Kosmetiikka oli tärkeä osa ihmisten elämää jo muinaisessa Egyptissä, jossa sitä käyttivät sekä naiset että miehet. Hyvä todiste kosmetiikan merkityksestä jo muinoin ovat lähes 10 000 vuotta vanhat ”meikkipaletit”, joita arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa Egyptistä.
Kivestä veistetyillä paleteilla sekoitettiin ja jauhettiin muun muassa kasvojen ja kehon ehostamiseen käytettyjä aineita. Muinaiset egyptiläiset meikkasivat esimerkiksi voimakkailla punaisilla, keltaisilla ja vihreillä väreillä, joita he valmistivat kasvipohjaisesta hennasta, rautapitoisesta maa-aineksesta okrasta sekä malakiitti-nimisestä kivestä.
Egyptiläiset rakastivat myös tuoksuja. Faraoiden hoveissa poltettiin suitsukkeita ja faraot itse käyttivät erilaisia tuoksuvoiteita ja saivat niitä mukaansa myös tuonpuoleiseen: esimerkiksi vuoden 1300 eaa. tienoilla kuolleen farao Tutankhamenin haudasta on löydetty kaivauksissa alabasteriastioita, joissa olevat voiteet tuoksuvat yhä vielä 3 000 vuoden jälkeenkin.
Muinaiset egyptiläiset käyttivät koristeellisia meikkipaletteja kosmetiikan valmistamiseen, mutta ne kelpasivat myös koriste-esineiksi.
Tuoksuilla lepyteltiin jumalia
Egyptiläiset eivät suinkaan olleet ensimmäisiä itsensä ehostajia. Varhaisinta ”kosmetiikkaa” valmistettiin luultavasti eläinten rasvasta tai verestä, noesta ja tuhkasta, joista tehtyjä seoksia voideltiin kasvoihin ja keholle.
Arkeologiset löydöt osoittavat, että ihmiset alkoivat jo hyvin varhain käyttää okraa, kenties eläinten rasvaan sekoitettuna. Keltaisella, ruskehtavalla tai punertavalla okralla on ehkä suojauduttu auringon polttavilta säteiltä tai talven kylmyydeltä, ja todennäköisesti sitä käytettiin myös uskonnollisissa rituaaleissa.
Vuosituhansien kuluessa ehostautuminen alettiin liittää yhä vahvemmin kauneuteen. Esimerkiksi antiikin aikana niin kreikkalaiset kuin roomalaisetkin arvostivat kosmetiikkaa ja parfyymejä, ja sana ”parfyymi” juontuukin latinan sanoista per fumum, eli ”savun välityksellä”.
Tuoksuvia savuja eli suitsukkeita käytettiin alun perin uskonnollisissa seremonioissa lepyttelemään jumalia. Lisäksi antiikin ihmiset käyttivät kylvyn jälkeen niin avokätisesti tuoksuvia voiteita, että kreikkalainen valtiomies Solon halusi 500-luvulla eaa. kieltää kalliilla tuoksuvoiteilla lotraamisen.
Myös roomalaiset kirjailijat kirjoittivat kosmetiikasta, usein pilkatakseen siihen liittyviä ylilyöntejä. Esimerkiksi viiltävistä satiireistaan tunnettu roomalainen runoilija Martialis inhosi liiallista hajusteiden käyttöä ja kirjoitti tylysti: ”Se, että tuoksuu aina hyvältä, ei tuoksu hyvältä.”
Iva ei kuitenkaan hillinnyt roomalaisnaisten ehostautumisintoa. Niin ylhäiset naiset kuin prostituoidutkin miltei kylpivät parfyymeissä ja värjäsivät kasvonsa muun muassa puuterilla, poskipunalla ja luomivärillä.
Rikkaat naiset arvostivat mahdollisimman kalpeaa ihoa, sillä se osoitti, että heidän ei tarvinnut työskennellä tai liikkua kotinsa ulkopuolella. Kasveista tai mineraaleista valmistettu poskipuna taas antoi muuten kalpeille kasvoille terveen hehkun.
Prostituoidut ehostivat kasvojaan yleensä huomattavasti räikeämmin kuin yläluokan naiset. Kristinuskon myötä kosmetiikan käyttö väheni, sillä kirkon opetusten mukaan itsensä korostaminen ei ollut sopivaa ja ihmisten piti tyytyä siihen, millaiseksi Jumala oli heidät luonut.
Roomalainen kampa ja kynsienhoitosetti.
Meikkaamisesta rangaistiin
Katolisen kirkon noitavainojen aikaan ehostautuminen saattoi johtaa jopa noituussyytteeseen. Esimerkiksi Englannissa tuli 1500-luvulla voimaan säädös, jonka nojalla nainen voitiin tuomita noituudesta, jos kävi ilmi, että hän oli väärin perustein viekoitellut miehen avioliittoon ehostamalla itseään näyttämään todellista kauniimmalta.
Kirkko ei kuitenkaan onnistunut täysin kieltämään tuoksujen ja kosmetiikan käyttöä. Samaan aikaan kun kirkko tuomitsi alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien naisten turhamaisuuden, meikkaaminen nousi muotiin aateliston keskuudessa.
Ehkä hieman ristiriitaisesti nykyinen kalpeiksi puuteroituja kasvoja ja punattuja huulia ja poskia ihannoiva muoti juontuu 1500-luvun ”luonnollisesta” kauneusihanteesta. Kalpeus oli kuitenkin vaarallinen kauneusihanne, sillä kuulaan valkean ihon antaneet voiteet ja puuterit sisälsivät usein myrkyllistä lyijyvalkoista.
Kaunistautumisvillitys saavutti huippunsa 1600- ja 1700-luvuilla, ja esimerkiksi Ranskassa Ludvig XV:n hovia kutsuttiin ”parfymoiduksi hoviksi”, sillä siellä sekä miehet että naiset käyttivät avokätisesti meikkiä ja tuoksuja.
Samoihin aikoihin muotiin tuli niin sanottu kauneuspilkku – pikkuruinen musta kangastilkku, joka liimattiin kasvoihin tai poveen. Kauneuspilkku korosti käyttäjänsä valkeaa ihoa, ja se oli myös näppärä tapa peittää pieniä haavoja, arpia ja muita kauneusvirheitä.
Eau de Cologne No. 4711-pullo.
Kölninvesi oli myös Napoleonin suosikki
Ranskalaiset sotilaat toivat 1700-luvulla tuliaisena Saksasta uuden tuoksun, johon Napoleoninkin sanotaan mieltyneen.
Eau de Cologne oli yksi 1700- ja 1800-lukujen suosituimmista tuoksuista. Sen nimi tarkoittaa suomeksi kirjaimellisesti ”Kölnin vettä”, ja siihen liittyy monia kiehtovia tarinoita.
Kölninveden alkuperäinen resepti sisältää muun muassa sitruunaa, appelsiinia, bergamottia, laventelia ja rosmariinia, ja se on ilmeisesti peräisin Kölnissä asuneelta italialaiselta Giovanni Paolo Feminisiltä.
Ei tiedetä, mistä Feminis sai reseptin, mutta hänen sukulaisensa Giovanni Maria Farina alkoi 1700-luvulla myydä Feminisin kehittämää tuoksua nimellä Aqua Admirabilis. Hän vertasi tuoksua italialaiseen kevätaamuun sateen jälkeen.
Kölniä seitsenvuotisessa sodassa (1756–63) miehittäneet ranskalaissotilaat toivat kölninveden tuomisinaan Ranskaan, jossa se sai nimen Eau de Cologne, sillä Köln on ranskaksi Cologne. Sanotaan, että Napoleon Bonaparte mieltyi uuteen tuoksuun suuresti, ja hänen väitetään käyttäneen sitä jopa 60 pullollista kuukaudessa.
Nykyään kölninvedellä tarkoitetaan melko laimeaa tuoksusekoitusta, joka sisältää 3–5 prosenttia tuoksuvia öljyjä liuotettuna noin 70-prosenttiseen alkoholiin.
Puuteri peitti lian
Puuterin ja parfyymien käyttö ei kuitenkaan liittynyt mitenkään puhtauteen ja hyvään hygieniaan, ja itse asiassa antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset olivat huolehtineet puhtaudestaan paremmin käymällä ahkerasti kylpylöissä. Barokki- ja rokokooaikana puuterilla ja hajusteilla haluttiinkin pitkälti peittää likaa ja epämiellyttäviä hajuja.
Yleinen hygienia kuitenkin parani 1700-luvun puolivälissä, jolloin alettiin valmistaa sitruunan, ruusun tai orvokin tuoksuisia kylpysaippuoita. Meikkiä ja parfyymejä käytti silti vain yläluokka, tavallisella kansalla ei niihin varaa.
Rintakuva osoittaa, että Egyptin kuningatar Nefertiti käytti huulipunaa.
Punahuulet huomataan
Huulten iho on hyvin herkkää, ja monet kosmetiikassa käytetyt väriaineet voivat olla jopa vaarallisia, jos niitä joutuu suuhun. Siitä huolimatta sekä naiset että miehet ovat kautta historian maalanneet huuliaan.
Esimerkiksi muinaisista egyptiläisistä hautamaalauksista käy ilmi, että egyptiläisetkin punasivat huuliaan. 1700-luvun Euroopassa taas punahuulilla haluttiin korostaa ihon muodikasta kuulautta ja valkeutta.
Ensimmäiset varsinaiset huulipunat syntyivät 1910-luvulla Yhdysvalloissa, luultavasti teatterissa käytettyjen rasvapohjaisten maskeerausvoiteiden innoittamana.
Nyt naiset saattoivat ottaa huulipuikon mukaansa ja punata huuliaan myös kodin ulkopuolella. Huulipuikosta tuli nopeasti suosittu mutta myös kiistelty meikki.
Esimerkiksi palvelustytöt saattoivat saada jopa potkut työstään, jos he jäljittelivät yläluokan naisia ja käyttivät huulipunaa. Sekään ei kuitenkaan pystynyt hidastamaan huulipunan suosion nopeaa kasvua.
Liika meikki oli rahvaanomaista
Länsimaissa ja etenkin viktoriaanisessa Britanniassa ehostuksen käyttö väheni jälleen 1800-luvulla. Liiallista meikkaamista pidettiin rahvaanomaisena, ja sellaista harrastivatkin lähinnä näyttelijät ja taiteilijat. Kunnon kansalaisilla ehostuksen piti olla hillittyä ja mahdollisimman huomaamatonta.
1800-luvun lopulla kosmetiikan käytöstä tuli jälleen muotia, mutta varsinaisen läpimurron meikkaaminen koki vasta 1920-luvulla. Tuolloin yhä useammat naiset olivat alkaneet käydä töissä kodin ulkopuolella ja ansaita omaa rahaa.
Naisten taloudellisen itsenäistymisen myötä hajuvesien ja meikkien valmistuksesta tuli suurteollisuutta. Vuonna 1921 Chanel lanseerasi Nº5 -parfyyminsä, josta tuli nopeasti maailman tunnetuin hajuvesi.
Menestys ei johtunut pelkästään ihanasta tuoksusta vaan myös tehokkaasta markkinoinnista ja tuotteen tyylikkäästä muotoilusta. Nimensä kuuluisa parfyymi sai siitä, että numero 5 oli Chanelin muotitalon perustajan Coco Chanelin onnenluku.
Ranskalainen taiteilija yritti vuonna 1912 kuvitella, miltä naisten kauneudenhoitorutiini voisi näyttää vuonna 2000.
Parfyymit olivat ylellisyyttä
Kosmetiikkaa markkinoitiin näyttävästi, aivan kuten nykyäänkin. Kosmetiikkavalmistajat halusivat, että heidän tuotteensa yhdistettäisiin mielikuvissa luksukseen ja statukseen.
Pienipalkkaisetkin naiset saattoivat hankkia elämäänsä ripauksen loistoa ostamalla hajuveden tai ihovoiteen, joka sai heidät tuntemaan itsensä viehättävämmiksi.
Ponnekaasulla toimivat suihkepullot kehitettiin 1950-luvun lopulla, ja niiden ansiosta kosmetiikan pakkaaminen ja käyttö helpottuivat huomattavasti.
Muodit muuttuvat, mutta kosmetiikan ja hajuvesien käytön alkuperäinen tarkoitus ei ole kadonnut minnekään. Ihovoiteet, huulipunat ja muut kauneudenhoitotuotteet kaunistavat ja antavat väriä kasvoille mutta myös suojaavat ja hoitavat ihoa.
Monet pitävät yhä runsasta meikkaamista ja ylenmääräistä hajuvesien käyttöä osoituksena huonosta mausta, mutta muuten kosmetiikasta ja ihonhoidosta on tullut useimmille arkipäivää.