Elokuussa 1835 newyorkilainen The Sun -lehti kertoi hämmästyttäviä asioita elämästä Kuussa:
”Nämä olennot ovat epäilemättä viattomia ja onnellisia, vaikkakaan kaikki heidän huvituksensa eivät vastaa meidän käsitystämme soveliaasta käytöksestä.”
Lukijat tiesivät hyvin, mihin lehti viittasi: Kuun lepakkoihmiset harrastivat estottomasti seksiä – ja vieläpä täysin julkisesti. Siveellisyyssyistä lehden piti kertoa kierrellen asiasta, jonka maailmankuulu tieteilijä oli kuulemma havainnut observatoriossaan Etelä-Afrikassa.
Mehukas uutinen oli sensaatio, ja kaikkialla New Yorkin rikkaiden palatseista kansankuppiloihin ja kirkkojen saarnastuoleihin puhuttiin vain eksoottisista lepakkoihmisistä, joita oli nyt nähty ensimmäistä kertaa.
Lehtipojat ehtivät tuskin huutaa ”Uutisia Kuusta!” kun heiltä revittiin lehdet käsistä ja heidän piti rientää toimitukseen hakemaan lisää myytävää.
The Sun oli vuonna 1835 uusi lehti, jota oli alettu julkaista vasta kaksi vuotta aiemmin.
Kukaan ei halunnut jäädä paitsi Kuu-uutisia, ja joka päivä The Sunin toimituksen ulkopuolelle kertyi satoja ihmisiä jonottamaan varmistaakseen lehden saannin.
The Sun kertoi, että kertomusten taustalla oli brittiläinen tiedemies tohtori Andrew Grant, joka puolestaan tunsi tähtitieteilijä John Herschelin. Hercshel oli yksi maailman arvostetuimmista avaruustutkijoista, joka oli kuusimetrisellä teleskoopillaan muun muassa löytänyt uusia galakseja 300 valovuoden päässä Auringosta.
Tohtori Grantin mukaan galaksit kalpenivat Herschelin uusimpien tutkimuksien rinnalla. Tämä oli kehittänyt aivan uuden laitteen, jossa aikansa voimakkain teleskooppi oli yhdistetty mikroskooppiin ja jolla pystyi näkemään Kuun pienimmätkin yksityiskohdat, The Sun kertoi.
Se oli täyttä puppua, sillä tohtori Grant oli The Sunin keksimä henkilö.
Kuun lepakkoihmisillä oli suuret siivet, joilla he lentelivät ympäriinsä alastomina, The Sun kirjoitti.
Tähtitieteilijä John Herschel ei itse tiennyt, että sensaatiolehti käytti julkeasti hänen nimeään lehden levikin lisäämiseksi.
Tiede popularisoitui
Vuonna 1835 maailman valtasi avaruuskuume ihmisten odottaessa Halleyn komeetan ilmestymistä tähtitaivaalle. The Sun -lehden 35-vuotias päätoimittaja Richard Adams Locke pohti, että tapahtumalla voisi kääriä sievoiset summat rahaa – ja elokuussa hän ryhtyi tuumasta toimeen.
Locke keksi uutistensa lähteeksi brittiläisen tiedemiehen tohtori Andrew Grantin. Lisätäkseen artikkelien uskottavuutta Locke punoi taustatarinan, jonka mukaan Grant tunsi brittiläisen tähtitieteilijän John Herschelin. Herschel oli – Locken kannalta sopivasti – muuttanut Etelä-Afrikkaan kauas kaiken maailman toimittajista.
Herschel oli saanut nimeä myös Yhdysvalloissa teoksellaan A Treatise on Astronomy, jossa hän kertoi kiinnostavasti ja maallikolle ymmärrettävästi tähdistä, planeetoista ja kaukaisista galakseista. 1830-luvulla monet ihmiset harrastelivat tähtitiedettä, jolleivät sitten tutkineet maailman pienimpiä olioita omalla mikroskoopillaan.
21 000 MILJARDIA – näin paljon aurinkokunnassa oli pseudotutkijan mukaan asukkaita.
Nyt nämä harrastelijat janosivat uusia uutisia, ja joukko niin sanottuja asiantuntijoita tyydytti mielellään heidän janonsa. Yksi heistä oli professori Franz von Paula Gruithuisen Münchenin yliopistosta.
Gruithuisen väitti, että Kuun tummat alueet, jotka näkyivät selvästi kiikareilla, olivat metsiä ja peltoja. Professori kertoi itse nähneensä kaukoputkellaan Kuussa teitä, linnoituksia ja kaupunkeja.
Brittiläinen pappi ja tiedekirjailija Thomas Dick julkaisi useita kirjoja, joissa hän todisteli käsitystään siitä, että kaikilla muillakin planeetoilla oli elämää – mikä oli hänen mukaansa vain osoitus Jumalan ihmeellisestä luomistyöstä.
Dick oli jopa laskenut aurinkokunnan asukkaiden määrän: se oli 21 000 miljardia. Hänen laskelmansa perustuivat planeettojen pinta-alaan ja Englannin väestötiheyteen.
Päätoimittaja Locke tunnusti itse muutama vuosi The Sunin kohutun artikkelisarjan jälkeen, että hän oli saanut tarpeekseen Dickin ja Gruithuisenin kaltaisista valetiedemiehistä ja että artikkelien tarkoitus oli vain ollut näpäyttää heitä.
Jokainen arvonsa tunteva herrasmies tutki 1830-luvulla mikroskoopilla maan elämää ja kaukoputkella avaruutta.
Toki päätoimittajan rahatilanteellakin oli asiaan vaikutusta.
Jos hän pystyisi kasvattamaan The Sunin levikkiä reilusti, sanomalehden omistaja maksaisi hänelle tuntuvan bonuksen. Locke halusi päästä New Yorkin parempiin seurapiireihin, mutta siihen tarvittiin rahaa.
Niinpä hän päätti lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Sensaatiot toivat lukijoita
Lehden omistaja Benjamin Day innostui heti, kun Locke ehdotti uutta satiirista artikkelisarjaa Kuun asukkaista, sillä The Sunin suosio perustui juuri tavallisia ihmisiä kiinnostaviin aiheisiin ja sensaatioihin.
Kun muut New Yorkin sanomalehdet maksoivat kuusi senttiä ja ne oli suunnattu pääasiassa liikemiehille, The Sun otti ensimmäisenä kohderyhmäkseen tavalliset työläiset ja kertoi urheilusta, skandaaleista ja rikoksista – ja lehti maksoi vain sentin. The Sun lähetti myös ensimmäisenä toimittajia kaupungille etsimään uutisia.
Koska kansan suussa sentin kolikkoa kutsuttiin pennyksi, uutta lehtityyppiä alettiin kutsua nimellä penny press.
Benjamin Daytä (1810–1889) pidetään sensaatiolehdistön isänä. The Sun -lehden lisäksi hän omisti True Sun -nimisen sanomalehden ja USA:n ensimmäisen kuvitetun viikkolehden nimeltä Brother Jonathan.
Locke asettui kirjoituspöytänsä ääreen ja perehtyi pitkät tovit Kuun pinnanmuotoihin ja muihin ominaisuuksiin saadakseen faktat oikein ja tehdäkseen jutuistaan mahdollisimman uskottavia. Hän onnistui jopa jäljittelemään ajan pseudotieteilijöille ominaista mahtipontista kieltä.
Ensimmäisessä artikkelissa Locke runoili rivitolkulla, miten Herschel oli yhdistänyt kaukoputken ja mikroskoopin niin, että hän ja [keksitty] tohtori Grant saattoivat tutkia Kuuta tarkasti.
Sarjan toisessa osassa hän kuvaili haltioituneena Kuun basalttista pintaa, erään Kuussa olevan meren rannikkoa ja lukuisia kasveja, jotka muistuttivat paljon maapallon kasveja. Sitten hän paljasti jymyuutisen Kuussa elävistä olennoista.
Tähtitieteilijä John Herschelin isä oli William Herschel, joka muun muassa löysi Uranus-planeetan.
Satuilut seurasivat Herscheliä vuosia
Ensi alkuun The Sunin mielikuvituskertomukset huvittivat tähtitieteilijä John Herscheliä, mutta lopulta ne saivat hänet raivostumaan.
John Herschel (1792–1871) muutti vuonna 1833 Etelä-Afrikkaan. Kun The Sun pari vuotta myöhemmin julkaisi artikkelinsa Kuun lepakkoihmisistä, Herschelillä ei ollut aavistustakaan, että hänen nimensä oli sotkettu juttuun.
Vuoden 1835 lopulla yhdysvaltalainen sirkustirehtööri Caleb Weeks saapui Etelä-Afrikkaan metsästämään. Hänellä oli mukanaan The Sunin artikkelisarja, jota hän näytti Herschelille. Tämä oli huvittunut:
”Pelkäänpä, että tutkimusteni todelliset tulokset kalpenevat tavallisten ihmisten silmissä kaiken sen rinnalla, mitä saavutuksistani ja havainnoistani on kerrottu Amerikassa.”
Herschelin hymy kuitenkin hyytyi pian. Kaksi vuotta myöhemmin hän kirjoitti tädilleen olevansa ”täydellisen kyllästynyt ihmisten kärttämiseen” kuulla lisää elämästä Kuussa. Vuonna 1836 hän kirjoitti The Athenaeum -lehteen lukijakirjeen, jossa hän varoitteli valeuutisista:
”Mikään ei ole niin absurdia tai mahdotonta, ettei ihminen alkaisi uskoa siihen, kun sitä syötetään hänelle vakavalla naamalla 365 päivää.”
The Sunissa ”tohtori Grant” suolsi lisää uskomattomia tarinoita:
”Metsän varjossa havaitsimme lauman ruskeita nelijalkaisia eläimiä, jotka muistuttivat kovin biisoneita mutta olivat pienempiä kuin meidän luonnontieteemme tuntemat lajit. Niillä oli lisäksi eräs silmiinpistävä piirre, jonka huomasimme sittemmin olevan ominainen kaikille Kuun nelijalkaisille – niillä oli silmien yllä paksu, korviin kiinnittynyt ja koko otsan levyinen lisäke.”
”Terävä-älyiselle tohtori Herschelille valkeni nopeasti, että se oli kaitselmuksen kehittämä nerokas keino suojata eläinten silmiä äärimmäiseltä valolta ja pimeydeltä, joille meidän puolellamme Kuuta asuvat olennot altistuvat tasaisin väliajoin.”
Lehti vietiin käsistä
Kun uutiset Kuussa olevasta elämästä levisivät, lehtipainon koneet kävivät tauotta. The Sun kertoi kuutena päivänä uskomatonta tarinaa lepakkoihmisistä, ”jotka ovat keskimäärin 121 sentin pituisia ja joilla on hohtava, kuparinpunainen karvoitus – lukuun ottamatta kasvoja, jotka ovat kellertävät ja muistuttavat hieman paranneltua versiota orangeista”.
The Sun väitti lepakkoihmisten uppoutuvan usein keskusteluihin.
Yhdessä artikkelissa kerrottiin jopa noiden olentojen sosiaalisesta elämästä, jota oli mahdollista tarkastella Maasta käsin tohtori Herschelin keksinnön ansiosta:
”Kaikkialla missä heitä näimme, he olivat uppoutuneet keskusteluun. Samalla he elehtivät kiihkeästi, mistä päättelimme, että heidän täytyy olla järjellisiä olentoja. Seuraavassa kuussa havaitsimme Sateenkaarilahdella, että he osasivat myös luoda taidetta ja tehdä keksintöjä.”
The Sunin myynti viisinkertaistui muutamassa päivässä, ja kun lehti uusi artikkelisarjan, sitä myytiin 60 000 kappaletta.
Menestys luonnollisesti suututti kilpailevia sanomalehtiä, ja kun arvostetun Yalen yliopiston tutkijat pyysivät nähdä edinburghilaisen tiedelehden, josta The Sun väitti kuujuttujensa olevan peräisin, Locke vastasi, että se oli lehtipainon kuvittajan halllussa.
The Sun käsitteli sivuillaan myös joulupukin olemassaolon arvoitusta.
The Sunin mukaan joulupukki oli olemassa
Kuusi vuosikymmentä Kuu-huijauksen jälkeen The Sun kävi toisen uskomuksen kimppuun, taas hyvän asian – joulurauhan – puolesta.
Vuonna 1897 kahdeksanvuotiaan Virginia O’Hanlonin kaverit kiusasivat häntä siitä, että hän uskoi joulupukkiin. Kun hän kysyi kotona isältään, oliko joulupukkia olemassa, isä vastasi, ettei tiennyt mutta jos niin lukisi The Sunissa, silloin se varmaan olisi totta.
Virginia etsi kynää ja paperia ja kirjoitti lehdelle: ”Olkaa kilttejä ja kertokaa: onko joulupukki olemassa?”
The Sunin päätoimittaja Francis Pharcellus Church vastasi pääkirjoituksessaan, että Virginian ystävät olivat väärässä ja ajalle tyypillisen skeptisyyden tartuttamia.
”Joulupukki on yhtä totta kuin rakkaus, anteliaisuus ja välittäminen, ja sinä tiedät, että nämä asiat ovat olemassa ja tuovat elämään kauneutta ja iloa. Oi, miten surkea maailma olisikaan ilman joulupukkia.”
Pääkirjoitusta on lainattu myöhemmin joulun aikaan lukemattomia kertoja – ei vain The Sunissa vaan lehdissä eri puolilla maailmaa. ”Yes, Virginia, there is a Santa Claus” on kautta aikojen eniten julkaistu englanninkielinen pääkirjoitus.
Journal of Commerce -aikakauslehdessä lepakkoihmisistä kertovaa juttua verrattiin Gulliverin matkojen ja Robinson Crusoen kaltaisiin mielikuvitusseikkailuihin, ja The Sunin suurin kilpailija New York Herald huomautti lukijoilleen, että lähteeksi ilmoitettu The Edinburgh Journal of Science -lehti oli lakkautettu jo vuonna 1833 ja että kirjoitusten tyyli muistutti kovasti päätoimittaja Lockelle ominaista tyyliä.
Vasta vuonna 1840 Locke tunnusti, että koko tarina oli puppua. Hän kertoi New Era -lehdessä, että artikkelisarjan tarkoitusperät olivat hyvät. Ne olivat ”satiiria siitä uskonnon ja tieteen sekoituksesta, jota jotkut teologit edustavat ja jossa kovat tosiasiat korvataan höttöisillä fantasioilla”.
Locke ei maininnut kirjoituksessaan muhkeaa 600 dollarin bonusta (nykyrahassa noin 175 000 euroa), jonka The Sunin omistaja oli maksanut hänelle levikin noususta.
The Sunin lukijoita ei paljon hetkauttanut, että Locke oli vetänyt heitä nenästä. Lehti ilmestyi aina vuoteen 1950 asti.