Norjalainen valaanpyytäjä, kapteeni Carl Anton Larsen saapui marraskuussa 1904 Etelä-Atlantilla sijaitsevalle brittiläiselle Etelä-Georgian saarelle.
Voimakas tuuli puhalsi yli tylyn ja tasaisen maiseman, jolla kasvoi vain sammalta ja matalaa ruohoa. Vesi- ja lumisateet piiskasivat saaria vuoden useimpina päivinä, ja talvisin lunta kertyi useita metrejä.
Saarella oli kuitenkin jotakin, mikä sai Larsenin unohtamaan myrskyt ja viimat: hän oli nähnyt Etelämantereen matkoillaan hyisellä merellä runsaasti valaita.
Larsen näki valaissa mahdollisuuden ansaita suuria summia ja alkoi rakentaa 80-henkisen miehistönsä kanssa saarille valaanpyyntiasemaa. Näin alkoi Norjan suuri valasseikkailu jäälauttojen ja pingviinien keskellä 15 000 kilometrin päässä Norjan kotoisilta rannikoilta.
Valaat hävisivät Pohjois-Atlantilta
Valaanpyynti oli 1900-luvun alussa hyvin kannattavaa toimintaa, sillä valaista saatiin raaka-aineita monille länsimaiden teollisuudenaloille.
Larsenin kotimaa Norja kuului maailman suurimpiin valaanpyytäjämaihin.
Ensimmäisenä valaista leikattiin irti traani, joka vietiin suurina paloina teollisuusalueelle.
Menestyksellä oli kuitenkin hintansa. Valaskannat alkoivat 1800-luvun lopussa huveta, ja vuonna 1904 muutama kuukausi ennen Carl Anton Larsenin saapumista karulle saarelle Norjan suurkäräjät olivat kieltäneet valaanpyynnin Norjan vesillä.
Pyynnin siirtäminen muualle Pohjois-Atlantille ei ollut ratkaisu, sillä Norja ei ollut ainoa maa, jota kannan romahtaminen koski, vaan valaskannat olivat pienentyneet huolestuttavasti kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla.
Etelä-Atlantilla valaita sen sijaan vielä riitti. 8. huhtikuuta 1904 Larsen rekisteröi Buenos Airesissa Compañía Argentina de Pesca - eli Argentiinan kalakomppania -nimisen yrityksen ja hankki argentiinalaissijoittajilta saamillaan rahoilla kolme laivaa ja riittävästi tarvikkeita valaanpyyntiaseman perustamiseen Etelä-Georgian saarelle.
- marraskuuta 1904 Larsen astui saaren kamaralle ja antoi paikalle, jolle asema nousi, nimen Grytviken eli ”ruukkulahti”. Se oli varhaisempien tutkimusmatkailijoiden paikasta käyttämä nimi, joka viittasi sinne aiempien vierailijoiden jättämiin vanhoihin ruukkuihin.
Jo kuukautta myöhemmin Carl Anton Larsenin johtama asema oli tuottanut ensimmäisen tynnyrillisen valaanrasvaa, ja tuotanto kasvoi nopeasti. Vuosina 1907–1908 kokonaistuotanto oli yli 27 000 tynnyriä.
Valaanrasva oli tärkeä aineosa nitroglyseriini-räjähdysaineessa, ja valaanliha oli puolestaan ravinteikas ja edullinen vaihtoehto maatalouden tuotantoeläimille.
Asemalle saapui pyyntialuksia saaliineen jatkuvana virtana. Valaiden valtavien ruhojen käsittely oli työlästä ja raskasta. Työntekijät vetivät eläimet vinssillä keittolaitokseen, jossa niiden paksun nahkan alla oleva rasva eli traani irrotettiin ja leikattiin paloiksi.
Sitten miehet hinasivat metallikoukuilla varustetun nostimen avulla palaset höyrykäyttöiseen myllyyn, jonka leikkurit leikkasivat traanin vielä pienemmiksi paloiksi keitettäväksi öljyksi suurissa kattiloissa.
Puolet miehistöstä oli norjalaisia, ja puolet oli värvätty Buenos Airesista Argentiinasta. Kaikkiaan asemalla asui 1 000–1 500 henkeä ankeissa oloissa.
Miehet asuivat ahtaasti alkeellisissa puuparakeissa, joissa ei ollut omaa rauhaa. Käymälän virkaa toimitti niin sanottu 9-penkkinen eli puron ylle viritetty pitkä lauta, jonka päällä miehet tekivät tarpeensa vieri vieressä. Hermot olivat välillä kireällä karuissa oloissa ja kaikkialle tunkevassa öljyn ja mätänevien valaanjäännösten hajussa, ja lisäksi työtapaturmat olivat yleisiä.
Miehet leikkasivat suurilla moottorisahoilla traanista paloja, jotka keitettiin Grytvikenin suurissa kattiloissa.
Valaasta tehtiin saippuaa ja dynamiittia
Valaan rasvaa ja hetuloita käytettiin 1800-luvulta lähtien moneen margariinista sateenvarjoihin.
Arkeologisten löytöjen perusteella inuitit ja muut kansat pyytivät valaita jo 3 000 eaa. Pyynti tapahtui harppuunoilla pienistä veneistä rannikon tuntumassa, ja saalis riitti perheen ja kyläläisten tarpeisiin.
Valaiden kaupallinen pyynti alkoi keskiajan loppupuolella, kun eurooppalaiset alkoivat harjoittaa valaanpyyntiä myydäkseen sen lihan ja muita ruhon osia.
1800-luvun teollistumisen myötä valaiden kysyntä kasvoi reippaasti. Tutkijoiden arvion mukaan 1800-luvulla surmattiin lähes kolme miljoonaa valasta. Niitä ei pyydetty pelkästään lihan vuoksi, vaan valaanrasvaa tarvittiin niin voiteluaineeksi kuin saippuan ja margariinin raaka-aineeksi.
Valaan kidassa roikkuvista pitkistä, ravintoa siivilöivistä sarveislevyistä eli hetuloista tehtiin korsetteja, onkivapoja ja sateenvarjoja. Lisäksi valaanrasvaa käytettiin maailmansodissa nitroglyseriinin raaka-aineena.
Höyrylaivan keksiminen 1800-luvun alussa ja tehokkaamman harppuunan kehittäminen noin vuonna 1865 tehostivat pyyntiä mutta johtivat myös ryöstösaalistukseen. Vuodesta 1946 kansainvälinen valaanpyyntineuvosto on säädellyt valaanpyyntiä.
Aseman 62-vuotisen olemassaolon aikana siellä kuoli kaikkiaan 247 työläistä – suhteettoman suuri määrä terveitä, voimakkaita miehiä parhaassa iässään.
Osaltaan sen vuoksi ilmapiiri oli usein kireä, nyrkit puhuivat tämän tästä ja Larsen jouduttiin monesti kutsumaan rauhoittelemaan kuumakalleja.
Pappi yritti saada miehet aisoihin
Saadakseen asemalle rauhaa ja järjestystä Larsen rakennutti vuonna 1913 saarelle omalla kustannuksellaan kirkon. Grytvikenin pappi, pastori Kristen Løken järjesti sunnuntaipalvelusten lisäksi myös saarnoja ja musiikkijumalanpalveluksia työpäivien jälkeen.
Tarkoitus oli ”houkutella työläisiä pois parakkielämän rappiollisesta vaikutuksesta, kortinpeluusta ja rivoista puheista”, Løken totesi Kristianian (Oslo) piispalle kesällä 1914.
Tilaisuudet eivät kuitenkaan vetäneet väkeä. ”Seurakunnan muodostaminen yhteiskunnan sivistymättömästä pohjasakasta ei ole helppo tehtävä”, pastori huokaili.
Pian niin pastori Løken kuin muutkin saivat kuitenkin muuta mietittävää kuin kortinpeluu ja tappelut, kun ensimmäinen maailmansotaa syttyi ja kattiloiden ja muiden koneiden käyttämiseen välttämätöntä hiiltä oli vaikea saada.
Siitäkin kriisistä selvittiin, sillä sota lisäsi valaiden kysyntää valtavasti. Valaanrasva oli tärkeä aineosa nitroglyseriini-räjähdysaineessa, ja valaanliha oli puolestaan ravinteikas ja edullinen vaihtoehto maatalouden tuotantoeläimille. Kysynnän kasvu nosti hintoja, ja sen ansiosta Grytvikeninkin tulot nousivat rajusti.
Mahdollisuus ansaita paljon rahaa nopeasti houkutteli joukoittain toiveikkaita valaanpyytäjiä Etelä-Atlantille, ja suurimittainen pyynti jatkui vielä pitkään sodan jälkeenkin. Kaudella 1930–1931 pyydettiin yli 40 000 valasta.
Lopulta valtava tarjonta romahdutti hinnat ja myös Grytvikenin aseman tulot. Halvan öljyn tulo maailmanmarkkinoille toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina lisäsi ahdinkoa entisestään.
1950-luvun lopulla miehistöstä oli jäljellä enää murto-osa ja Grytviken oli vain surkea varjo entisestään. 1960-luvun puolivälissä norjalaiset lähtivät saarelta lopullisesti.
Nykyään Grytviken on aavekaupunki, ja vain ruostuneet kattiloiden ja valaanpyyntialusten jäännökset kertovat norjalaisten 1900-luvun suuresta valasseikkailusta.
Valaanpyyntikaupunki Grytviken ruostuu vähitellen
Grytviken nykyään
Viimeiset valaanpyytäjät lähtivät Grytvikenistä vuonna 1964. Nykyään saarella on brittien tutkimusasema, ja vuosittain kaupungissa käy noin 11 000 risteily- ja muuta matkailijaa.
Vanha valaanpyyntialus
Etelä-Atlantin rannikolle on hylätty valaanpyyntialus tyypillisine keulaharppuunoineen. Grytvikenin ympäristössä on paljon tällaisia ruostuneita ”muinaismuistoja”.
Grytvikenin vanha valaskeittämö
Valaiden nahan alainen traanikerros leikattiin irti ja vietiin keittämöön, missä siitä keitettiin valasöljyä. Laitos tuotti vajaat 30 000 tynnyrillistä öljyä vuodessa.
Grytvikenin valtavat kattilat
Grytvikenissä työskenteli parhaimmillaan jopa 1 500 miestä. He elivät saarella täysin eristyksissä – lähin naapuri Falklandinsaaret on 1 550 kilometrin päässä lännessä.
Shackletonin viimeinen leposija
Grytvikenin kirkkomaan kuuluisin hauta kuuluu napatutkija Ernest Shackletonille, joka kuoli viimeisellä tutkimusmatkallaan 5. tammikuuta 1922.