Pyöräilyn suosio kasvaa tasaista tahtia. Maailman talousfoorumin, kansainvälisen julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä edistävän järjestön, mukaan maailmassa on käytössä yli kaksi miljardia polkupyörää – henkilöautoja on vastaavasti käytössä 1,5 miljardia. Polkupyörän historiaan mahtuu kuitenkin niin kömpelöitä keksintöjä, tasa-arvotaistelua kuin murtuneita luitakin.
Pyörän polveileva historia
Ensimmäinen polkupyörä kehitettiin yli kaksisataa vuotta sitten, ja se muistutti lasten potkupyörää. Sitä seurasi suosittu mutta hengenvaarallinen ”velosipedi”, josta jalostui lopulta nykyisen kaltainen polkupyörä.
1817: Yläluokka hullaantui potkupyörään
Karl von Draisin varhainen versio polkupyörästä oli nuorten miesten suosiossa.
Vuosi 1816 jäi historiaan poikkeuksellisen kylmänä ”kesättömänä vuonna”, jolloin kuoli myös tuhansia hevosia. Saksalainen paroni Karl von Drais sai tuolloin idean puisesta ”hevosesta”, jolla ihmiset voisivat matkata potkien vauhtia jaloillaan.
Draisin kaksipyöräisellä kulkupelillä pystyi etenemään 13 kilometriä tunnissa. Potkupyörä nimettiin keksijänsä mukaan ”draisiiniksi”, ja siitä tuli pian suosittu Euroopan ja Yhdysvaltojen muotitietoisten nuorukaisten, dandyjen, keskuudessa.
Vuonna 1819 Lontoon kadut kuhisivat potkupyöräilijöitä. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty, ja viranomaiset säätivät ensimmäiset pyöräilyä koskevat lait. Pilapiirroksissa pyörille naurettiin, ja eräskin kriitikko kirjoitti: ”Herra Drais on luonut suutareille kissanpäivät, sillä hän keksi mitä tehokkaimman tavan kuluttaa kengät piloille.”
Villitys jäi lyhytaikaiseksi. Parin vuoden päästä draisiinit hävisivät katukuvasta, mutta niitä seurasi pian uusi versio.
Video: Buster Keaton ajaa potkupyörällä
1842: ”Luuntäristäjän” massatuotanto alkoi
”Luuntäristäjän” lisänimi juontui etenkin sen puisista pyöristä.
Vuonna 1839 skotlantilainen seppä Kirkpatrick Macmillan keksi, että draisiini kulkisi huomattavasti vauhdikkaammin, jos siinä olisi polkimet, joilla pyöritettäisiin takapyöriä. Macmillan osoitti teoriansa todeksi, kun hän vuonna 1842 polki 125 kilometrin matkan kotikaupungistaan Dumfriesistä Glasgow’hun kahdessa päivässä. Seppä sai tosin matkalla sakot, kun hän vauhdin hurmassa ajoi pienen tytön kumoon.
Macmillan ei patentoinut keksintöään, ja sitä alettiin pian kopioida. Etenkin ranskalaisen Pierre Michaux’n vuonna 1867 lanseeraamasta mallista, jossa polkimet oli kiinnitetty etupyörään, tuli erityisen suosittu.
Rautarunkoinen pyörä painoi noin 50 kiloa, mutta aiempiin versioihin verrattuna se oli helpompi ottaa sarjatuotantoon. Virallisesti pyörää kutsuttiin velosipediksi, mutta se sai lisänimen ”luuntäristäjä”, koska sillä oli erittäin epämukava ajaa.
Pyöräilykilpailuista tuli suosittuja Lontoossa ja Pariisissa, ja toiveet yhä nopeammin kulkevasta pyörästä vauhdittivat myös uusien versioiden kehittämistä.
1869: Jättipyörä toi vauhdin hurmaa
Velosipedin myötä pyöräilystä tuli harrastus, joka kokosi lajiin ihastuneita yhteen.
Muut osallistujat hieraisivat silmiään, kun ranskalainen Eugène Meyer saapui vuonna 1869 pyöräilykilpailuun. Meyer oli rakentanut itselleen velosipedin, jonka valtava etupyörä oli halkaisijaltaan puolitoista metriä. Satula oli sijoitettu lähelle etupyörää niin, että muut saivat katsoa ajajaa ylöspäin. Suuren etupyörän tuoman vauhdin ansiosta Meyer jätti helposti taakseen kaikki muut kilpailijat.
Uudesta korkeasta velosipedistä tuli 1870-luvulla hitti Euroopassa ja Yhdysvalloissa, jolloin vanhat ”luuntäristäjät” saivat jäädä pian historiaan. Sadan dollarin – noin 2 400 nykyeuron – hintainen menopeli oli kuitenkin liian kallis tavallisen kansan suosikiksi.
Monia huiman kokoinen polkupyörä myös pelotti, sillä korkealta satulasta putoaminen merkitsi lähes varmasti jonkinlaista loukkaantumista. ”Luuntäristäjän” tilalle tullut hengenvaarallinen ”kallonmurskaaja” saikin sekin väistyä uusien pyörämallien tieltä, kun turvallisuutta alettiin arvostaa nopeutta enemmän.
Video: Vauhti äityi hurjaksi velosipedillä
1881: Yläluokan polkupyörään lisättiin pyöriä
Nelipyöräiset, kahdella satulalla varustetut pyörät sopivat pariskuntien yhteisille pyöräretkille.
Vuonna 1881 kuningatar Victoria hankki kolmipyöräisen polkupyörän, joka oli sen hetken nykyaikaisin malli – siinä oli polkimet, kevyet metallivanteet, kumirenkaat ja mukava jousitettu satula.
Kuningattaren esimerkin myötä pyöräilyn suosio alkoi kasvaa naistenkin parissa. Kolmipyöräisessä mallissa satula oli paljon matalammalla kuin velosipedissä, jolloin pyöräily oli turvallisempaa eivätkä miehet päässeet myöskään kurkistelemaan pyöräilevien naisten helmojen alle.
Vuonna 1885 polkupyöräyritys Starley & Sutton toi valikoimaan nelipyöräisen mallin, jossa oli muun muassa kaksi satulaa. Näin pariskunnat saattoivat pyöräillä yhdessä, ja vieläpä hyvin turvallisesti.
Kolmi- ja nelipyöräiset olivat kuitenkin vielä velosipediäkin kalliimpia, eikä niistä koskaan tullut varsinaista menestystä Lontoon seurapiirien ulkopuolella. Uudet pyörämallit kuitenkin pohjustivat jo turvallisen, kaikille sopivan pyörämallin kehitystä ja polkupyörän lopullista läpimurtoa.
1885: Turvapolkupyörä sopi kaikille
Turvapyörän lanseeraus teki kertaheitolla edellisistä pyörämalleista vanhanaikaisia. John Starley ei koskaan patentoinut keksintöään, ja sitä alettiin pian kopioida.
Vuonna 1885 John Starley, polkupyörävalmistaja Starley & Suttonin perustajan veljenpoika, toi markkinoille mullistavan uutuuden, Roveriksi nimetyn polkupyörän.
Turvapyöräksi kutsutun polkupyörän kaksi pyörää olivat samankokoiset, ja polkimilla pyöritettiin ketjun välityksellä takapyörää, ja etupyörää käännettiin ohjaustangon välityksellä – kuten nykyisinkin. Kun etu- ja takapyörille erotettiin omat tehtävänsä, pyörällä ajaminen oli huomattavasti turvallisempaa.
Mikä tärkeintä, ajaja istui turvallisen matalalla ja ilmatäytteiset renkaat vaimensivat tärinää ja tekivät pyöräilystä huomattavasti aiempaa miellyttävämpää.
Turvapyörää myytiin Englannissa viiden vuoden aikana puoli miljoonaa kappaletta. Kasvava kysyntä toi alalle uusia valmistajia ja maahantuojia, ja kilpailu sai hinnatkin laskemaan. Vuonna 1898 polkupyörä maksoi Yhdysvalloissa noin 50 dollaria, kun vielä muutamaa vuotta aiemmin pyörästä oli saanut pulittaa 150–200 dollaria.
1940: Vaihteet toivat vauhtia
Campagnolon vaihteisto, jolla vaihdetta voitiin vaihtaa vain metallivivusta nykäisemällä, sai innostuneen vastaanoton.
Englannin ensimmäisen virallisen pyöräilykilpailun vuonna 1870 voittaneen James Mooren huippunopeus oli 23 kilometriä tunnissa. Tänä päivänä suurin pyörällä saavutettu nopeus on 295 kilometriä tunnissa.
Pyöräilyssä nopeuden kannalta millään keksinnöllä ei ollut lopulta niin mullistavaa merkitystä kuin vaihteistolla. Vaihteita kokeiltiin lisätä pyöriin jo 1800-luvun lopulla, mutta tuolloin vaihteen vaihtaminen edellytti, että pyörä irrotettiin ensin.
Napavaihteista tuli suosittuja 1900-luvulla, mutta Ranskan ympäriajon perustaja Henri Desgrange oli jyrkästi vaihteiden käyttöä vastaan.
”Olen yhä sitä mieltä, että vaihteet ovat vain yli 45-vuotiaille. Eikö ole parempi voittaa lihastensa ansiosta kuin halpojen temppujen, kuten vaihteiden, avulla?” hän kysyi.
Vaihteet sallittiin kilpailussa lopulta vuonna 1937, ja vuonna 1949 italialainen kilpapyöräilijä Tullio Campagnolo kehitti oman vaihteistonsa, jota käytettiin vinoputkeen kiinnitetyn kahvan avulla. Campagnolon vaihteistosta jalostettuja ratasvaihteita käytetään edelleen monissa kilpa- ja maastopyörissä.
Pyörissä on parannettu lähes kaikkea
Polkupyörä kehittyi vaiheittain
Polkupyörät olivat aluksi kömpelöitä ja korkeita, mutta ilmatäytteiset renkaat, tehokkaat jarrut ja vaihteistot muuttivat ”rautahevosen” miellyttäväksi vauhtihirmuksi.
Ilmatäytteiset renkaat vaimensivat tärinää
Polkupyörien pyörät tehtiin aluksi puusta tai raudasta, ja ne tekivät ajamisesta hyvin epämukavaa. Vuonna 1888 englantilainen John Boyd Dunlop esitteli ilmatäytteisen renkaan, joka vaimensi tärinää ja lisäsi vauhtia kolmanneksella.
Uusia vaihteistoja kehitetään yhä
Polkupyöriin kehitettiin vaihteita jo 1800-luvun lopulla, ja vuonna 1902 brittiläinen Raleigh-yritys loi kolmivaihteisen napavaihteen. Nykyisin on olemassa myös sähkötoimisia vaihteita, jotka ovat mekaanisia nopeampia.
Ketjut helpottivat polkemista
Polkimet sijaitsivat aluksi etupyörässä tai niillä liikutettiin kahden rautatangon välityksellä takapyörää. Ketjujen keksiminen 1880-luvulla teki ajamisesta kevyempää ja nopeampaa.
Ohjaustanko on muisto menneestä
Ohjaustanko oli aluksi puinen, vaakatasoon asetettu kahva. Ohjaustangot eivät ole juuri muuttuneet, vaikka nykyisin ne ovatkin metallia. Suurin uudistus ohjauksessa olivat 1920-luvulla kilpapyöriin lanseeratut ”pukinsarvet”.
Jarruja kehitettiin jatkuvasti
Ensimmäiset jarrut kehitettiin velosipediin, ja ne olivat metallikankia, jotka painautuivat pyörää vasten. Ne kuluttivat kumia nopeasti, ja jarrujen kehitys jatkuukin edelleen. Nykyisin käytössä on myös tehokkaita levyjarruja.
Helkaman Jopo villitsi nuorison
Tyttö ja Jopo Pohjois-Tapiolan yhteiskoulun rappusilla 1960-luvulla.
Vuonna 1905 Tampereella perustettu Helkama valmistaa edelleen polkupyöriä Suomessa Hangon tehtaallaan. Heikki J. Hellmanin liikkeessä myytiin alun perin ompelukoneita ja polkupyöriä, ja sittemmin laajentuneeseen valikoimaan on kuulunut esimerkiksi kodinkoneita ja moottoripyöriä.
Helkaman tunnetuimpia tuotteita on kuitenkin klassisten Aino- ja Oiva-polkupyörien ohella Jopo-pyörä, joita valmistettiin alun perin vuosina 1965–1975. Jopo-nimi oli lyhenne sanoista ”jokaisen polkupyörä”, ja molemmille sukupuolille sopivana mallina se olikin aikanaan varsin moderni pyörä, jonka etenkin nuoriso otti omakseen.
Jopo otettiin uudelleen tuotantoon vuonna 2000, ja perinteisen vaihteettoman Jopon lisäksi nykyisin on saatavana myös kolmivaihteinen sekä sähköavusteinen Jopo. Tällä vuosituhannella Jopo on noussut jälleen valtaisaan suosioon, mistä kertoo myös se, että se on ollut 2010-luvulta asti myös varastetuimpia pyörämalleja.
Auto syrjäytti pyörän Yhdysvalloissa
Postin kuljettamisen ohella pyörää ei juuri käytetty 1940-luvulla Yhdysvalloissa muuten kuin lasten leikkikaluna.
Yhdysvalloissa elettiin 1800-luvulla pyöräilyn kultakautta, ja vuonna 1891 pyöriä myytiin niin paljon, että niiden määrä tuplaantui. Lehdistö ylisti polkupyörää ”ihmisen vallan ja vapauden ihanaksi jatkeeksi”.
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua myynti alkoi kuitenkin hiipua. Suosion laskuun vaikutti etenkin Fordin T-mallin lanseeraus vuonna 1908 – moottorilla kulkevalla autolla pääsi liikkumaan pitkiäkin matkoja.
”Yhdysvalloissa kaikkien tavoitteena näyttää olevan automobiilin omistaminen”, Raleigh Bicycle Company -polkupyöräyhtiön johtaja Frank Bowden huokaisi.
Euroopassa polkupyörä sen sijaan jatkoi voittokulkuaan. Vuonna 1933 esimerkiksi Tanskassa, Hollannissa, Englannissa, Saksassa ja Ranskassa polkupyöriä oli noin seitsenkertainen määrä autoihin verrattuna.
Samana vuonna Yhdysvalloissa oli puolestaan 17 kertaa enemmän autoja kuin polkupyöriä. Pyörästä tuli vähitellen lähinnä lasten leikkikalu, eikä vuonna 1940 valmistettu enää juurikaan polkupyöriä aikuisille.
Polkupyörä toi vapautta naisille
Kaksipyöräinen kulkuväline antoi tasa-arvoliikkeelle uutta vauhtia 1800-luvun lopulla, ja samalla se muutti myös muotia. Monia miehiä kehitys ei ilahduttanut, ja pyörän satulan väitettiin esimerkiksi tuhoavan naisten sukupuolielimet.
Naiset pääsivät yksin liikkeelle
Varhaisia pyöriä oli pidetty niin vaarallisina, että naisen sopi pyöräillä vain miehen seurassa. Turvapyörän keksimisen ansiosta naiset pääsivät liikkumaan vapaasti, usein muiden naisten seurassa. Yhdysvaltalainen naisasianainen Susan B. Anthony kuvaili polkupyörän merkitystä seuraavasti: ”Polkupyörä on edistänyt naisten emansipaatiota enemmän kuin mikään muu asia maailmassa.”
Pyöräily loi uutta muotia
Naisten pukeutumiseen kuuluivat 1800-luvulla pitkät hameet ja tiukat korsetit. Tällaisessa asussa oli kuitenkin hankala pyöräillä, ja naiset alkoivatkin suosia muun muassa polvihousuja. Joitakin miehiä uusi muoti kauhistutti, toisia ilahdutti. ”Polkupyörä voi merkitä lopullista kuoliniskua vaatteista järjettömimmälle – hameelle”, yhdysvaltalaisessa lehdessä kirjoitettiin vuonna 1895.
Pyöräilevä nainen oli noita
Useimmat lääkärit suosittelivat 1800-luvun lopulla liikuntaa ja pyöräilyä, mutta naisia varoitettiin kuitenkin pyöräilemästä liikaa, jotta kova satula ei vahingoittaisi heidän sukupuolielimiään. Pyöräilyn pelättiin myös vaikuttavan naisiin kiihottavasti ja vievän heiltä neitsyyden. Yhdysvaltalainen pappi Arthur Coxe vertasi naispyöräilijöitä ”luudanvarrella kulkeviin naisiin”.
Naiset innostuivat pyöräilystä urheiluna
Vuonna 1875 Skånessa syntynyt Tillie Anderson löi ennätykset lähes kaikilla pyöräilymatkoilla.
Turvapyörä teki pyöräilystä trendilajin 1890-luvulla. Pyöräilykilpailut keräsivät tuhansittain yleisöä, ja erityisen suosittuja olivat kuusipäiväiset kisat. Niissä ajettiin vuorokauden ympäri, ja kilpailijat pysähtyivät vain pitämään lyhyitä taukoja – tai kun heidän voimansa ehtyivät.
Yleisöä virtasi paikalle etenkin viimeisinä päivinä, jolloin kilpailijat olivat jo nääntymäisillään. New York Timesissa kisoja kuvattiin vuonna 1897 seuraavasti:
”Tämä ei ole urheilua, tämä on raakuutta.”
Naisten oletettiin kuitenkin olevan liian heikkoja yhtä raskaisiin koitoksiin. Ensimmäisissä naisten kilpailuissa ajettiinkin vain kahdesta kolmeen tuntia päivässä, jolloin nopeudetkin olivat huomattavasti suurempia kuin miesten kisoissa. Naisten kisat olivatkin eräässä vaiheessa jopa miesten kilpailuja suositumpia.
Yksi Yhdysvaltojen ihailluimpia naiskilpapyöräilijöitä oli ruotsalainen Tillie Anderson. Vuosina 1895–1902 hän voitti 109 kilpailua ja oli eräs aikansa parhaiten ansaitsevia urheilutähtiä.
Kisavauhtia haettiin päihteistä
Huumeet pidettiin piilossa, mutta alkoholia juotiin avoimesti Ranskan ympäriajon ensimmäisinä vuosina. Kuvassa ranskalainen kilpapyöräilijä Jules Merviel vuonna 1930.
Ensimmäinen Ranskan ympäriajo järjestettiin vuonna 1903, ja alkuvuosina kilpailu oli niin pitkä ja raskas, että osallistujien oli käytettävä kaikki mahdolliset keinot selvitäkseen maaliin asti.
Piristävää strykniiniä ja kipua lievittävää eetteriä käytettiin runsaasti, ja lisäksi kisoissa kului myös amfetamiinia, heroiinia ja alkoholia. Monet osallistujat polttivat ketjussa tupakkaa ennen vaativia vuoristoetappeja, sillä savun ajateltiin avaavan keuhkoja.
Vuonna 1923 veljekset Henri ja Francis Pélissier kertoivat toimittajille avoimesti suosikkiaineistaan:
”Kokaiinia silmille ja kloroformia ikenille. Jaksamme ja jaksamme kuin dynamiitin voimin.”
Vasta vuonna 1963 Ranskassa yritettiin tehdä loppu päihteiden urheilukäytöstä antidoping-lakien avulla, mutta vaikutukset olivat rajalliset.
Vuonna 1967 brittiläinen kilpapyöräilijä Tom Simpson kuoli Mont Ventoux’n huipulla sydämenpysähdykseen. Ruumiinavauksessa todettiin hänen käyttäneen brandya ja amfetamiinia ennen etapin alkua.
Japani valloitti Malesian pyörän selässä
Japanilaisten nopeaa hyökkäystä Malesiaan on kutsuttu ”salamasodaksi pyörän päällä”.
Joulukuun 7. päivä vuonna 1941 japanilaiset pommittivat Yhdysvaltojen laivastotukikohtaa Pearl Harborissa ja vetivät maan mukaan toiseen maailmansotaan. Vain 90 minuuttia ennen iskua tuhannet japanilaissotilaat hyökkäsivät Malesiaan, ja he valloittivat 70 päivässä koko 1 120 kilometriä pitkän maan briteiltä.
Polkupyörillä oli voitokkaassa hyökkäyksessä keskeinen rooli. Pyörät olivat olleet Malesiassa ensisijainen kulkuväline vuosien ajan, ja hyökkäyksen edetessä japanilaissotilaat varastivat paikallisen väestön pyöriä ja jahtasivat niillä brittiläisiä sotilaita viidakon halki.
Pyörien avulla sotilaat pääsivät liikkumaan kapeilla teillä ja poluilla. Kun vastaan tuli joki, sotilaat nostivat pyörät niskaansa ja ylittivät virran jalkaisin.
”Pitkäjalkaiset englantilaisetkaan eivät päässeet pakoon polkupyöriämme”, japanilainen eversti Masanobu kertoi myöhemmin. ”Pyörien ansiosta vihollinen voitiin ajaa jatkuvasti tieltä ja pakottaa viidakkoon, missä heidän oli lopulta pakko antautua.”