Elintarvikkeiden viimeinen käyttöpäivä on peräisin 1950-luvun Yhdysvalloista. Tuolloin amerikkalaiset alkoivat tehdä ostoksiaan yhä useammin supermarketeissa, joita avattiin kaikkialla.
Supermarketin omistajilla ei kuitenkaan ollut samanlaista yleiskuvaa lukuisista tuotteistaan kuin perinteisissä pienissä ruokakaupoissa, joiden valikoima oli rajallinen.
Siksi elintarvikevalmistajat leimasivat purkkeihin ja pakkauksiin numero- ja kirjainyhdistelmän, joka kertoi kaupoille, milloin tuote oli valmistettu. Koodien avulla työntekijät pystyivät siirtämään aina vanhimmat tuotteet hyllyjen etuosaan ja välttämään varaston vanhentumisen.
Salaiset päivämäärät närkästyttivät asiakkaita, jotka kokivat, että heiltä salattiin tärkeitä tietoja. Kuluttaja-aktivistiryhmät yrittivät murtaa salaiset koodit kovalla vaivalla.
Se onnistui lopulta 1970-luvun alussa, kun valmistajia oli seurattu vuosia ja supermarketeista oli saatu sisäpiirin tietoa.
Aktivistit julkaisivat uudet tietonsa pienissä esitteissä. Niitä jaettiin [supermarkettien] (https://historianet.fi/yhteiskunta/kauppa/nain-shoppailtiin-markkinoilta-postimyyntiin) edessä asiakkaille, jotta he voisivat valita tuoreita tuotteita.
Tappio kääntyi voitoksi
Kekseliäät tehtailijat muunsivat ongelman nopeasti tavaksi lisätä myyntiä.
He keskittyivät myymälöiden omistajien sijaan asiakkaisiin ja korvasivat pitkät koodit yksinkertaisilla ja helposti ymmärrettävillä viimeisillä käyttöpäivillä. Päivämääriä käytettiin sitten mainonnassa vakuuttamaan asiakkaat siitä, että valmistajan tuotteet olivat aina tuoreita ja maukkaita.
Strateginen pyrkimys onnistui. Vuoteen 1973 mennessä sekä Yhdysvaltain maatalousministeriö että elintarviketeollisuus raportoivat viimeisen käyttöpäivän olevan valtava menestys, joka johti sekä ruokahävikin että asiakkaiden valitusten vähenemiseen.