Paljon matkustellut saksalainen professori Friedrich von Raumer äimistyi vieraillessaan Britanniassa vuonna 1835. Samaan aikaan kun työläiset raatoivat tehtaissa, yläluokka huvitteli ketunmetsästyksellä ja piknikeillä.
Työväenluokan elämästä huvi oli kaukana.
”Työväellä ei yleensä ole mahdollisuutta osallistua rattoisiin tapahtumiin tai huvituksiin viikolla, eikä edes sunnuntai tarjoa mahdollisuutta rentoutumiseen – niin tiukka ja ankara se täällä on”, von Raumer kirjoitti ystävilleen Saksaan.
Asia pöyristytti myös hänen maanmiestään Friedrich Engelsiä, joka työskenteli tekstiilitehtaassa Manchesterissa vuonna 1843.
”Viina on käytännössä heidän ainoa huvituksensa”, totesi filosofi, joka kirjoitti viisi vuotta myöhemmin Kommunistisen manifestin yhdessä Karl Marxin kanssa.
Lontoon Seven Dialsin slummikortteli rajoittui Sohoon. Teollistumisen aikakaudella monet pääkaupungin köyhät asuivat kurjuudessa kapeiden ja pimeiden katujen varrella.
1700- ja 1800-luvuilla miljoonat britit muuttivat kaupunkeihin, joissa uudet tehtaat tarjosivat työpaikkoja ja mahdollisuuden parempaan elämään. Tehdastyöläisten elämä ei kuitenkaan ollut helppoa.
Palkka oli surkea ja työpäivät pitkiä, sillä tehtaanpatruunat ja kirkko vastustivat vuosikymmeniä kiivaasti vapaa-ajan lisäämistä. Yläluokka uskoi joutilaisuuden johtavan työväestön heikot sielut turmioon.
Huvitukset olivat eliittiä varten
Vapaa-aika oli keskiajalta lähtien ollut yläluokan etuoikeus. Vain kuninkaallisilla, aatelisilla ja vähälukuisilla rikkailla oli aikaa ja rahaa esimerkiksi hevoskilpailuihin ja ulkomaanmatkoihin.
Kun ihmiset muuttivat teollistumisen seurauksena sankoin joukoin töihin kaupunkien tehtaisiin, heille tuli ensimmäistä kertaa kiinteät työajat. Vapaa-aika ei kuitenkaan lisääntynyt.
Ketunmetsästys hevosilla ja koirilla oli yksi Britannian yläluokan suosikkihuvituksista.
Tehdastyöläisten päivä alkoi yleensä aamuviiden aikaan, ja kotiin he pääsivät usein vasta 15 tuntia myöhemmin.
”Olemme iltaan asti lukittuina tehdassaleihin, jotka ovat kuumempia kuin kuuminkaan tämän kesän hellepäivistä. Kolmen vartin pituisen ruokatauon lisäksi meillä ei ole lepotaukoja, ja muut ateriat joudumme syömään työn lomassa”, manchesterilaisen puuvillankehräämön työntekijä valitti vuonna 1818.
Kuusipäiväisen työviikon jälkeen harvalla oli voimia mihinkään muuhun. Useimmat vain raahautuivat töistä kotiin, söivät jotakin ja kömpivät nukkumaan.
Keskiajalla lukemattomat kirkolliset pyhäpäivät olivat sentään taanneet rahvaalle taukoja raadannasta, mutta teollistumisen myötä monia pyhiä muutettiin arkipäiviksi – tehtailijoiden voittojen maksimoimiseksi.
Yläluokka ei uskonut Britannian alkoholiongelman johtuvan kurjasta elämästä suurkaupunkien slummeissa vaan työväenluokan turmeltuneisuudesta.
Työväki ei sunnuntainakaan saanut päättää itse tekemisistään, sillä papit odottivat näkevänsä seurakuntalaiset kirkossa ja vastustivat toimettomuutta lepopäivänäkin.
Kirkko pelkäsi moraalista rappiota
Vaikka uskonnon vaikutus yhteiskunnassa oli suuri 1800-luvun alussa, yhä useammat työläiset jättivät jumalanpalvelukset väliin. Papit katsoivat karsaasti, miten etenkin työväenluokka nautti ehtoollisviinin sijasta mieluummin tuopillisen – tai muutaman – pubissa.
Valtaosa työläisistä toki kävi kirkossa sunnuntaiaamuisin, mutta hekin suuntasivat sieltä suoraan pubeihin, joissa vaanivat monet kiusaukset.
”Juopumus, irstailu, pyhäpäivän rauhan rikkominen, kukkotappelut, korttipelit ja tanssi ovat olleet tämän paikan suosikkiharrastuksia jo vuosien ajan”, eräs kirkollinen lehti kirjoitti yorkshireläisestä majatalosta vuonna 1823.
Lehden mukaan pubi tunnettiin ”moraalisesta turmeluksestaan ja kaikenlaisesta pahuudesta”.
Monet maanviljelijät ja työläiset ottivat vaivihkaa nokoset jumalanpalveluksen aikana.
Kirkko halusi työläisten raatavan
Kirkko hallitsi vuosisatojen ajan valtaosaa seurakuntalaisten vähäisestä vapaa-ajasta. Vasta 1700-luvulla valistusajan ideat haastoivat paavin ja piispojen näkemykset.
Keskiajalla ihmiset saattoivat käydä jopa kolmesti päivässä kirkossa rukoilemassa, pari kertaa viikossa messussa sekä ripittäytymässä säännöllisesti.
Kirkon mielestä jokainen vapaahetki piti pyhittää Jumalalle. Papit pauhasivat saarnastuoleistaan Raamattua ja ristiä heristäen, ja vain harva seurakuntalainen uskalsi uhmata kirkkoa, koska papit pelottelivat heikkouskoisten palavan helvetissä ikuisesti.
1700-luvun alussa monin paikoin Euroopassa oli laitonta jäädä pois sunnuntain jumalanpalveluksesta. Rangaistuksena saattoi olla sakko tai nöyryytys jalkapuussa.
Vuosisadan edetessä alaa valtasi valistusajan deismiksi kutsuttu näkemys, jonka mukaan Jumala loi kyllä maailman mutta ei ole vaikuttanut sen tapahtumiin luomistyön jälkeen.
Valistusfilosofien mukaan ihmiset kykenivät tekemään järkeviä päätöksiä kirkosta ja muista auktoriteeteista riippumatta, minkä seurauksena ihmisten pelko Jumalan rangaistusta kohtaan väheni.
Kirkko tuomitsi myös markkinat, joilla britit mielellään viettivät niukkaa vapaa-aikaansa, sillä sielläkin juopoteltiin ja pelattiin uhkapelejä.
Koirien ja mäyrien tai härkien väliset tappelut olivat suosittua markkinahuvia, nujakat olivat yleisiä ja prostituoidut kauppasivat markkinoilla palveluksiaan.
Kirkko varoittelikin kiivaasti vapaa-ajan lisäämisestä, sillä se piti sitä suorastaan haitallisena Britannian työväenluokalle.
”Velvollisuutemme kristittyinä kaitsijoina on varoittaa vaarasta”, lontoolainen pappi Robert Dillon saarnasi vuonna 1830, kun taas hänen kollegansa varoitteli ”pahoista mielihaluista” ja ”katalista kiusauksista”.
Pelkät varoitukset eivät kuitenkaan riittäneet metodisteille, jotka olivat irtautuneet Englannin kirkosta sata vuotta aikaisemmin kirkon sallivuuden vuoksi: metodistikirkko piti seurakuntalaiset kurissa ja nuhteessa uhkaamalla uhmaajia erottamisella.
”Kapakoissa kävijät eivät voi jatkaa yhteisömme jäsenenä”, metodistikirkon lehdessä uhattiin.
”Työpäivän lyhentäminen tuhoaisi maamme teollisuuden.” Puuvillatehtailijan kirje ylähuoneen jäsenelle, 1847
Myös tehtaanomistajat halusivat pitää työväestön vapaa-ajan minimissä. He pelkäsivät, että työläisten juopottelu pienentäisi tuottavuutta – joko siksi, että nämä tekisivät krapulassa virheitä tai jäisivät kokonaan kotiin.
Niinpä tehtailijat pyrkivät vaikuttamaan poliitikkojen mielipiteisiin. Esimerkiksi puuvillatehtailija David Whitehead kirjoitti parlamentin ylähuoneen jäsenelle lordi Morpethille vuonna 1847:
”Työpäivän lyhentäminen ja työläisten vapaa-ajan lisääminen tuhoaisi maamme teollisuuden.”
Asenteet alkoivat muuttua
Tehtailijoiden ja kirkon yhteisrintama ei kuitenkaan pysäyttänyt työläisiä, jotka olivat kyllästyneet raatamaan koko viikon surkealla palkalla eivätkä saaneet viikonloppunakaan rentoutua.
Työläiset perustivat ammattiliittoja ja lakkoilivat kuukausikaupalla lyhyemmän työajan ja palkankorotusten puolesta. Vuosikymmeniä jatkuneen kuohunnan jälkeen parlamentti hyväksyi viimein työlakeja, jotka toivat työläisille vähitellen enemmän vapaa-aikaa.
Monet pelkäsivät kuitenkin yhä, että työläiset käyttäisivät vapaa-aikansa ”väärin”.
”Koko sunnuntai menee aivan liian usein hukkaan joko humalassa tai joutilaana. Työläisiä nähdään harvoin tai tuskin koskaan harjoittamassa terveellistä liikuntaa raikkaassa ulkoilmassa”, manchesterilainen lääkäri totesi.
Työläisten liikkumattomuus ei kuitenkaan johtunut vastahakoisuudesta vaan siitä, että kuntoiluun sopivia paikkoja ei kerta kaikkiaan ollut. Manchesterin ja Birminghamin kaltaiset teollisuuskaupungit rakennettu täyteen tehtaita ja asuntoja, eikä muutamilla harvoilla viheralueilla saanut urheilla.
1700- ja 1800-luvuilla Britannian teollisuuden lippulaivoihin lukeutuivat puuvillakehräämöt, joka valmistivat lankaa Intiasta tuodusta puuvillasta.
Työläiset vaativat vapaa-aikaa 200 vuotta
Surkeat palkat ja kellon ympäri jatkuvat raskaat työpäivät – siinä oli työsarkaa Britannian ensimmäisille ammattiliitoille. Aluksi ammattiliitot olivat laittomia, mutta ajan myötä poliitikkojen oli pakko alkaa kuunnella niitä ja uudistaa lainsäädäntöä.
Teollinen vallankumous alkoi Britanniasta, ja siksi ensimmäiset ammattiliitotkin syntyivät siellä 1700-luvun alussa.
Parlamentti yritti estää työläisiä järjestäytymästä, mutta seurauksena oli mellakoita. 1800-luvun alussa vallanpitäjät vihdoin taipuivat ja hyväksyivät ensimmäiset lait, jotka estivät työntekijöiden törkeän hyväksikäytön.
Vuonna 1833 kiellettiin alle 9-vuotiaiden lasten palkkaaminen, ja alle 13-vuotiaiden työaika rajattiin enintään 48 tuntiin viikossa. Lisäksi heidän piti käydä joka päivä kaksi tuntia koulua. Seuraava harppaus otettiin vuonna 1847, jolloin tekstiiliteollisuudessa työskentelevien alle 18-vuotiaiden ja naisten työpäivän kestoa lyhennettiin enintään 10 tuntiin.
Laki ei tuolloin vielä huomioinut miehiä, mutta kolme vuotta myöhemmin säädetty laki takasi miehillekin vapaata lauantaisin kello 14:stä alkaen. Vuoden 1850 tienoilla brittimiesten työaika lyheni – naisten ja lasten työajanlyhennysten sivuvaikutuksena – 12 tuntiin päivässä.
Suomessa 1800-luvun tehdastyöläisten työaika oli yleensä 12–14 tuntia. Lauantaikin oli työpäivä, joskin lyhyempi. Vuoden 1905 suurlakon seurauksena työaika lyheni 10 tuntiin, ja kahdeksantuntinen työpäivä alkoi yleistyä alkuvuodesta 1917. Myöhemmin samana vuonna kahdeksan tunnin työpäivä vahvistettiin lailla.
Lisäksi pallon pelaamisesta kaduilla sakotettiin, koska sen katsottiin häiritsevän yleistä järjestystä.
1800-luvun kuluessa liikunnan merkitystä alettiin kuitenkin ymmärtää paremmin, ja lääkärit alkoivat suositella liikuntaa soudusta patikointiin.
Edistykselliset maanomistajat lahjoittivat maata yleisten puistojen perustamiseksi työläiskortteleiden läheisyyteen.
”Uskon, että työväestölle ja etenkin heidän lapsilleen pitää tarjota tilaa liikkumiseen ja rentoutumiseen, joten olen avannut yleisölle neljä hehtaaria maata”, julisti eräs maanomistaja ja toivotti kaikki tervetulleiksi ”leikkimään ja pelaamaan” mailleen Lontoon laitamille.
1800-luvun jälkipuoliskolla myös monissa Britannian kouluissa pyrittiin edistämään kiinnostusta liikuntaan, ja niiden lukujärjestykseen lisättiin yleisurheilua ja joukkuepelejä.
Rugbyn ensimmäiset kirjalliset säännöt laadittiin vuonna 1845.
Varhainen jalkapallo ja rugby muistuttivat lähinnä joukkotappeluita, mutta 1800-luvulla molemmille lajeille laadittiin väkivaltaa rajoittavat säännöt, joiden myötä pallopelejä ei pidetty enää yhteiskunnalle haitallisina.
”Urheilu auttaa juurruttamaan monia arvokkaita sosiaalisia ominaisuuksia ja miehisiä hyveitä”, aiheeseen perehtynyt komissio totesi vuonna 1864.
Urheiluinnostus levisi lasten mukana kouluista koteihin, ja pian tehtaisiinkin perustettiin omia jalkapallo- ja rugbyjoukkueita, jotka pelasivat yleensä lauantaisin.
Huvittelumonopoli murtui
1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä kaikilla oli vihdoin vapaa-aikaa, ja eliitin huvittelumonopoli murtui. Samaan aikaan Britannian palkkataso nousi 40 prosentilla vuosina 1860–1875.
Jalkapalloseura Everton FC perustettiin liverpoolilaisen St. Domingon metodistiseurakunnan joukkueeksi. Tässä vuonna 1887 valokuvatussa joukkueessa pelasi muun muassa kivenhakkaaja, panimon omistaja ja toimistoapulainen.
Työpäivä päättyi noin kello 18, jonka jälkeen työläisillä oli aikaa opiskella, kuntoilla tai osallistua yhdistystoimintaan. Vuonna 1871 säädetty Bank Holiday Act takasi lisäksi kaikille briteille neljä uutta vapaapäivää.
Kirkkokin luopui uhkailuista, ja kirkkokunnat perustivat jalkapalloseuroja, kuten Everton FC:n ja Southampton FC:n. Edistysmieliset tehtaanomistajat puolestaan järjestivät työntekijöilleen viikonloppuretkiä luontoon.
Britannian vanhoillinen yläluokka suhtautui yhä nuivasti ihmisjoukkoihin, jotka valtasivat siihen asti vain pienen eliitin käytössä olleet puistot ja kilparadat.
Torquayn kylpyläkaupungissa Lounais-Englannissa William Miller -niminen herrasmies oli vetää iltapäiväteensä väärään kurkkuun, kun miesjoukko päätti pulahtaa mereen eräänä lauantaina vuonna 1888.
Hän kirjoitti kiukuissaan: ”Joukko työmiehiä (oli lauantai-iltapäivä) heitti vaatteensa rantavallille ja säntäsi veteen kuin lauma villi-ihmisiä.”
1800-luvun lopulla vain harvat osasivat uida. Niinpä etenkin naiset tyytyivät vain kahlailemaan meressä tai pulahtamaan veteen turvaköyden varassa.
Yläluokka ei kuitenkaan pystynyt estämään tavallista kansaa oleskelemasta esimerkiksi yleisissä puistoissa; he saattoivat vain eristäytyä yksityisklubeilleen tai harrastaa kalliimpia lajeja, kuten pooloa ja krikettiä.
Kiinnostus aktiiviseen vapaa-aikaan oli tullut jäädäkseen, eikä liikunta ollut suinkaan ainoa vaihtoehto. Brittiläinen kirjailija George Orwell kirjoitti maanmiehistään vuonna 1941:
”Toinen englantilainen piirre, joka on niin olennainen osa meitä, että tuskin huomaamme sitä, on fanaattinen kiinnostus harrastuksiin. Olemme kukkien ystävien mutta myös postimerkkien keräilijöiden, kirjekyyhkysten kasvattajien, harrastelijapuuseppien, kuponkien leikkaajien, tikanheittäjien ja sanaristikkohullujen kansa.”