Tavalliset ihmiset eivät juuri tarvinneet minuutteja, saati sekunteja, yhtään mihinkään ennen 1800-lukua, kunnes tekninen kehitys alkoi edellyttää tarkempaa tietoa kellonajasta: muuten ei ehtisi junaan!
Höyryveturien ja rautateiden myötä matkat pitkienkin matkojen päähän onnistuivat aiempaa nopeammin, ja sekä rautatieyhtiöiden että matkustajien piti alkaa jakaa päivän tunteja pienempiin osiin voidakseen paremmin hallita junaliikennettä ja laskea tarkkoja matka-aikoja.
VIDEO: Miksi tunnissa on 60 minuuttia?
Minuutit keksittiin Kreikassa
Ensimmäisiä askeleita kohti päivänkulun mittaamista otettiin jo vuosituhansia sitten muinaisen Egyptin tähtitieteilijöiden keskuudessa, jotka jakoivat vuorokauden 24 tuntiin. Silloisilla aurinko- ja vesikelloilla ei kuitenkaan vielä voinut mitata aikaa kovin tarkasti.
Minuuttien ja sekuntien käsitteet keksi vuonna 150 jaa. kreikkalainen tutkija Ptolemaios. Teoksessaan Almagest hän jakoi maapallon 360 pituus- ja leveyspiiriä kunkin 60 osaan ja vielä jokaisen näistä 60 pienempään osaan.
Isompia osia eli tunnin kuudeskymmenesosia hän kutsui nimellä minutae primae, josta tuli myöhemmin nimitys minuutti, ja pienemmät yksiköt olivat minutae secundae, joista tulivat sekunnit.
Aina 1800-luvulle asti harvalla ihmisellä oli käyttöä taskukellolle tai tiedolle päivän minuuteista ja sekunneista.
Kelloissa oli alkuun vain yksi viisari
Minuutit ja sekunnit olivat kuitenkin vain teoreettisia käsitteitä, kunnes mekaaniset kellot kehittyivät 1500-luvulla niin, että tuntiviisarin seuraksi voitiin lisätä minuutti- ja jopa sekuntiviisari. Silti kesti 1800-luvulle ja höyryvetureiden tuloon asti, ennen kuin alettiin tarvita tarkkoja tietoja kellonajasta.
Britanniassa elämä helpottui vuonna 1840, kun rautatieyhtiöt asettivat kaikki asemakaupungit samaan aikaan. Siihen asti oli noudatettu paikallisaikoja, joka vaihtelivat sijainnin mukaan.
Vuonna 1884 sovittiin standardoidusta aikajärjestelmästä ja maailman aikavyöhykkeistä, joskin moni maa liittyi järjestelmään vasta vähän myöhemmin.