Piikirves on historian tärkein työkalu
Kun kivikaudella piti hankkia oksia merran punontaan, kaataa puita pellon raivaamiseksi tai rakentaa vene, tärkein apuväline oli piikirves. Tuhansien vuosien ajan sillä hoitui lähes työ kuin työ.
Kivikauden ihminen pystyi kovertamaan puunrungosta ruuhen tulella ja kirveellä.
Noin 12 000 vuotta sitten jääkausi hellitti vihdoin otteensa Pohjois-Euroopasta. Itämeren rannoilta Atlantille ulottuvalla alueella jään alta paljastui kumpuilevaa maata, jonka metsät peittivät nopeasti.
Metsä tarjosi uusia mahdollisuuksia seudulle saapuneille ihmisille, mutta ensin heidän oli ratkaistava yksi haaste.
Ihmiset olivat vuosituhansia metsästäneet peuroja ja mammutteja keihäillä, jousilla ja nuolilla. Vanhat kivityökalut ja aseet olivat käyttökelpoisia avoimessa maastossa, mutta metsä muutti tilanteen. Ihmiset tarvitsivat kirvestä.
”Tämä on hyvää piitä”, toteaa piiseppä Sofus Stenak Sjællandissa sijaitsevasta tutkimuskeskuksesta, jossa muun muassa rekonstruoidaan esihistoriallisia käsityö- ja viljelymenetelmiä.
Stenak on tehnyt lukemattomia kirveenteriä; tottuneesti hän poimii käteensä ison harmaan kiven, jota hän tutkii eri suunnista.
Historia-lehti pyysi Stenakia valmistamaan kirveen, jotta saataisiin käsitys siitä, miten kivikauden piiseppä toimi tehdessään kivestä toimivan työkalun.
Stenakin ei tarvitse arvuutella, mistä raaka-aine on peräisin, sillä hän tunnistaa sen heti sen vaaleanharmaasta sävystä.
”Tämä on Falsterista”, hän toteaa. ”Pii näyttää erilaiselta eri paikoissa. Esimerkiksi Pohjanmeressä sijaitsevassa Helgolandin saaressa pii on punaista.”
Mitä laadukkaampaa pii on, sitä tasaisempaa se on väriltään eikä siinä esiinny vaaleita pilkkuja eikä muita värivirheitä.
Stenak istuutuu puupölkylle ja ottaa esiin työkalunsa: puunuijan, hirvensarvipuikon ja sileän pyöreän kiven.
Ensimmäiseksi: Etsi oikea kivi: Jotta piikirveestä tulee vankka, tarvitaan iso, yksivärinen ja säännöllisen muotoinen raakaainekappale. Yksinkertaisen, tehokkaan kirveen teko onnistui useimmilta kivikaudella.
Jo metsästäjät tarvitsivat kirveitä
kivikaudella (12 000–4000 eaa.) ihmiset elivät pieninä ryhminä rannikoiden läheisyydessä. Ilmasto oli nykyistä lämpimämpi, ja valtaosa ravinnosta tuli meristä ja järvistä. Ne tarjosivat ostereita, rapuja, kaloja, vesilintuja ja hylkeitä.
Kirves oli avain, jolla herkkuihin päästiin käsiksi. Sillä katkottiin nuoria oksia, joista sidottiin mertoja, katiskoja ja muita kalanpyydyksiä.
Sillä voitiin kaataa myös isoja puita ja kovertaa niiden rungoista ruuhia. Ruuhet auttoivat siirtymään osteriapajille, laskemaan mertoja ja pääsemään käsiksi lintuyhdyskuntiin.
Piinkappaleet lentelevät ilmassa, kun Sofus Stenak iskee pitelemäänsä kiveä hallitusti kerta toisensa jälkeen.
Hän ei lyö muokattavaa kiveä suoraan, vaan napauttaa puunuijalla hirvensarvipuikkoa, jonka pää irrottaa kivestä palasia.
Stenak kääntää kiveä välillä ja jatkaa naputteluaan. Vähitellen kirveen ääriviivat alkavat hahmottua.
Välillä hän laskee nuijan ja puikon käsistään ja ottaa käteensä nyrkin kokoisen pyöreän kiven. Se on iskukivi, jolla hän lyö varovasti suoraan kirveen aihiota.
Toisinaan Stenak painaa iskukivellä kirveen aihiota, jolloin siitä irtoaa rusahtaen pitkä säle. Hän vaihtelee työvälineitä ja -menetelmiä tottuneesti.
Osa iskuista irrottaa vain pieniä paloja, osa koko esineen pituisia säleitä.
Iskokset lentelevät: Sofus Stenak alkaa muokata kappaletta hirvensarvipuikolla, jota hän iskee puksipuisella nuijalla. Ne toimivat vasarana ja talttana, jotka irrottavat piikappaleen sivuilta leveitä iskoksia.
Metsä kaadettiin peltojen tieltä
Metsä antoi puuta polttopuuksi, esineiden valmistukseen ja veneisiin, ja lisäksi se tarjosi riistaa, mutta kun Pohjolassakin sitten alettiin pitää kotieläimiä ja viljellä viljaa, metsää piti raivata.
Ihmiset lakkasivat siirtymästä asuinpaikalta toiselle vuodenajan ja eläinten vaelluksen mukaan ja asettuivat asumaan pysyvästi peltojensa lähelle. Nuoremmalla kivikaudella (4000–1700 eaa.), jolloin maanviljely levisi Pohjolaan, kirveestä tuli tärkeämpi työkalu kuin koskaan.
Kirveellä raivattiin peltoja ja laidunmaita. Metsiä hakattiin laajalti, ja suuret alueet muuttuivat nummiksi ja niityiksi.
Metsien mukana hävisivät myös isot eläimet. Alkuhärkä, visentti ja hirvi viihtyivät enää vain hyvin harvaan asutuilla seuduilla. Myös sudet, karhut ja ilvekset vetäytyivät syrjäseuduille, kun kirves vei niiltä elinympäristön ja ravinnon.
Muoto alkaa hahmottua: Kivi on nyt saanut pitkänomaisen, karkeasti veneen runkoa muistuttavan muodon. Stenak suuntaa iskunsa niin, että kappaleen pinnat pysyvät kuperina, jolloin iskujen voima suuntautuu ulospäin.
Iso ja raskas puunpurija
Siinä missä kivikauden metsästäjä hyötyi pienestä kirveestä, jota oli kevyt kantaa, varhaisella maanviljelijällä oli kirveelleen aivan toisenlaiset vaatimukset: hän tarvitsi raskasta työkalua, joka puri hyvin paksujen tukkipuiden runkoon.
Sofus Stenak on tekemässä juuri tällaista raskaan sarjan työkalua.
”Alan ohentaa sitä, jotta profiilista tulee sirompi”, Stenak selittää ja napauttaa aihion kummaltakin lappeelta irti useita pitkiä säleitä.
Piikirveen sivut eivät ole suoria vaan kuperia. Tämä on tarkoituksenmukaista, jotta materiaalia voi työstää: niin kauan kuin kappaleen sivut ovat kuperia, iskut suuntautuvat ulospäin ja piiseppä pystyy irrottamaan kivestä pieniä kappaleita tavoitellun muodon saavuttamiseksi.
Jos sivut olisivat koveria, isku suuntautuisi suoraan aihioon, ja kirveen terä voisi katketa ennen kuin se valmistuisi.
Aihiosta irtoaa iskos joka kerta, kun Stenak heilauttaa nuijaa. ”Tätä tässä voisi käyttää keihäänkärkenä”, hän sanoo poimittuaan maasta leveän litteän iskoksen.
Arkeologisten tutkimusten perusteella tiedetään, että kirveiden valmistuksessa syntyneestä jätteestä on tehty pienempiä työkaluja, kuten kaapimia ja nuolen- ja keihäänkärkiä.
Piitä ei ollut aina helppo saada sielläkään, missä sitä luonnostaan esiintyy, joten raaka-ainetta ei ole tuhlattu.
Iskukivi tasoittaa pintaa: Kirveen aihio alkaa olla valmis. Nyt sen pinnoista tehdään säännöllisemmät. Lappeilla törröttävät kohoumat Stenak poistaa napauttamalla niitä suoraan iskukivellä, joka on pyöreä veden hioma kivi.
Piikivellä oli kova kysyntä
Piikivi eli limsiö on piileväliejusta miljoonien vuosien kuluessa muodostunutta kiveä. Sitä esiintyy saostumina esihistoriallisten merien pohjissa syntyneillä kalkkikivialueilla, jotka ovat geologisissa mullistuksissa kohonneet ylemmäs.
Kivikaudella pii oli haluttua tavaraa, jota levisi vaihtokaupan myötä kauas luontaisilta esiintymisalueiltaan.
Esimerkiksi Helgolandille ominaista punaista piitä on tavattu Saksasta Pohjanmeren rannikolla sijaitsevasta Schleswig-Holsteinin osavaltiosta.
Puolalaisen Krzemionkin kaivosten piitä on löydetty 660 kilometrin päästä. Kaivos oli ahkerassa käytössä noin 5 000–4 500 vuotta sitten.
Piikaivoksia oli eri puolilla Pohjois-Eurooppaa, kuten nykyisessä Englannissa, Belgiassa, Alankomaissa ja Tanskassa mutta ei Norjassa eikä Suomessa.
Pii ei silti ollut tuntematon kivikauden Suomessakaan. Piin edut tunnettiin, ja sitä tuotiin raaka-aineena tai valmiina esineinä muun muassa Uralilta, Etelä-Skandinaviasta, Saarenmaalta ja Pohjois-Virosta.
Lähiseutujen pii esiintyi kuitenkin melko pieninä kimpaleina, josta ei pystytty tekemään kovin isoja esineitä.
Ei ihme, että valtaosa kivikirveistä, -teristä ja muista kiviesineistä valmistettiinkin kotoisista kivilajeista, kuten kvartsista, kvartsiitista, diabaasista sekä liuske-, hiekka- ja vuolukivestä.
Piikiveä oli kuitenkin helppo työstää. Kun kivikauden ihminen löysi piikiveä, se oli usein epämääräinen möykky.
Usein kimpale kannatti halkaista pienemmiksi, säännöllisemmiksi paloiksi, joita oli helpompi kuljettaa mukana.
”Katson vain ääriviivoja ja etsin oikean kohdan, mistä lyödä, sellaisen, jossa on heikko kohta”, Stenak sanoo. Silloin kappale halkeaa helposti.
Tällaisesta aihiosta Stenak on tälläkin kerta aloittanut kirveen teon. Hänen työskentelyään katsellessa näyttää siltä, että kivessä piilee valmis esine, jonka hän vain vapauttaa iskuillaan.
Terä ohennetaan: Stenak naputtelee pienellä luupuikolla viimeiset epätasaisuudet pois. Hän teroittaa reunat painelemalla iskukivellä terän laitoja. Ylimääräinen pii irtoaa rusahtaen pieninä lastuina.
Pronssi oli monille liian kallista
Neoliittisella kivikaudella kirveestä alkoi tulla myös esine, jolla hankittiin sosiaalista arvostusta, kun se aiemmin oli ollut vain arkinen työkalu.
Kirveitä oli periaatteessa helppo tehdä, mutta tuolloin alettiin valmistaa näyttäviä kirveitä, joita ei oikeasti pystynyt käyttämään: jopa puoli metriä pitkät terät oli tarkoitettu vain korostamaan omistajan asemaa.
Pröystäileviä kirveitä löydetään haudoista, jonne niitä on laskettu vainajan mahdin ja rikkauden merkiksi. Ne olivat arvokkaita siksi, että piitä esiintyi harvoin kovin isoina raaka-ainekimpaleina.
Osa kivikauden mahtimiehistä tähdensi asemaansa hankkimalla huolella viimeisteltyjä kirveitä. Niissä terä hiottiin joka puolelta sileäksi hiekkakivellä niin, ettei siinä erottunut iskujälkiä.
Isot piikirveet olivat statussymboleita pronssikaudelle saakka, jolloin käyttöön tullut uusi metalliseos alkoi syrjäyttää piitä ja merkkihenkilöiden hautoihin alettiin kätkeä pronssiesineitä.
Vaikka suurten hiottujen piikirveiden aika oli ohi, piikirveitä käytettiin työnteossa vielä pitkään. Pronssin valmistukseen tarvittiin kuparia, joka oli kallista ja jonka ja sulatus ja valu vaativat erikoistaitoja. Monet eivät missään vaiheessa saaneetkaan sitä käsiinsä, ja kivityökalut vaihtuivat metallisiin vasta rautakaudella.
”Olisin tietysti voinut työstää kirvestä vielä lisää”, sanoo piiseppä Sofus Stenak, mutta koska kirveenterä on jo nyt täysin käyttökelpoinen, hän kerää työkalunsa pois. Kivikauden tärkein työkalu on valmis, ja sen valmistamiseen kului vain 140 minuuttia.
Terä on valmis käyttöön: Terä on nyt niin terävä, että se puree vaikka tammeen. Jos lappeista halutaan sileitä, hiomiseen kuluu viikko. Hiominen ei ole välttämätöntä, sillä kirves on käyttökelpoinen rosoisenakin.