Piikirves on historian tärkein työkalu

Noin 12 000 vuotta sitten jääkausi hellitti vihdoin otteensa Pohjois-Euroopasta. Itämeren rannoilta Atlantille ulottuvalla alueella jään alta paljastui kumpuilevaa maata, jonka metsät peittivät nopeasti.

Metsä tarjosi uusia mahdollisuuksia seudulle saapuneille ihmisille, mutta ensin heidän oli ratkaistava yksi haaste.

Ihmiset olivat vuosituhansia metsästäneet peuroja ja mammutteja keihäillä, jousilla ja nuolilla. Vanhat kivityökalut ja aseet olivat käyttökelpoisia avoimessa maastossa, mutta metsä muutti tilanteen. Ihmiset tarvitsivat kirvestä.

”Tämä on hyvää piitä”, toteaa piiseppä Sofus Stenak Sjællandissa sijaitsevasta tutkimuskeskuksesta, jossa muun muassa rekonstruoidaan esihistoriallisia käsityö- ja viljelymenetelmiä.

Stenak on tehnyt lukemattomia kirveenteriä; tottuneesti hän poimii käteensä ison harmaan kiven, jota hän tutkii eri suunnista.

Historia-lehti pyysi Stenakia valmistamaan kirveen, jotta saataisiin käsitys siitä, miten kivikauden piiseppä toimi tehdessään kivestä toimivan työkalun.

Stenakin ei tarvitse arvuutella, mistä raaka-aine on peräisin, sillä hän tunnistaa sen heti sen vaaleanharmaasta sävystä.

”Tämä on Falsterista”, hän toteaa. ”Pii näyttää erilaiselta eri paikoissa. Esimerkiksi Pohjanmeressä sijaitsevassa Helgolandin saaressa pii on punaista.”

Mitä laadukkaampaa pii on, sitä tasaisempaa se on väriltään eikä siinä esiinny vaaleita pilkkuja eikä muita värivirheitä.

Stenak istuutuu puupölkylle ja ottaa esiin työkalunsa: puunuijan, hirvensarvipuikon ja sileän pyöreän kiven.

Jo metsästäjät tarvitsivat kirveitä

kivikaudella (12 000–4000 eaa.) ihmiset elivät pieninä ryhminä rannikoiden läheisyydessä. Ilmasto oli nykyistä lämpimämpi, ja valtaosa ravinnosta tuli meristä ja järvistä. Ne tarjosivat ostereita, rapuja, kaloja, vesilintuja ja hylkeitä.

Kirves oli avain, jolla herkkuihin päästiin käsiksi. Sillä katkottiin nuoria oksia, joista sidottiin mertoja, katiskoja ja muita kalanpyydyksiä.

Sillä voitiin kaataa myös isoja puita ja kovertaa niiden rungoista ruuhia. Ruuhet auttoivat siirtymään osteriapajille, laskemaan mertoja ja pääsemään käsiksi lintuyhdyskuntiin.

Piinkappaleet lentelevät ilmassa, kun Sofus Stenak iskee pitelemäänsä kiveä hallitusti kerta toisensa jälkeen.

Hän ei lyö muokattavaa kiveä suoraan, vaan napauttaa puunuijalla hirvensarvipuikkoa, jonka pää irrottaa kivestä palasia.

Stenak kääntää kiveä välillä ja jatkaa naputteluaan. Vähitellen kirveen ääri­viivat alkavat hahmottua.

Välillä hän laskee nuijan ja puikon käsistään ja ottaa käteensä nyrkin kokoisen pyöreän kiven. Se on iskukivi, jolla hän lyö varovasti suoraan kirveen aihiota.

Toisinaan Stenak painaa iskukivellä kirveen aihiota, jolloin siitä irtoaa rusahtaen pitkä säle. Hän vaihtelee työvälineitä ja -menetelmiä tottuneesti.

Osa iskuista irrottaa vain pieniä paloja, osa koko esineen pituisia säleitä.

Metsä kaadettiin peltojen tieltä

Metsä antoi puuta polttopuuksi, esineiden valmistukseen ja veneisiin, ja lisäksi se tarjosi riistaa, mutta kun Pohjolassakin sitten alettiin pitää kotieläimiä ja viljellä viljaa, metsää piti raivata.

Ihmiset lakkasivat siirtymästä asuinpaikalta toiselle vuodenajan ja eläinten vaelluksen mukaan ja asettuivat asumaan pysyvästi peltojensa lähelle. Nuoremmalla kivikaudella (4000–1700 eaa.), jolloin maanviljely levisi Pohjolaan, kirveestä tuli tärkeämpi työkalu kuin koskaan.

Kirveellä raivattiin peltoja ja laidunmaita. Metsiä hakattiin laajalti, ja suuret alueet muuttuivat nummiksi ja niityiksi.

Metsien mukana hävisivät myös isot eläimet. Alkuhärkä, visentti ja hirvi viihtyivät enää vain hyvin harvaan asutuilla seuduilla. Myös sudet, karhut ja ilvekset vetäytyivät syrjäseuduille, kun kirves vei niiltä elinympäristön ja ravinnon.

Iso ja raskas puunpurija

Siinä missä kivikauden metsästäjä hyötyi pienestä kirveestä, jota oli kevyt kantaa, varhaisella maanviljelijällä oli kirveelleen aivan toisenlaiset vaatimukset: hän tarvitsi raskasta työkalua, joka puri hyvin paksujen tukkipuiden runkoon.

Sofus Stenak on tekemässä juuri tällaista raskaan sarjan työkalua.

”Alan ohentaa sitä, jotta profiilista tulee sirompi”, Stenak selittää ja napauttaa aihion kummaltakin lappeelta irti useita pitkiä säleitä.

Piikirveen sivut eivät ole suoria vaan kuperia. Tämä on tarkoituksenmukaista, jotta materiaalia voi työstää: niin kauan kuin kappaleen sivut ovat kuperia, iskut suuntautuvat ulospäin ja piiseppä pystyy irrottamaan kivestä pieniä kappaleita tavoitellun muodon saavuttamiseksi.

Jos sivut olisivat koveria, isku suuntautuisi suoraan aihioon, ja kirveen terä voisi katketa ennen kuin se valmistuisi.

Aihiosta irtoaa iskos joka kerta, kun Stenak heilauttaa nuijaa. ”Tätä tässä voisi käyttää keihäänkärkenä”, hän sanoo poimittuaan maasta leveän litteän iskoksen.

Arkeologisten tutkimusten perusteella tiedetään, että kirveiden valmistuksessa syntyneestä jätteestä on tehty pienempiä työkaluja, kuten kaapimia ja nuolen- ja keihäänkärkiä.

Piitä ei ollut aina helppo saada sielläkään, missä sitä luonnostaan esiintyy, joten raaka-ainetta ei ole tuhlattu.

Piikivellä oli kova kysyntä

Piikivi eli limsiö on piileväliejusta miljoonien vuosien kuluessa muodostunutta kiveä. Sitä esiintyy saostumina esihistoriallisten merien pohjissa syntyneillä kalkkikivialueilla, jotka ovat geologisissa mullistuksissa kohonneet ylemmäs.

Kivikaudella pii oli haluttua tavaraa, jota levisi vaihtokaupan myötä kauas luontaisilta esiintymisalueiltaan.

Esimerkiksi Helgolandille ominaista punaista piitä on tavattu Saksasta Pohjanmeren rannikolla sijaitsevasta Schleswig-Holsteinin osavaltiosta.

Puolalaisen Krzemionkin kaivosten piitä on löydetty 660 kilometrin päästä. Kaivos oli ahkerassa käytössä noin 5 000–4 500 vuotta sitten.

Piikaivoksia oli eri puolilla Pohjois-Eurooppaa, kuten nykyisessä Englannissa, Belgiassa, Alankomaissa ja Tanskassa mutta ei Norjassa eikä Suomessa.

Pii ei silti ollut tuntematon kivikauden Suomessakaan. Piin edut tunnettiin, ja sitä tuotiin raaka-aineena tai valmiina esineinä muun muassa Uralil­ta, Etelä-Skandinaviasta, Saarenmaalta ja Pohjois-Virosta.

Lähiseutujen pii esiintyi kuitenkin melko pieninä kimpaleina, josta ei pystytty tekemään kovin isoja esineitä.

Ei ihme, että valtaosa kivikirveistä, -teristä ja muista kiviesineistä valmistettiinkin kotoisista kivilajeista, kuten kvartsista, kvartsiitista, diabaasista sekä liuske-, hiekka- ja vuolukivestä.

Piikiveä oli kuitenkin helppo työstää. Kun kivikauden ihminen löysi pii­kiveä, se oli usein epämääräinen möykky.

Usein kimpale kannatti halkaista pienemmiksi, säännöllisemmiksi paloiksi, joita oli helpompi kuljettaa mukana.

”Katson vain ääriviivoja ja etsin oikean kohdan, mistä lyödä, sellaisen, jossa on heikko kohta”, Stenak sanoo. Silloin kappale halkeaa helposti.

Tällaisesta aihiosta Stenak on tälläkin kerta aloittanut kirveen teon. Hänen työskentelyään katsellessa näyttää siltä, että kivessä piilee valmis esine, jonka hän vain vapauttaa iskuillaan.

Pronssi oli monille liian kallista

Neoliittisella kivikaudella kirveestä alkoi tulla myös esine, jolla hankittiin sosiaalista arvostusta, kun se aiemmin oli ollut vain arkinen työkalu.

Kirveitä oli periaatteessa helppo tehdä, mutta tuolloin alettiin valmistaa näyttäviä kirveitä, joita ei oikeasti pystynyt käyttämään: jopa puoli metriä pitkät terät oli tarkoitettu vain korostamaan omistajan asemaa.

Pröystäileviä kirveitä löydetään haudoista, jonne niitä on laskettu vainajan mahdin ja rikkauden merkiksi. Ne olivat arvokkaita siksi, että piitä esiintyi harvoin kovin isoina raaka-ainekimpaleina.

Osa kivikauden mahtimiehistä tähdensi asemaansa hankkimalla huolella viimeisteltyjä kirveitä. Niissä terä hiottiin joka puolelta sileäksi hiekkakivellä niin, ettei siinä erottunut iskujälkiä.

Isot piikirveet olivat statussymboleita pronssikaudelle saakka, jolloin käyttöön tullut uusi metalliseos alkoi syrjäyttää piitä ja merkkihenkilöiden hautoihin alettiin kätkeä pronssiesineitä.

Vaikka suurten hiottujen piikirveiden aika oli ohi, piikirveitä käytettiin työn­teossa vielä pitkään. Pronssin valmistukseen tarvittiin kuparia, joka oli kallista ja jonka ja sulatus ja valu vaativat erikoistaitoja. Monet eivät missään vaiheessa saaneetkaan sitä käsiinsä, ja kivityökalut vaihtuivat metallisiin vasta rautakaudella.

”Olisin tietysti voinut työstää kirvestä vielä lisää”, sanoo piiseppä Sofus Stenak, mutta koska kirveenterä on jo nyt täysin käyttökelpoinen, hän kerää työkalunsa pois. Kivikauden tärkein työkalu on valmis, ja sen valmistamiseen kului vain 140 minuuttia.