1700-luvulla lääkärikäyntiin liittyi vielä paljon epävarmuutta. Tietämys ihmiskehosta ja sen sairauksista oli puutteellista, ja myös hoitokeinot olivat hyvin rajallisia ja epätieteellisiä.
Yksi asia oli kuitenkin varma: jossain vaiheessa lääkäri kurkotti hyllyltä kauniisti koristellun purkin, jonka ulkonäöstä ei voinut päätellä mitään sisällöstä.
Sisältö paljastui, kun kansi avattiin: sormen mittaisia, kiemurtelevia verijuotikkaita eli iilimatoja, jotka päästettiin pian potilaan kimppuun verta imemään.
Iilimatojen lisäksi lääkärien arsenaaliin kuului muitakin nykyisin eksoottiselta kuulostavia hoitokeinoja. Lääkärit käyttivät esimerkiksi kärpäsen toukkia vuosisatojen ajan ennen kuin penisilliinin keksimisen myötä tarjolla oli varmempaa suojaa tulehduksilta, taudeilta ja pikaiselta kuolemalta.
Lääkärit kuljettivat iilimatoja mukanaan potilaskäynneillä esimerkiksi tällaisissa reiällisissä metallipurkeissa.
Iilimadoilla hoidettiin kaikkea mahdollista
Iilimatoja käytettiin sairauksien hoitamiseen jo muinaisessa Egyptissä.
Noin vuodelta 1500 eaa. peräisin olevassa Ebersin papyruksessa suositellaan iilimatojen käyttöä esimerkiksi päänsärkyyn, ihotauteihin ja tulehduksiin.
Keskiajalla ja renessanssin aikana iilimatojen avulla torjuttiin niin ruumiin kuin mielenkin sairauksia.
”Olisi liian työlästä luetteloida kaikki melankoliasta ja mielisairaudesta kärsineet ihmiset, jotka ovat parantuneet iilimatojen avulla”, englantilainen lääkäri Thomas Muffet kirjoitti 1500-luvulla.
Edes 1800-luvun lääketieteen kehitys ja lisääntynyt tietämys ihmisruumiista eivät heikentäneet iilimatojen suosiota hoitokeinona.
”Oikein tehtynä suoneniskentä on ylivertainen hoitokeino”, englantilaislääkäri Henry Clutterbuck kirjoitti vuonna 1838.
Iilimatohoidon erikoisemmat käyttötarkoitukset herättivät ihmetystä jo 1500-luvulla. Ranskalaisen humoristin Pierre Boaistuaun tarinaan perustuvassa piirroksessa iilimadot on pantu imemään ylipainoisen kuninkaan ihraa.
Verta imeviä iilimatoja toimittivat lääkäreille ja sairaaloihin iilimatojen kerääjät, usein köyhät maalaiset, jotka ansaitsivat lisäroposia keräämällä iilimatoja matalista järvistä ja kosteikoista.
Valtava kysyntä hävitti kuitenkin iilimadot Britanniasta miltei täysin, ja brittien oli tuotava iilimatoja esimerkiksi Ranskasta.
Vuonna 1863 yksin Lontooseen tuotiin noin 7 miljoonaa iilimatoa.
Toukat puhdistivat haavoja
Iilimadot olivat tehokkaita myös haavanhoidossa, sillä ne vilkastuttivat verenkiertoa ja nopeuttivat näin paranemista.
Mayat taas käyttivät haavojen hoitamiseen toukkia. He kastoivat siteitä naudan vereen ja jättivät siteet aurinkoon, kunnes ne kuhisivat toukkia. Sitten toukkasiteitä käytettiin haavojen sitomiseen.
Toukat söivät tulehtunutta kudosta ja estivät näin kuolioon ja pikaiseen kuolemaan johtaneiden tulehdusten leviämisen.
Yhdysvaltain sisällissodan aikana lääkäreille valkeni viimeistään, miten hyödyllisiä toukat saattoivat olla.
Uudenaikainen tykistö aiheutti sotilaille kammottavia haavoja, ja sidetarpeiden puutteessa haavat jäivät usein hoitamatta, mikä houkutteli joukoittain toukkia haavojen kimppuun. Se oli onni onnettomuudessa.
”Toukat puhdistivat haavoja paremmin kuin mikään muu käytettävissämme ollut konsti. Olen varma, että niiden avulla pelastimme henkiä, vältimme verenmyrkytyksiä ja nopeutimme haavojen paranemista”, etelävaltioiden kenttäsairaalassa lääkärinä toiminut John Forney Zacharias kirjoitti.
Kun tehokkaampi tykistö tuli osaksi myös eurooppalaista sodankäyntiä ensimmäisessä maailmansodassa, eurooppalaisetkin lääkärit turvautuivat toukkiin haavanhoidossa.
Yhdysvaltalainen sotilaslääkäri William S. Baer kehitti toukkien käyttöä merkittävästi. Sodan jälkeen hän toimi ortopedina maineikkaassa Johns Hopkinsin yliopistossa Baltimoressa, ja 1930- ja 1940-luvuilla toukkien käyttö levisikin Yhdysvaltain sairaaloissa nopeasti.
Neljä vuotta kestäneessä Yhdysvaltain sisällissodassa tehtiin noin 60 000 amputaatiota.
Antibiootit muuttivat kaiken
Vuonna 1944 markkinoille tuli penisilliini, jota käytettiin pillerien, jauheen tai voiteen muodossa tulehdusten taltuttamiseen.
”Onneksi toukilla hoitaminen jää nyt historiaan. – – Se on hoitomuoto, jonka menetystä kukaan ei jää suremaan”, lääkäri Milton Wainwright julisti helpottuneena vuonna 1988.
Antibioottien laajamittaisella käytöllä on kuitenkin haittapuolensa. Yhä useammat bakteerit ovat kehittyneet vastustuskykyisiksi antibiooteille, ja siksi iilimadot ja toukat ovat tekemässä paluuta lääkärien hoitoarsenaaliin.
”Kärpäsentoukkia käytetään usein viimeisenä keinona erityisen hankalien haavojen hoidossa. Ne ovat hellävaraisempi hoitomuoto kuin kirurgia”, tanskalaisen Bispebjergin sairaalan ylilääkäri Klaus Kirketerp-Møller toteaa HISTORIA-lehdelle.
Toukkia säilytetään sairaalassa steriilissä ympäristössä, ennen kuin ne laitetaan potilaan haavaan pantavalle siteelle.
Sairaalassa on käytetty toukkia haavanhoidossa vuodesta 2012 lähtien. Toukat hankitaan saksalaisyritys BioMondelta, joka toimittaa toukat sairaalaan steriileissä pusseissa.
Bispebjergin sairaalassa potilaat ovat suhtautuneet toukkien käyttöön myönteisesti, Kirketerp-Møller kertoo. Eräässä toisessa sairaalassa oli havaittavissa vastahankaisuutta Kirketerp-Møllerin esitellessä uutta hoitoa henkilökunnalle, joka ei tuntenut menetelmää ja suhtautui siihen siksi hieman epäillen.
Brittiläisen Nursing Times -lehden vuonna 2017 tekemä kyselytutkimus osoitti, että moni hoitaja vältteli toukkien käyttöä, koska piti niitä ”limaisina”.
Moni potilaskin epäröi päästää toukkia omalle iholleen, mutta siitä huolimatta BioMonde arvioi, että yrityksen toukkia käytetään Euroopassa vuosittain 25 000–30 000 haavan hoitoon.