”Mikä sinusta tulee, kun kasvat isoksi?”

Kun lapset nyt haaveilevat korumuotoilijan, influensserin tai e-urheiluammattilaisen urasta, nouseva polvi saattoi aiemmin päätyä ruudintekijäksi, kantotuolin kantajaksi tai planeettakauppiaaksi.

Kun lapset nyt haaveilevat korumuotoilijan, influensserin tai e-urheiluammattilaisen urasta, nouseva polvi saattoi aiemmin päätyä ruudintekijäksi, kantotuolin kantajaksi tai planeettakauppiaaksi.

G. Borgelli

1. HOVINARRI – nöyryytyksiä päivästä toiseen

Vuosituhansia hallitsijoilla on ollut palvelijoita, joiden ainoana tehtävänä on ollut hauskuuttaa.

Antiikin Rooman keisareilla oli usein hovissaan lyhytkasvuinen, jonka piti viihdyttää vieraita kertomalla kaskuja ja ilveilemällä.

1100-luvulla narrin pestaamisesta tuli muotia Euroopan hoveissa. Narrin tunnisti värikkäästä asusta, johon kuului tiu’uilla varustettu päähine.

1700-luvulla yhteiskuntamoraali alkoi muuttua ja kansa sääliä hovinarreja. Tämä sai aikaan sen, että narrien pestaamisesta luovuttiin monessa paikassa.

© Pennsylvania Academy of the Fine Arts

Yleensä narriksi pestattiin lyhytkasvuinen, mielenvikainen tai raajarikko, joka sai palkakseen majoituksen ja ruoan.

Työn laatu riippui hallitsijan oikuista. Puolan hovissa 1700-luvulla lyhytkasvuista Nikolaus Ferryä pyydettiin kerran nousemaan illallispöydässä linnoituksen muotoisen leivonnaisen päälle, minkä jälkeen vieraat nakkelivat häntä makeisilla.

Keskiajan käsikirjoitusten mukaan hyvässä ruudissa oli kuusi osaa salpietaria, yksi osa rikkiä ja yksi osa lehmuksen hiiltä.

© Shutterstock

2. RUUDINTEKIJÄ – virtsa oli turvakeino

Ei tiedetä tarkkaan, milloin ruutia alettiin käyttää Euroopassa, mutta vuonna 1267 englantilainen filosofi Roger Bacon kirjoitti yhtenä ensimmäisistä eurooppalaisista kiinalaisesta keksinnöstä, jonka ansiosta esimerkiksi tykeillä voitiin ampua ammuksia.

1300-luvulla ruudin valmistuksesta muodostui oma ammattinsa. Ruudintekijän tehtävänä oli sekoittaa salpietarista, rikistä ja puuhiilestä mustaaruutia.

Aluksi ainekset hienonnettiin käsityönä morttelissa, mutta ruudin kysynnän kasvaessa 1400-luvulla kehitettiin ruutimyllyjä. Niissä työntekijöitä oli useita. Ainekset kaadettiin isoihin kaukaloihin ja hienonnettiin vesivoimalla tai aasien voimalla toimivilla männillä.

Itsesyttymisen ehkäisemiseksi ruudintekijät kostuttivat jauhetta valmistuksen aikana vedellä, viinillä tai virtsalla. Lopuksi ruuti kuivattiin ulkona tai kuivaamoissa.

1800-luvun kuluessa ruudintekijöiden leipä vähitellen ehtyi, kun käyttöön tuli tehokkaampia räjähteitä, esimerkiksi dynamiitti vuonna 1867.

3. PYÖVELI – rikolliset menettivät päänsä

Kavahdettu ja alipalkattu ammatti periytyi isältä pojalle.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Keskiajan Euroopassa kuolemantuomiot pani toimeen pyöveli. Hän päästi tuomitun päiviltä mestaamalla eli katkaisemalla kaulan ja hoiti myös muut rangaistukset, kuten teilaamisen, jossa murrettiin raajat.

Pyövelien ammattikunnan arvioidaan kehittyneen 1200-luvulla kaupungeissa, missä vallanpitäjät alkoivat vieroksua teloitusten hoitamista itse. Pyöveli perheineen eli yhteiskunnan laidalla, ja heiltä usein evättiin esimerkiksi pääsy jumalanpalvelukseen.

4. HAARNISKASEPPÄ – ritareiden varusteiden takoja

Haarniska oli moniosainen, ja osien oli sovittava toisiinsa täydellisesti, jotta ritari kykeni liikkumaan.

© Royal Armoury & shutterstock

Taitavat haarniskasepät takoivat asiakkailleen niin miekkoja kuin haarniskojakin.

Ruudin käytön alkaessa yleistyä 1200-luvulla rengaspaidat eivät enää riittäneet taistelijoiden suojaamiseen, ja ritarit alkoivat käyttää koko kehon peittäviä levyhaarniskoja. Tuolloin niiden valmistajista tuli kysyttyjä käsityöläisiä, jotka loihtivat teräslevyistä alasinta vasten takomalla varusteita varakkaille asiakkailleen. Kun haarniskan osat oli koottu nahkaremmeillä, ne vielä kiillotettiin huolellisesti ja koristeltiin esimerkiksi kultauksin.

Kun tuliaseet 1600-luvun aikana kehittyivät tehokkaammiksi, haarniskan valmistajien tarve hiipui.

Englannin kuningas Henrik VIII käytti paljon kantotuolia. Hallitsijan tukevoiduttua hänen liikuttelemiseensa vaadittiin neljä riskiä miestä.

© Look and Learn/Bridgeman Images

5. KANTAJA – palveluita jalkapatikassa

Ennen kuorma-autojen ja polkupyörälähettien kulta-aikaa kauppiaiden ja käsityöläisten oli kuljetettava tuotteensa jalan. Markkinarakoja oli tarjolla, kun vain jaksoi kulkea apostolin kyydillä.

Potankantaja

1700-luvun Hampurissa elantonsa saattoi saada esimerkiksi kantamalla kaupungilla sankoa, johon väki sai maksua vastaan tehdä tarpeensa. Toimituksen aikana kantaja suojasi asiakastaan ohikulkijoiden katseilta.

Lyhdynkantaja

Pariisin ja Lontoon katuja valaisivat 1600- ja 1700-luvulla öisin kiertävät lyhdynkantajat.

Kaupunkien välillä oli iso ero työmoraalissa: Pariisissa lyhdynkantajat tekivät yhteistyötä poliisin kanssa ja raportoivat havaitsemistaan rikkomuksista, kun taas heidän Lontoon-kollegansa toimivat rikollisten laskuun, kuten historioitsija William Sidney kuvasi vuonna 1892:

”Kun heidän liittolaisensa antoivat merkin, he sammuttivat lyhtynsä ja hävisivät pimeyteen.”

Kantotuolin kantaja

1600-luvun suurkaupungeissa Torinosta Brysseliin ja Lontooseen kantotuolit olivat suurinta huutoa ja suosittu vaihtoehto hevoskärryille.

Kantotuoli koostui kahdesta aisasta ja välissä olevasta ovella, ikkunoilla ja nojatuolilla varustetusta kopista. Toinen kantajista tarttui aisoihin edestä ja toinen kopin takaa, minkä jälkeen he kiikuttivat asiakkaan määränpäähän.

6. PUUPIIRTÄJÄ – taide muuttui sarjatyöksi

Kun munkit olivat jo 1000-luvulla kuvittaneet uskonnollisia tekstejä sulkakynällä, musteella ja siveltimellä, vuoden 1400 tienoilla syntyi tarve varustaa myös maallisia tekstejä piirroksilla ja maalauksilla.

Pienissä saksalaisissa työpajoissa kuvittajat yrittivät tyydyttää kasvavaa kysyntää. He loihtivat upeita asiakirjoja. onnittelukortteja, vaakunoita ja pelikortteja.

Kuvittajat sekä piirsivät että värittivät kuva-aiheensa, missä he käyttivät apuna malleja. Puiset leimasimet auttoivat tuottamaan yhtä kuva-aihetta suurina sarjoina.

Puupiirtäjät hakivat innoitusta töihinsä ajan värikkäistä ja koristeellisista teksteistä.

© Cleveland Museum of Art

Kirjaimet ja kuva-aiheet kaiverrettiin puupalaan, jolla painettiin kokonaisia sivuja kerralla. Tekniikka tunnetaan ksylografiana.

Vuonna 1455 Gutenberg painoi Raamatun irtokirjaimilla ja uusi kirjapainotekniikka alkoi yleistyä, mutta puupiirroskirjojakin julkaistiin aina 1500-luvulle. Viimeiset ilmestyivät vuoden 1530 tienoilla.

Planeettakauppiaiden ennusteet muistuttivat kiinalaisiin onnenkekseihin piilotettuja lappusia.

© The Picture Art Collection/Imageselect

7. PLANEETTAKAUPPIAS – papukaija arpoi ennusteen

Itävallan pääkaupungissa Wienissä saattoi 1900-luvun alussa törmätä niin sanottuihin planeettakauppiaisiin. Kyse ei ollut taivaankappaleista vaan horoskoopeista, ennusteista ja onnea tuovista kirjeistä (kirjeet tunnettiin nimellä Planeten, planeetat), jotka sisälsivät ehdotuksia lottonumeroista.

Planeettakauppiaat kiertelivät kaduilla, ja heidät tunnisti mahan päällä roikkuvasta isosta laatikosta. Kun ”planeetasta” oli tehty kaupat, ympärillä oli yleensä iso joukko uteliaita silmäpareja seuraamassa, miten onnenkirjeen onki laatikosta onnettaren välikappaleena toimiva papukaija tai valkoinen hiiri.

Toisen maailmansodan jälkeen planeettakauppiaat hävisivät Wienin katukuvasta. Viimeinen heistä sinnitteli Mariahilfer Straßella 1970-luvulle, jolloin hän luopui työstä ikänsä vuoksi.

8. TIMPERI – raatamista telakalla

Euroopan satamakaupungeissa kirvesmiehet rakensivat alukset, joilla vuosisatojen aikana kartoitettiin seitsemän maailmanmerta.

Ennen kuin rauta yleistyi laivojen materiaalina 1800-luvulla, purjelaivatelakoilla uurasti tuhansia timpereitä eli kirvesmiehiä.

© The Protected Art Archive/Imageselect

”En tiedä toista käsityöammattia, jossa ihmisruumis joutuisi niin monipuoliseen työhön kuin laivojen rakennuksessa. Timperi ponnisteli työpäivänsä aikana niin monin tavoin, että vaatteet suorastaan kuluivat päällä.”

Näin alankomaalainen Cornelius van Yk kuvaili vuonna 1697 timperin elämää laivanrakennustaitoa käsittelevässä kirjassaan. Tutkimusretkien aikakautena puulaivoja rakennettiin kaupunkien kuivatelakoilla lähellä vettä.

Timperit apulaisineen raatoivat aamuviidestä iltaseitsemään kesäisin – talvella työ alkoi kuudelta päivän valjetessa – yleensä yksinkertaisin työkaluin, kuten kirvein, vasaroin ja sahoin. Työkuri oli ankara, ja työntekijöiltä, jotka tulivat liian myöhään tai jotka eivät pitäneet työkalujaan terässä, palkkaa leikattiin.

”Vain vahva ja terve mies kesti työtä ja selvisi sen vaivoista hengissä.” Cornelius van Yk timperien elämästä.

Rakentaminen alkoi kölinlaskusta. Sen jälkeen kiinnitettiin keula- ja peräranka ja kylkikaaret, jotka muodostivat sisäiset tukirakenteet. Kylkikaaret peitettiin lankuilla. Lankut sahattiin puunrungoista tukkisahalla eli justeerilla, jonka käyttämiseen vaadittiin kaksi miestä.

Ennen vesillelaskua laiva viimeisteltiin tervalla ja siihen lisättiin kansi ja ampuma-aukot tykkejä varten. Takilointi eli mastot, raa’at ja köysistö sekä purjeiden ompelu kuuluivat merimiesten tehtäviin.

Van Yk painotti laivojen rakentamisen olevan hyvin vaativaa, koska se tehtiin taivasalla. Timperit joutuivat kärsimään niin raekuuroista kuin auringon paahteestakin:

”Vain vahva ja terve mies kesti työtä ja selvisi sen vaivoista hengissä.”

Timperit rakensivat kookkaita merikelpoisia aluksia, joilla tehtiin purjelaivojen aikakautena muun muassa tutkimusretkiä ja kauppamatkoja. Kysyntää oli etenkin tietyntyyppisille aluksille, joista yleisimmät esitellään tässä.

© Shutterstock

Kaljuuna

1500-1700-luku: Muun muassa hopean rahtaus Amerikasta Espanjaan.

Shutterstock

© Shutterstock

Kaljaasi

1700-luku: Kaljaasissa oli jopa 32 airoparia purjeiden lisäksi.

Shutterstock

© Shutterstock

Karaveli

1400-1500-luku: Kaksi Kolumbuksen laivoista 1492 oli karaveleja.

Shutterstock

© Shutterstock

Parkki

1800-luku: Parkki oli yleisin purjealustyyppi vuonna 1800.

Shutterstock

9. ILMAPUNTARIN TEKIJÄ – sivutoimena sääennusteet

Ilmanpaineen vaihtelujen ymmärtäminen mahdollisti sään muuttumisen ennakoinnin. Väki jonotti saadakseen itselleen ilmapuntarin.

1600-luvulla keksittiin ensi kertaa nokkela tapa mitata ilmanpainetta.

© Stefano Bianchetti/Bridgeman Images

1600-luvun alkupuolella keksittiin, että ilmalla oli säätilan mukaan vaihteleva ”paino”, jota voitiin mitata esimerkiksi lasiputkessa olevalla elohopeapatsaalla.

Havainto teki tietä ilmapuntarien valmistukselle. Niiden toisen nimen ”barometri” kehitti englantilainen fyysikko Robert Boyle vuonna 1663.

Yksi varhaisimmista ilmapuntarien tekijöistä oli saksalainen Magdeburgin pormestari ja luonnontieteilijä Otto von Guericke (1602–1686). Elohopean sijaan hän täytti lasiputken vedellä. Pinnalla kellui pieni mieshahmo, joka näytti ilmanpaineen määrän lasiin piirretyltä asteikolta.

Kelloseppien tavoin ilmapuntarien tekijöillä oli oltava näppärät ja tarkat sormet.

© David J. Green/Imageselect & Shutterstock

Ihmiset, joiden elanto riippui säästä, ottivat keksinnön ilomielin vastaan. Yksi heistä oli saksalainen maanviljelysasiantuntija Johann Georg Krünitz, joka vuonna 1773 intoili seuraavasti:

"Barometri on erittäin hyödyllinen ja tärkeä mittauslaite. Sillä voi etukäteen saada tietoa sään muuttumisesta, mikä auttaa sekä puutarhuria että maanviljelijää suunnittelemaan istutuksia, kylvöjä ja sadonkorjuuta."

Ferdinand Raimund oli itävaltalainen näyttelijä ja kirjailija.

© Shutterstock

Säämies, josta tuli näyttämösankari

1800-luvulla säämiehet olivat niin arvostettuja, että ilmapuntarin tekijä saattoi päästä jopa näytelmän päähenkilöksi.

Itävaltalaisen Ferdinand Raimundin komediassa ”Ilmapuntarin tekijä lumotuilla saarilla” vuodelta 1823 päähenkilö lentää myrskyssä saarelle, missä hän saa taikavoimia.

10. KÖYDENPUNOJA – työt tehtiin napeitta

Monella alalla – etenkin merenkulussa – tarvittiin ennen teollistumista kilometrikaupalla köyttä. Niitä tuottivat köydenpunojat.

Jopa 400-metrisillä köysiradoilla hamppulankoja pingotettiin niin sanotun kelkan ja köysirukin koukkuihin. Sitten lankoja kierrettiin rukin kahvaa kiertämällä. Kun kierrettä oli kylliksi, lankojen kiertymistä köysiksi hallittiin niin sanotulla huvulla.

Köydenpunojan ammatti käytännössä hävisi 1900-luvulla, kun köysiä alettiin valmistaa nopeammin teollisesti.

© Shutterstock

Työntekijöillä ei saanut olla vaatteissaan nappeja, jotta he eivät olisi jääneet kiinni säikeiden väliin.

Jo vuonna 1265 Hampurissa Sankt Paulissa Reeperbahnilla tiedetään olleen punojia, joiden köysiä vietiin muun muassa Pohjoismaihin.

Tanskalainen kirjailija H. C. Andersen kunnostautui 1800-luvulla siluettitaiteilijana.

© Odense Bys Museer & Shutterstock

11. SILUETINLEIKKAAJA – ääriviivakuvia paperista

1700-luvulla siluetinleikkaamisen taito kiiri Itä-Aasiasta Ranskaan. Kohteen ääriviivat piirrettiin mustalle paperille ja kuvio leikattiin irti.

Leikkimieliset ranskalaiset nimesivät minimalistiset taidekuvat heti maan säästeliään talousministerin Étienne de Silhouetten (1709–1767) mukaan.

Taiteilijat eri puolilla Eurooppaa innostuivat silueteista ja alkoivat leikata ja myydä niitä. Vuosikymmeniä niitä kehystettiin seinille ja kerättiin perhealbumeihin kuten myöhemmin valokuvia.

12. HEVOSHUIJARI – ovela kauppias värjäsi hevosensa

Ennen kuin autot ja traktorit korvasivat hevoset 1900-luvulla, kekseliäs myyjä saattoi kääriä omaisuuksia hevoskaupoilla.

© The Metropolitan Museum of Art

Huonomaineiset hevoskauppiaat tunnettiin hevoshuijareina. He vaihtoivat ja myivät hevosia – yleensä paljon suuremmilla summilla kuin hevosten todellinen arvo olisi ollut.

Vuonna 1822 Dessausta kotoisin oleva hevoskauppias Abraham Mortgens kuvasi luihuja menetelmiään teoksessa ”Die geheimen Künste der Rosstäuscher” (”Hevoshuijarin salaiset temput”). Mortgensin mukaan vanhan kaakin sai helposti näyttämään nuoremmalta värjäämällä sen harjan ja karvan.

Hän paljasti myös, että nääntyneen konin sai pirteämpään kuntoon tunkemalla sen peräsuoleen pippureita:

”Pippuri on hevoskaupan todellinen henki.”

13. KOMELJANTTARIT – rahaa tempuilla

Keskiajalla kiertelevät seurueet järjestivät ajanvietettä Euroopan kylien ja kaupunkien väelle.

© Shutterstock

Keskiajalta asti kaupungeissa ja kauppapaikoilla saattoi törmätä komeljanttariseurueisiin. Ne ansaitsivat elantonsa kiertelemällä paikasta toiseen ja esittelemällä taitojaan.

Tuohon aikaan vain harvat osasivat lukea ja kirjoittaa, ja erikoiset vieraat toivat mukanaan tärkeitä uutisia ja juoruja. Hienompi väki ylenkatsoi viihdyttäjiä ja piti heitä moraalittomina, koska he esiintyivät maksusta eli myivät itseään.

1900-luvulla, jolloin sirkukset ja varietee olivat hyvin yleisiä, monet komeljanttarit saivat niistä vakituisen paikan ja katosivat katukuvasta.

Kun viihdyttäjäseurue saapui kaupunkiin, tempputarjontaa riitti liki jokaiseen makuun.

© Shutterstock

Akrobaatit

Heittivät veitsiä, hyppivät, jonglöörasivat ja nielivät tulta.

Shutterstock

© Shutterstock

Näyttelijät

Ivasivat esimerkiksi pappeja ja esiintyivät joskus myös vatsastapuhujina.

Shutterstock

© Shutterstock

Eläintenkesyttäjät ja posetiivarit

Viihdyttivät musiikilla, tanssivilla karhuilla ja puetuilla koirilla.

Shutterstock

© Shutterstock

Ei-toivotut vieraat

Kerjäläiset, puoskarit ja ennustajaeukot seurasivat viihdyttäjiä.

Shutterstock

Vain 9 sentin mittaisen hippiäisen pystyi pyytämään käsin tikulla, jonka päähän oli sivelty liimaa, sillä lintu ei ollut kovin arka.

© Shutterstock

14. LINNUSTAJA – siivekkäitä houkuteltiin liimalla

Jo antiikin aikana lintujen sulat olivat kysyttyjä koristeita, ja lintuja pyydettiin myös ravinnoksi ja laululintuja viihdykkeeksi. Linnustajat olivat erikoistuneet lintujen pyytämiseen, ja elävänä linnut saatiin usein kiinni käyttämällä liimaa.

Menetelmä sai roomalaisen runoilijan Ovidiuksen (43 eaa.–18 jaa.) varoittamaan: ”Älä huijaa lintua liimalla sivellyllä kepillä!”

Ovidiuksesta viis veisasivat keskiajan linnustajat: He valmistivat liimaa mistelin marjoista, sivelivät sitä oksiin ja työnsivät oksat pystyyn pensaikkoon. Saaliit houkuteltiin paikalle häkkilinnulla.

15. TUKKILAINEN – jalan lipsahdus saattoi tappaa

Aina 1900-luvun puoliväliin asti tukkeja kuljetettiin metsistä tehtaille etenkin vesistöjä pitkin. Kun irtotukit saatiin järviin, tukkilaiset sitoivat rungot yhteen nipuiksi ja muodostivat niistä lauttoja, jotka saattoivat olla 10 metriä leveitä ja 25 metriä pitkiä.

Puroissa ja joissa tukkeja ohjattiin keksillä ja järvissä lauttoja vedettiin esimerkiksi hevosponttoilla. Nykyisin uitot hoidetaan moottorialuksin.

Tukinuitto päättyi, kun tieverkostoa parannettiin niin, että se alkoi soveltua kuorma-autoille.

© Imagno/Getty Images

Tukkilauttoja hinaaviin aluksiin saatettiin ottaa myös rahtia tai matkustajia, jos ne olivat kyllin isoja. Työnjohdon apuna toimi niin sanottuja kymppejä, jotka johtivat kymmenkunnan tukkilaisen ryhmää.

Tukinuitto oli kausityötä, ja se alkoi varhain keväällä. Siihen pestautuivat etenkin nuoret ja riuskat miehet, jotka eivät pelänneet ottaa riskejä. Työn vaaroihin kuuluivat hukkuminen tai tukkien väliin puristuneiden raajojen vammautuminen.