen tulokset koristavatkin tänä päivänä myös monia Suomen puutarhoja.