Mensuurimiekkailu: Arpea oli kunnia kantaa

Mensuurimiekkailu juontui keskiajan kaksintaisteluista

Edellä oleva kuvaus perustuu akateemiseen eli mensuurimiekkailuotteluun, ­joka järjestettiin Tübingenin yliopistossa Etelä-Saksassa vuonna 1903.

Yliopistojen osakunnissa harjoitetussa mensuurimiekkailussa ei oteltu varsinaisesti voitosta, eikä kyse ollut kilpai­lusta tai urheilusta.

1700-luvulla Saksassa syntyneen akatee­misen miekkailuperinteen tar­koituk­sena oli pikemminkin osoittaa luon­teenlu­juutta ja rohkeutta. Lisäksi ottelijat halusivat saada kasvoihinsa näyttävän arven, schmiss, jota pidettiin miehekkyyden osoituksena.

Mensuurimiekkailun juuret ovat kes­kiaikaisissa aatelismiesten välisissä kaksintaisteluissa, joissa oli useimmiten ­kyse kunniasta.

Mikäli aatelismies oli loukannut toista, vallalla ollut kunnia­käsitys edellytti, että loukattu osapuoli vaati ­hyvitystä kaksintaistelun muodossa. Jos loukattu ritari yritti unohtaa nöyryytyksensä, hän leimautui hel­posti kunniattomaksi pelkuriksi.

Aatelismiesten kaksintaistelujen taus­talla oli usein nainen, mikä antoi taisteluille romanttisen sävyn.

Miekoin tai pistoo­lein käytyä taistelua jatkettiin kuitenkin monesti toisen osapuolen kuolemaan asti, minkä vuoksi kaksintaistelut lopulta kiellettiin sekä suuressa osassa Eurooppaa että Venäjällä.

Kaksintaisteluperinne jatkui kielloista huolimatta, ja Saksassa se levisi 1500-luvulla yliopistoihinkin.

Tuohon aikaan yliopistojen opiskelijat olivat enimmäkseen aatelisperheiden poikia, jotka olivat sisäistäneet aateliston kunniakäsityksen kasvaessaan.

Yliopistoissa opiskeli kuitenkin myös porvaris­perheiden poikia, jotka omaksuivat nopeasti ylhäisiltä opiskelutove­reil­taan sekä miekankäyttö­taidon että ­tiukan kunniakäsityksen.

Opiskelijat taistelivat mielellään

Opiskelijat muodostivat aivan oman ­yhteiskuntaluokkansa. He lauloivat opiskelijalauluja, miekkailivat ja pukeutuivat yliopistonsa tai osakuntansa väreihin.

Pienet terä­aseet olivat osa miesten normaalipukeutumista, ja vähitellen niistä kehittyi Saksassa erityisiä mensuuri­miekkai­luun tarkoitettuja miekkoja.

Perinteisissä kaksintaisteluissa käytettiin yleensä Ranskasta lähtöisin olevaa kalpaa, jota käyttämällä ottelijan taidot ja nopeus pääsivät oikeuksiinsa.

Kalpataisteluissa kuoli kuitenkin runsaasti nuorukaisia, sillä kalvan terävä kärki tunkeutui helposti rintakehään ja saattoi puhkaista esimerkiksi keuhkon.

Siksi opis­kelijapiireissä kehittyi vähitellen turvallisempi mensuurimiekkailu. Sii­nä miekkailijat pysyivät paikoillaan ja käyttivät tylppä­kärkistä korbschläger-miekkaa, ­joka oli yhdistelmä kalpaa ja sapelia.

Saksalainen Jenan yli­opisto palkkasi vuonna 1550 ensimmäisenä yliopistona erityisen miekkailunopettajan, ja pian miekkailu oli yhtä tärkeä osa yliopistoelämää kuin tanssi ja ratsastuskin.

Tanssi ja ratsastus olivat kuitenkin laimeaa huvia mensuurimiekkailuun verrattuna. Nimettömäksi jäänyt nuori opiskelija Göttingenin yliopistosta kuvaili päiväkirjassaan, kuinka hänen kielensä liimaantui kitalakeen ja tuskanhiki valui pitkin hänen selkäänsä mensuurimiekkailu­ottelun aikana.

Hänen rohkeutensa palasi vasta, kun hän huomasi vastustajansa vielä suuremman ahdingon:

”Vastustajan voimat näyttivät hupenevan, ja hänen kalpeilla kasvoillaan erottui punaisia laikkuja. Hän haukkoi henkeään erien välissä eikä silti tahtonut saada happea. Kun se hitaasti upposi tajuntaani, aloin vain toivoa, että hän pian pyörtyisi.”

Mensuurimiekkailu paljasti armottomasti, oliko nuorukaisessa tosimiehen aineksia. Paukanttien kasvojen piti mittelön aikana kuvastaa malttia, urheutta ja rehtiyttä – ei kiihkoa, sil­mitöntä verenhimoa saati sitten pelkoa.

Jos paukantti käänsi päänsä sivuun miekan ­terän tieltä tai räpytti silmiään, ­hänet leimattiin armotta pelkuriksi.

Kunnian puolustaminen oli mensuurimiekkailun keskeinen arvo.

Kuuluisa saksalainen runoilija Heinrich Heine opiskeli 1800-luvulla Göttingenin yli­opistossa. Hän oli taustaltaan juutalainen ja päätyi miekkailemaan juutalaisvastaisen solvauksen esittänyttä opis­kelijaa vastaan.

Hänen kustantajansa rohkaisi suosikkirunoilijaansa sanoilla: ”Ennemmin kuolema kuin häpeä!”

Mensuurimiekkailu oli osa osakuntaelämää

Mensuurimiekkailua harjoitettiin ensi­sijaisesti yliopistojen osakunnissa. Jokaisella itseään kunnioittavalla osakunnalla oli tila mensuuriotteluita ja harjoittelua varten sekä lääkäri, joka hoiti ottelijoiden haavoja.

Vuonna 1809 men­suuri­perinne koki raskaan takaiskun, kun ­sekä mensuurimiekkailu että osakunnat kiellettiin Saksassa.

Monarkian suosio oli tuolloin heikko, ja silloiset valtaa­pitävät pelkäsivät kansallismielisten ja ­liberaalien osakuntien lisäävän kapinan riskiä jo valmiiksi kireässä tilanteessa.

Kiellosta ja ratsioista huolimatta opis­kelijat keksivät keinoja jatkaa veristä ­perinnettä.

Kun opiskelijat ­kokoontuivat kaupunkien ulkopuolelle miekkailemaan, ottelupaikan ympärille asetettiin vahteja, joiden tehtävänä oli keskeyttää ottelu ennen kuin viranomaiset ehtivät paikalle.

Jos opiskelijoilta kysyttiin, miksi he olivat liikkeellä, he vastasivat olevansa ”nauttimassa luonnosta”.

Yliopistojen rehtoreilla oli valta erot­taa miekkailukieltoa rikkoneet opis­kelijat, mutta useimmat yliopistot katsoivat kiellettyjä miekka­taisteluita säännönmukaisesti läpi sormien.

Mensuurimiekkailu oli järjestelmällistä

Koska mensuurimiekkailun keskeinen ajatus oli kunnian puolustaminen, kak­sintaistelua piti edeltää loukkaus. Mikä tahansa tölväisy ei kuitenkaan kelvannut syyksi.

Esimerkiksi läimäystä pidettiin pätevänä syynä kaksintaisteluun, ja myös ­toisen älyn vähättely oli oiva keino ­saada kutsu osakunnan miekkailusaliin.

”Senkin typerys” oli yleinen solvaus, ja myös toisen nimittäminen aasiksi johti yleensä toivottuun lopputulokseen. Ennen tais­telua loukkaus piti kuitenkin hyväksyttää osakunnan kunniakomiteassa.

Vaatimus loukkauksesta aiheutti jos­kus ongelmia. Monien osakuntien säännöt vaativat, että niiden ­jäsenten piti ­osallistua vähintään kahteen otteluun ­lukukaudessa.

Rau­hallis­ten opiskelijoiden oli kuitenkin usein vaikea haalia riittävästi loukkauksia, ja vuonna 1850 osakunnat alkoivatkin määrätä kak­sin­taistelujen ottelijaparit.

Miekkailuot­teluita järjestettiin sunnuntaisin aamu­kuudesta iltamyöhään sovitussa ­paikassa kaupungin laidalla.

Ottelijalistat ratkaisivat puuttuvista loukkauksista aiheutuneen ongelman,­ mutta miekkailijoiden pelkoja ne eivät lievittäneet.

Paukantit rauhoittivatkin usein hermojaan kon­jakilla ja tupakalla.

Ottelun jälkeen pelko ja jännitys palkittiin: nuoru­kaiset, joilla oli kasvoissaan komeita miekkailuarpia, herättivät muissa miehissä kunnioitusta ja saivat neitojen sydämen pamppailemaan.

Mensuurimiekkailu edisti uraa

Mensuuriperinne synnytti usein elin­ikäisiä ystävyyssuhteita.

Kun osakun­tien jäsenet aikanaan alkoivat harjoittaa ­juristin, lääkärin tai tuomarin ammattia, heillä oli jo tii­viit verkostot yliopistoaikojen perintönä, ja arpi ven­tovieraan kasvoissa viestitti veljeydestä jo ennen kuin yhtään sanaa oli ehditty vaihtaa.

Miekkailuarvista uskottiin olevan niin suurta hyötyä urakehitykselle, että ne, jotka eivät ­olleet uskaltaneet miek­kailla tai joille ei ollut tarjoutunut siihen tilaisuutta, hankkivat kasvoihinsa ­valearven.

Kerrotaan, että erityisen ­komean vale­arven sai, kun ompelutti ihonsa alle hevosenjouhen.

Mensuurimiekkailu kiellettiin 1. maailmansodan jälkeen

Vuonna 1871 Saksan pikkuvaltiot yhdis­tyivät keisarikunnaksi, jota hallitsi Bonnin yliopistossa hankittua mensuuri­arpea kasvoissaan kantava Vilhelm I.

Keisari uskoi vakaasti, että osakuntaelämä jätti ikuisen jälkensä miehiin ja ­teki näistä ”lujia ja urheita”.

Hänen mielestään mensuurimiekkai­lun idea oli ymmärretty täysin väärin. Keisarista se oli ­nyky­ajan vastine keskiaikaisille turnajaisille ja ­antoi ”juuri sitä hengen voimaa, jota yliopiston jälkeen elämässä tarvittiin”.

Vilhelm uskoi myös löytävänsä armeijaansa kenraalit entisten men­suu­riveljiensä joukosta.

Keisarin järkytykseksi hänen arpiset kenraalinsa kuitenkin johtivat Saksan katkeraan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1918.

Sodan jälkeen Saksasta tuli demo­kratia ja mensuurimiekkailu kiellettiin. Osakunnat kuitenkin uhmasivat jälleen mensuurikieltoa.

Myös natsihallinnon aikana osakunnat kiellettiin, vaikka niiden jäseniksi oli perinteisesti hyväksytty vain ”saksalaista verta” olevia nuorukaisia.

Natsi-Saksassa oli tilaa vain yhdelle ”veljeskunnalle” – kansallissosia­listiselle puolueelle.

Käytännössä natsien vuonna 1937 antama opiskelijoiden kunniakoodisto kuitenkin salli mensuuriperinteen.

Sodan jälkeen osakuntatoiminta ja mensuurimiekkailuperinne virisivät uudelleen, ja monista nuorukaisista arvet ovat yhä tavoittelemisen arvoisia.