Italialainen pappi Tommaso di Silvestro sairastui joulunaikaan vuonna 1496. Hänen polviaan alkoi särkeä, ja kipu vain paheni uudenvuoden jälkeen ja levisi hartioihin.
Hän kirjoitti päiväkirjaansa toukokuussa, että vaiva oli onneksi väistynyt. Ilo oli ennenaikainen, sillä kivut uusiutuivat vuoden kuluttua.
Papin penistäkin alkoi särkeä niin, ettei ”levätä saanut koskaan”. Hänen kehonsa peittyi haavaumista ja suunsa oli niin arka, että pelkän leivänkin syöminen oli kovin vaivalloista.
Di Silvestro ei tiennyt, mikä häneen oli iskenyt. Hän ei kuitenkaan kärsinyt ainoana salamyhkäisestä taudista, joka aiheutti niin kipuja raajoissa kuin punaruskeita sienimäisiä näppylöitä kasvoissa ja eri puolilla kehoa.
Tauti levisi Euroopassa, ja pian kävi ilmi, että myöhemmin kupaksi nimetty sairaus tarttui sukupuoliyhteydessä.
Kaikki eivät kärsineet niin pahoista oireista kuin di Silvestro. Sairaus ilmeni monilla vain kivuliaina haavaumina sukupuolielimissä ja kasvoissa, ja näppylät olivat jonkin aikaa jopa statussymboli.
Sukupuolitauti oli merkki seksuaalisesta aktiivisuudesta ja mieskunnosta. Otsan rakkoa saatettiin kutsua ”Venuksen kruunuksi”, ja sitä esiteltiin ylpeydellä.
Uusi villitys hiipui kuitenkin nopeasti, kun sairauden vakavuus kävi ilmi. Sairastuneet ryhtyivät kiireesti kätkemään oireitaan, eikä niitä enää esitelty.
Euroopassa leviävät muotivirtaukset onneksi auttoivat peittämään häpeälliseksi muuttuneen sairauden merkit.
Näppylät katoavat mutta palaavat yhä uudelleen. Paksu kerros puuteriakaan ei enää peitä pahimpia haavaumia.
Kuppa eteni vaiheittain
Syfilis hämäsi välillä uhrinsa luulemaan, että sairaus oli jo talttunut. Sitten se iski uhriinsa uudelleen entistäkin ilkeämmin oirein.
Jälkiä yritettiin korjata leikkaamalla
Noin sata vuotta ennen kupan saapumista Eurooppaan mahtimiesten keskuudessa levisi uusi muoti-ilmiö: kalukukkaro.
Jalat peitettiin ihonmyötäisillä sukilla, mutta sukukalleudet kätkettiin taiteellisesti koristeltuun kangaspussiin, joka sidottiin roikkumaan housujen ulkopuolelle.
Kuppa teki kalukukkaroista entistä suositumpia – ja suurempia, sillä sairastuneet sitoivat sukupuolielimensä harsoilla ja peittivät siteet kalukukkarolla. Uusi muoti levisi, ja terveetkin miehet käyttivät kookkaita kalukukkaroita.
Englannin kuningas Henrik VIII sairasti todennäköisesti kuppaa eli syfilistä, sillä kertomukset hänen hovinsa elämästä viittaavat siihen, että kuninkaan peniksessä oli kivuliaita haavaumia.
Sukupuolielin sidottiin siksi huolellisesti ja kätkettiin komeaan kalukukkaroon.
Sairaus jätti myös hankalammin kätkettäviä jälkiä. Nenästä saattoi tulla pahasti epämuodostunut sitä mukaa, kun bakteerit tuhosivat kasvojen ihoa ja saivat nenäsillan romahtamaan.
Englannin Henrik VIII teki kalukukkarosta suositun. Sitä käyttivät varsinkin haavaumista kärsineet aateliset.
Niin sanotusta satulanenästä tulikin sairauden tunnusmerkki: häpeäpilkku ja moraalisen rappion symboli. Leimasta kärsivät nekin, jotka perivät sairauden jo syntymässään sitä kantaneelta äidiltään.
Aikansa taitavimmat lääkärit yrittivät pelastaa rikkaat potilaansa häpeältä leikkaamalla näiden nenän kauniimmaksi.
Otsan ihoa saatettiin leikata irti ja taittaa nenänvarren peitoksi, mutta seurauksena oli ikävä kyllä otsaan jäävä ammottava arpi. Italialainen lääkäri Gaspare Tagliacozzi yritti 1500-luvulla siirtää ihoa olkavarresta.
Käden iho tikattiin kiinni nenään osan siitä ollessa yhä kiinni kädessä verenkierron varmistamiseksi. Operaation onnistumiseksi potilaan käsi oli tuettuna telineellä viikkokausia, jotta iho ehtisi kiinnittyä nenänvarteen.
Kuppa oli runnellut potilaan nenän, joten lääkäri yritti ihonsiirtoa niin, että iho oli yhä osittain kiinni kädessä.
Seksiä palveluksia vastaan
Syfilis iski varsinkin seksuaalisesti aktiivisimpiin: prostituoituihin, sotilaisiin ja yläluokkaan. Euroopan aatelisilla oli tapana hyödyntää seksisuhteita hankkiakseen vastapalveluksia itselleen ja suvulleen.
Kiihkeä salasuhde saattoi tuoda uusia aatelisarvoja, omaisuutta tai tuottoisia virkoja.
Kaupanpäällisenä tuli kuitenkin usein myös kuppa, joka ei ollut vaaraksi ainoastaan tartunnan saaneille vaan periytyi myös äidiltä lapselle.
Syntymässä syfiliksen saaneet olivat steriilejä eivätkä voineet saada omia lapsia. Nykyiset historioitsijat pitävät kuppaa syynä siihen, että sekä ranskalaisilla että englantilaisilla kuninkaallisilla suvuilla oli 1500- ja 1600-luvuilla vaikeuksia jatkaa sukua.
Sairastuneet kuningattaret turvautuivat aborttiin tai synnyttivät lisääntymiskyvyttömiä lapsia.
Kupan leviämistä yritettiin taltuttaa sulkemalla ilotalot ja kylpylät. Kylpylät olivat olleet koko keskiajan eräänlaisia sosiaalisen kanssakäymisen henkireikiä sekä miehille että naisille, mutta nyt kylpylät julistettiin syntisiksi siinä missä bordellitkin.
Pariisilaiset yrittivät saada sairauden aisoihin karkottamalla sairastuneet kaupungista. Se ei juuri auttanut.
Vuoden 1580 tienoilla syfilis oli Euroopan pahin epidemia mustan surman jälkeen.
Ruttoon sairastuneista poiketen kuppatautiset saattoivat elää jopa vuosikymmeniä ennen kuin sairauden kolmas ja henkeä uhannut vaihe puhkesi ja ryhtyi tuhoamaan aivoja ja elimistöä.
Sairastuneiden olikin pakko opetella elämään epämiellyttävien, kivuliaiden ja kovin näkyvien oireiden kanssa.
Syfilistä ei tunnistettu vuosikausiin, ja kärsimysten syy vieritettiin tähtien kontolle.
Vastuu uudesta vaivasta sälytettiin tähdille
Saksalainen taiteilija Albrecht Dürer kaiversi vuonna 1496 ensimmäisiin kuuluneen kuvauksen kupasta. Puukaiverroksen aatelismies on riisunut housunsa, joten punaruskeat syylät ja nännimäiset rakkulat ovat näkyvillä. Dürerin kaiverroksessa näkyy myös eräs aikansa yleisimmistä selityksistä pelottavalle taudille. Monet uskoivat epäonnekkaan tähtien asennon vuonna 1484 olleen syypää. Astrologisen selityksen kannattajat eivät vaivanneet päätään sillä, ettei kuppa alkanut levitä vuonna 1484 vaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun ranskalaiset palkkasotilaat valloittivat Napolin. He saivat taudin ilotytöiltä ja levittivät sitä eteenpäin.
Kuninkaan pikkusormi sojotti
Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n hiukset alkoivat lähteä vuonna 1655, mikä sekin oli yksi kupan seurauksista.
Miesten pitkiä ja paksuja hiuksia pidettiin tuolloin viriiliyden varmana merkkinä, joten hiusten harventuminen oli melkoinen nöyryytys nuorelle kuninkaalle.
Ludvig oli tuolloin vasta 17-vuotias, mutta hän oli ollut kuningas jo nelivuotiaasta ja nauttinut pitkään aikuiselämän iloista.
”Sairaus on niin julma ja kauhistuttava, ettei pahempaa vitsausta ole.” Tiedemies Joseph Grünpeck 1500-luvulla
Kuningas turvautui siksi peruukkeihin. Ja kun hänen kerran oli pakko pitää peruukkeja, hän teetti niistä suuria ja näyttäviä. Aurinkokuninkaana historiaan jääneellä miehellä oli pian palveluksessaan yli 40 peruukintekijää.
Kuninkaan suosima uusi muoti levisi yhtä nopeasti kuin sairaus, jonka oireita peruukeilla peitettiin. Myös terveet – tai ainakin varakkaimmat – tuhlasivat omaisuuksia keinotekoisiin kutreihin.
Peruukit tehtiin köyhälistön hiuksista tai vuohen karvoista ja hevosen jouhista. Hajuhaitoista päästiin eroon hajuvesillä.
Näyttävät hiuslaitteet eivät olleet kovin käytännöllisiä. Naisten peruukit olivat usein niin korkeita, että ne ylsivät kattokruunujen kynttilöihin.
Riesana olivat myös hiiret, jotka peuhasivat vehnäjauhoilla puuteroiduissa ja rasvalla muotoilluissa peruukeissa.
Aurinkokuninkaan syfilis sai aikaan myös toisen muoti-ilmiön: ylhäisö ryhtyi juomaan teetä pikkusormi sojottaen.
Kuppa jäykistää niveliä, ja jäykkyys iskee yleensä ensin sormiin. Kun hänen majesteettinsa Ludvig XIV siemaili iltapäiväteetään pikkusormi viehkeästi ojennettuna, niin muut seurasivat nopeasti esimerkkiä.
Puuterissa oli lyijyä ja arsenikkia
Sairaus oli salakavala. Se saattoi vaikuttaa parantuneen kokonaan mutta iski yhtäkkiä uudelleen – entistäkin vaikeampana vitsauksena.
Syfiliksen toisessa vaiheessa muun muassa koko keho ja kasvot peittyivät nännimäisiin tai sienimäisiin syyliin.
Siksi keinotekoisista kauneuspilkuista tuli muodikkaita. Kauneuspilkut valmistettiin ohuesta kankaasta tai hiirennahasta, ja ne kiinnitettiin rasvalla peittämään haavaumia.
Puuteristakin tuli samalla suosittua, ja sitä ryhtyi käyttämään jopa Ludvig XIV, joka oli aina inhonnut puuteria kasvoillaan; peruukin puuteroiminen sai hänen mielestään riittää.
Kuningaskin kuitenkin taipui valtakautensa loppuaikoina.
Paksu kerros puuteria antoi ehostetulle kaivatun vaalean ihon ja peitti samalla sukupuolitaudin punaruskeat näppylät.
”Nuoruuden naamio” oli Englannin kuningattaren Elisabet I:n nimitys puuterille, joka tosin toi mukanaan myös terveysongelmia.
Vaalea puuteri oli täynnä lyijyä, ja joskus siinä oli myös arsenikkia.
Puuterisekoitus saattoi olla niin syövyttävä, että iho halkeili ja päästi lävitseen myrkkyä sekä raskasmetallia jo muutenkin sairaaseen elimistöön.
Tauti tuli vihollisen mailta
Ensimmäisillä syfilistä 1490-luvulla hoitaneilla lääkäreillä ei ollut sille mitään nimitystä. Tauti nimettiin kuitenkin pian sen maan mukaan, jonka kanssa oma maa oli sodassa tai muunlaisessa selkkauksessa. Englannissa ja Tanskassa kuppa oli ”ranskantauti”, kun taas Japanissa ja Intiassa sitä nimitettiin ”portugalintaudiksi”, sillä Portugali oli yrittänyt valloittaa alueita Aasiasta.
Tauti sai lopullisen nimensä runosta, jonka kirjoitti italialainen lääkäri ja runoilija Girolamo Fracastoro vuonna 1530. Runo kertoi Syphilus-nimisestä sikopaimenesta, joka kirosi jumalat ja sai siksi riesakseen
kauhistuttavan sukupuolitaudin.
Tartunta kohdun lemusta
Renessanssiajan lääkärit olivat voimattomia kuppaa hoitaessaan. Monet heistä olivat yhä vakuuttuneita siitä, että jos antiikin ajan merkittävä lääkäri Galenos ei ollut kuvaillut sairautta, sitä ei ollut olemassa.
Galenos (130–200 jaa.) ei kuitenkaan tiennyt elinaikanaan mitään tuosta uuden ajan sairaudesta.
Eräs suurimmista ongelmista oli se, ettei kukaan tiennyt tarkasti, kuinka tauti tarttui – tiedettiin vain, että tartunta liittyi jotenkin seksiin.
Arvauksia riitti laidasta laitaan. Jotkut uskoivat, että Henrik VIII sairastui syfilikseen suudeltuaan kardinaali Wolseyä – kuninkaan silloista hyvää ystävää, joka joutui myöhemmin epäsuosioon ja teloitettiin.
Italialainen aatelismies, kardinaali Cesare Borgia puolestaan uskoi, että Henrik VIII oli sairastunut kohdun ”haitallisesta lemusta”, joka oli päässyt leviämään kuninkaan sukupuolielimeen, kun tämä oli nukkunut naisen vieressä.
Saksalainen tiedemies ja historioitsija Joseph Grünpeck sairasti itse syfilistä ja kirjoitti onnettomana:
”Sairaus on niin julma, kivulias ja kauhistuttava, ettei maailmaa ole koetellut mikään pahempi tai hirveämpi vitsaus.”
Grünpeck oli tekemisissä Habsburgien keisarillisen hovin kanssa, ja tauti tarttui häneen riehakkaissa juhlissa.
Kirkon tuomio ei ainakaan vähentänyt sairastumisen pelkoa. Saarnamies Jean Calvin pauhasi Genevessä vuonna 1521 avioliiton ulkopuolista seksiä, uskottomuutta ja prostituutiota vastaan:
”Jumala levittää uutta sairautta torjuakseen irstailua.”
Tuomitseminen pakotti sairastuneet kätkemään oireitaan entistä tarmokkaammin ja hakeutumaan hoitoon, ja lääkärit etsivät kuumeisesti hoitokeinoa.
Suosittu lääke taltutti taudin
Ensimmäinen suureen suosioon noussut lääke oli länsi-intialaisesta guajakki-puusta tehty uute, joka sai kuppatautisen hikoilemaan.
Uutetta nautittiin joko sisäisesti tai siveltiin iholle. Guajakki oli 1500-luvun jälkipuoliskolla niin suosittu lääke, että puun maahantuonti Karibialta oli valtava rahasampo Fuggerin aatelissuvulle, jolla oli yksinoikeus kaupankäyntiin kyseisellä puulajilla.
Toinen yleinen hoitotapa oli sairastuneen pitäminen viinitynnyrissä, jota lämmitettiin sen alle asetetuilla hehkuvilla kivillä.
Hikoilutuokio toistettiin kahdesti päivässä vähintään kolmen päivän ajan mutta mieluusti jopa viikon verran.
Potilaan piti paastota hoidon ajan ja noudattaa sitten englantilaisen lääkärin William Clowesin ruokavaliota.
Hän suositteli sairastuneelle lammasta, vasikkaa, jänistä, kanaa ja fasaania ja neuvoi välttämään sianlihaa, suolalihaa, kalaa, juustoa, tuoreita hedelmiä ja makeaa viiniä.
Elohopea korvasi sittemmin guajakin suosituimpana syfilishoitona. Raskasmetallia hengitettiin höyrynä tynnyrihoidoissa, siveltiin iholle voiteena tai syötiin pillerinä hunajan ja lakritsajuuren kanssa.
Ruotsissa elohopeaa myös nuuskattiin nenän tai suun kautta. Elohopea ei lievittänyt sairautta mitenkään, mutta sen vakavia sivuvaikutuksia olivat verenvuoto suussa, hampaiden irtoaminen, mielisairaus ja pahimmissa tapauksissa jopa potilaan kuolema.
Toimiva hoitokeino kuppaan saatiin vasta 1900-luvulla, kun penisilliini keksittiin.
Sairaus oli piinannut eurooppalaisia 450 vuotta ja tuonut mukanaan niin puuteriperuukkeja kuin hulluuttakin.