ESIHISTORIA
8000 eaa.: 10 000 vuotta vanhat tohvelit
Ihmiset kulkivat kylpylätohveleita muistuttavilla jalkineilla jo tuhansia vuosia sitten.
Vanhimmat löydetyt tohvelit ovat yli 10 000 vuotta vanhat, ja ne löydettiin Fort Rockin luolasta Yhdysvaltojen Oregonista. Fort Rockin sandaalit on punottu salviamarunapensaan kuoresta.
Yksinkertaisissa sandaaleissa on tasainen pohja ja nyöri varpaiden välissä, ja ne sidottiin kiinni yhdellä tai kahdella jalan yli kulkevalla nyörillä. Sandaalien malli oli niin yksinkertainen, että monet kulttuurit eri puolilla maailmaa ”keksivät” ne toisistaan tietämättä.
Tohvelit eivät olleet erityisen mukavat, mutta ne suojelivat käyttäjiensä jalkapohjia teräviltä kiviltä, okailta, kuumalta hiekalta ja muilta epämukavuuksilta.
Sandaalit punottiin yleensä niistä kasveista, joita lähiseudulla oli tarjolla.
Esimerkiksi muinaiset egyptiläiset valmistivat sandaaleja palmunlehvistä ja papyruskaisloista jo noin 7 000 vuotta sitten. Muinaisessa Kiinassa ja Japanissa kuljettiin riisinkorsisandaaleissa, ja Intiassa sandaalit tehtiin yleensä puusta.
Arkeologit ovat kuitenkin löytäneet myös nahkapohjaisia sandaaleja, muun muassa 3 500-vuotiaan parin Egyptistä.
500-luvulta eaa. 400-luvulle jaa.: Sandaalit valloittivat välimeren alueen
Nastasandaalit auttoivat Rooman legioonia pitämään laajenevan valtakunnan kurissa.
Sandaaleja oli käytetty jo tuhansia vuosia ennen Rooman perustamista, mutta roomalaiset tekivät jalkineista tehokkaan ”aseen”. Caligoiksi kutsutuista remmisandaaleista tuli Rooman legioonien vakiovaruste 500-luvulla eaa.
Caligat tehtiin pehmeästä nahasta, ja nahkaremmikiinnityksen ansiosta ne mukautuivat kaikenlaisiin jalkoihin.
Legioonalaissandaalit olivat mukavat käytössä pitkillä marsseilla, mikä oli selkeä etu imperiumin laajentuessa.
Roomalaiset myös lainasivat naapuriensa etruskien keksimää innovaatiota: etruskit olivat upottaneet sandaaliensa pohjaan metallinastoja, jotka antoivat hyvän pidon sekä tiellä että taistelussa. Nastat myös paransivat sandaalien kulutuskestävyyttä.
Sandaalit ilmaisivat myös käyttäjänsä aseman armeijan hierarkiassa. Mitä ylemmäs sandaalin nyörit sääressä ylsivät, sitä korkea-arvoisemmasta sotilaasta oli kyse.
Korkea-arvoisten upseerien sandaalinremmit ulottuivat polviin asti, ja ne oli koristeltu jalometalleilla, norsunluulla ja turkiksilla.
KESKIAIKA
1000–1600-luvut: Suutariksi ei päässyt kuka vain
Suutarit suojelivat keskiajalla ammattiaan tiukasti, ja kunkin kaupungin suutarikilta päätti, ketkä saivat valmistaa kenkiä.
Suutarin ammatti oli keskiajan kaupungeissa hyvin kannattava. Monissa Euroopan kaupungeissa ammattikunnan mukaan nimettiin jopa kokonaisia katuja, joiden varrella suutarit työskentelivät.
Suutarien ammattikiltojen jäsenet kuuluivat kaupunkien porvarissäätyyn, ja he kävivät jatkuvaa kamppailua luvattomia ja ammattitaidottomia ”valesuutareita” vastaan suojellakseen ammattiaan.
Suutariksi mielivä nuori mies joutui opiskelemaan vuosikausia kokeneen mestarin johdolla, ennen kuin hän sai killalta luvan alkaa harjoittaa ammattiaan itsenäisesti.
Yleensä suutarin ammatti periytyi isältä pojalle, mutta joskus suutarit ottivat ulkopuolisia oppipoikia. Kun suutari kuoli, hänen leskensä jatkoi usein liikkeen pitämistä, kunnes avioitui uudelleen.
Ihannetilanteessa suutarin pajassa työskenteli suutarimestari ja kaksi oppilasta – kisälli ja oppipoika. Ihanne juontuu antiikin Kreikasta, jossa ateenalainen historioitsija Ksenofon vuonna 370 eaa. kuvaili suutarinverstaan työnjakoa.
Todellisuudessa suutarien pajoissa ei kuitenkaan läheskään aina päästy ihannetilanteeseen, vaan suutarilla oli verstaassa apunaan vaimo ja lapset.
Keskiajalla suutarit hoitivat usein itse kaikki työvaiheet nahan parkitsemisesta alkaen, mutta ajan mittaan osa työvaiheista eriytyi eri käsityöläisille.
1100–1400-luvut: Euroopan ylhäisö keikaroi kärsäkengissä
Suippokärkiset ”kärsäkengät” olivat yksi keskiajan Euroopan pitkäikäisimmistä muotivillityksistä. Sekä yläluokan miehet että naiset kulkivat mieluusti hyvin kirkkaanvärisissä ja epäkäytännöllisissä kengissä, joissa oli pitkä kapeneva kärki.
Kärsäkengät olivat oiva tapa ilmaista säätyään, sillä kenkien käyttäjän yhteiskunnallinen asema määräsi kärsäkenkien kärjen pituuden.
Tavallinen kansa, jolla ei ollut varaa muotivillityksiin, käytti yleensä suunnilleen jalkansa mittaisia kenkiä. Ylhäinen aatelisto ja kuninkaalliset sen sijaan hienostelivat niin pitkäkärkisillä kengillä, että niillä käveleminen oli hyvin vaikeaa ellei lähes mahdotonta.
Kenkien kärkiin tungettiin villaa, heinää, ruohoa, sammalta tai karvaa, jotta ne pysyivät muodossaan, ja joskus ne tuettiin valaanluilla.
Kalleimmat kärsäkengät olivat niin pitkiä, että kärjet piti kompastelun estämiseksi sitoa nyöreillä sääriin.
RENESSANSSI JA UUSI AIKA
1400–1600-luvut: Venetsian naiset hoippuivat tolppakengillä
Mitä korkeampi, sitä parempi! Niin ajattelivat Venetsian yläluokan naiset renessanssiaikana, ja muu Eurooppa pudisteli epäuskoisena päätään.
Korokepohjakengät eivät ole mikään uusi keksintö, ja vaikka nykyajan platform-kengät saattavat joistakuista näyttää hämmentävän korkeilta, ne kalpenevat Venetsiassa 1400- ja 1600-luvuilla muotiin nousseiden chopine-kenkien rinnalla.
Vauraat venetsialaisnaiset hoippuivat tuohon aikaan chopineilla, joissa saattoi olla jopa 50 senttiä paksu pohja.
Korkeat kengät suojelivat naisten helmoja kaupungin katujen mudalta, ja lisäksi ne saivat käyttäjänsä näyttämään pitemmältä ja erottumaan rahvaasta.
Chopineiden korokepohjat valmistettiin yleensä puusta tai korkista ja vahvistettiin ohuilla metallitangoilla.
Chopineilla oli ymmärrettävästi vaikea kävellä, ja naiset joutuivatkin usein tukeutumaan joko kävelykeppiin tai palvelijaan.
Useimmissa muissa Euroopan maissa chopineja pidettiin silkkana hullutuksena. Poikkeuksena oli Espanja, jossa chopineista tuli niin suosittuja, että 1400-vluvulla suuri osa maan korkkituotannosta kului chopineiden korokepohjien valmistukseen.
1600–1700-luvut: Aurinkokuningas määräsi muodin
Persian šaahin lähettiläät toivat korkokengät Eurooppaan 1500–1600-luvuilla.
Koroista tuli pian suosittu statussymboli etenkin yläluokan miesten keskuudessa.
Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV (1638–1715) nosti hovissaan muotiin punakorkoiset kengät, jollaisia saivat hänen lisäkseen käyttää vain ylhäiset hovimiehet.
Myös korkojen korkeutta valvottiin: enimmäiskorkeus oli rahvaalla ½ tuumaa, porvareilla 1 tuuma, ritareilla 1 ½ tuumaa, aatelisilla 2 tuumaa ja prinsseillä 2 ½ tuumaa.
1814: Vihreät muotikengät myrkyttivät naisia
Kaksi saksalaista kemistiä kehitti vuonna 1814 uuden tavan valmistaa kirkkaanvihreää väriainetta. Heidän smaragdinvihreänsä säilytti värinsä eikä haalistunut, ja siitä tuli pian suosittu muotiväri.
Uudella vihreällä värjättiin myös naisten vaatteissa ja juhlakengissä käytettyjä silkkikankaita, ja pian lääkärit ja kemistit alkoivat kiinnittää huomiota naisten sairasteluun.
Monet vihreitä kenkiä tai vaatteita käyttäneet naiset alkoivat oksentaa, ripuloida ja kouristella, ja heillä ilmeni hengenahdistusta.
Kun väriaineen kehittäjät vuonna 1822 julkistivat sen ainesosat, kävi ilmi, että väri sisälsi erittäin myrkyllistä arseenitrioksidia eli arsenikkia.
Kirkasta smaragdinvihreää ei kuitenkaan osattu valmistaa muutoin, ja myrkyllisen värin käyttö jatkui.
Vuonna 1867 yhdysvaltalaiset maanviljelijät huomasivat, että väriaine toimi myös hyönteismyrkkynä, ja siitä tuli ensimmäinen yleisesti käytetty tuholaismyrkky.
1984: Nike ja Air Jordan valtasivat markkinat
Koripallokenkien eli tennareiden voittokulku nuorison suosikkijalkineina alkoi toden teolla vuonna 1984, kun Nike solmi yhteistyösopimuksen koripallotähti Michael Jordanin kanssa.
Nike sitoutui maksamaan Jordanille 500 000 dollaria vuodessa viiden vuoden ajan siitä hyvästä, että se sai nimetä uudet tennarinsa ”Air Jordaneiksi”, ja yhtiö laski myyvänsä sopimuksen ansiosta noin satatuhatta tennariparia vuodessa.
Nike kuitenkin aliarvioi uusien tennareiden suosion rankasti. Pahimman tennarihuuman laannuttua Nike laski myyneensä vuonna 1984 noin neljä miljoonaa paria Air Jordaneita ja ansainneensa niillä noin 126 miljoonaa dollaria.
Alkuperäiset Air Jordanit lukeutuvat yhä maailman myydyimpiin kenkiin kautta aikojen.