Kenkien historia: Tohveleista vaarallisiin viettelyksiin

Ihmiset ovat suojanneet jalkansa jalkineilla jo vuosituhansia. Ajan mittaan kengistä on tullut arvon tai aseman merkki ja on ollut tärkeää käyttää juuri tietynlaisia saappaita tai tossuja.

Ihmiset ovat suojanneet jalkansa jalkineilla jo vuosituhansia. Ajan mittaan kengistä on tullut arvon tai aseman merkki ja on ollut tärkeää käyttää juuri tietynlaisia saappaita tai tossuja.

Shutterstock

ESIHISTORIA

8000 eaa.: 10 000 vuotta vanhat tohvelit

Ihmiset kulkivat kylpylätohveleita muistut­tavilla jalkineilla jo tuhansia vuosia sitten.

Vanhimmat ­löydetyt tohvelit ovat yli 10 000 vuotta ­vanhat, ja ne löydettiin Fort Rockin luolasta ­Yhdysvaltojen ­Oregonista. Fort Rockin sandaalit on punottu salvia­marunapensaan kuoresta.

Yksinkertaisissa sandaaleissa on ­tasainen pohja ja nyöri varpaiden ­välissä, ja ne sidottiin kiinni yhdellä tai kahdella jalan yli kulkevalla nyörillä. Sandaalien malli oli niin yksinkertainen, että monet kulttuurit eri puolilla maailmaa ”keksivät” ne toisistaan ­tietämättä.

Tohvelit eivät olleet erityisen mukavat, mutta ne ­suojelivat käyttäjiensä jalka­pohjia terä­viltä kiviltä, okailta, kuumalta hiekalta ja muilta epämukavuuksilta.

Sandaalit löytyivät Fort Rockin luolasta vulkaanisen tuhkakerroksen sisältä.

© University of Oregon

Sandaalit punottiin yleensä niistä ­kasveista, joita lähiseudulla oli tarjolla.

Esimerkiksi muinaiset egyptiläiset valmistivat ­sandaaleja palmunlehvistä ja papyruskaisloista jo noin 7 000 vuotta sitten. Muinaisessa Kiinassa ja Japanissa kuljettiin riisinkorsisandaaleissa, ja Intiassa sandaalit tehtiin yleensä puusta.

Arkeologit ovat kuitenkin löytäneet myös nahkapohjaisia sandaaleja, muun muassa 3 500-vuotiaan parin Egyptistä.

Areni-1-kenkä vastaa nykyasteikolla noin kokoa 37.

© Pinhasi R, Gasparian B, Areshian G, Zardaryan D, Smith A

3500 eaa.: Lampaanlanta säilöi nahkakengän

Nahkaa käytettiin kenkien tekemiseen jo varhain. Ensimmäiset nahkakengät tehtiin yhdestä nahanpalasesta ja ­vuorattiin heinällä, oljilla, villalla tai muilla ­pehmeillä ja lämpimillä materiaaleilla, ja ne sidottiin jalan ympärille nyöreillä.

Vanhin tunnettu nahkakenkä on löydetty arkeologissa kaivauksissa Armeniasta.

Se on 5 500 vuotta vanha eli tuhat vuotta Egyptin pyramidejakin vanhempi. Areni-1-nimellä tunnettu kenkä oli löydettäessä erinomaisessa kunnossa, sillä se oli hautautunut lampaanlantaan, jossa se oli säilynyt lähes hapettomassa tilassa.

500-luvulta eaa. 400-luvulle jaa.: Sandaalit valloittivat välimeren alueen

Nastasandaalit auttoivat Rooman legioonia pitämään laajenevan valtakunnan kurissa.

Sandaaleja oli käytetty jo tuhansia vuosia ennen Rooman perustamista, mutta roomalaiset tekivät jalkineista ­tehokkaan ”aseen”. Caligoiksi kutsutuista remmisandaa­leista tuli Rooman legioonien vakiovaruste 500-luvulla eaa.

Caligat tehtiin pehmeästä nahasta, ja nahkaremmikiinnityksen ­ansiosta ne mukautuivat kaikenlaisiin jalkoihin.

Legioonalaissandaalit olivat mukavat käytössä pitkillä ­marsseilla, mikä oli selkeä etu imperiumin laajentuessa.

Roomalaiset myös lainasivat naapuriensa etruskien ­keksimää innovaatiota: etruskit olivat upottaneet sandaaliensa pohjaan metallinastoja, jotka antoivat hyvän pidon sekä ­tiellä että taistelussa. Nastat myös paransivat sandaalien kulutuskestävyyttä.

Sandaalit ilmaisivat myös käyttäjänsä aseman armeijan hierarkiassa. Mitä ylemmäs sandaalin nyörit ­sääressä ylsivät, sitä korkea-arvoisemmasta sotilaasta oli kyse.

Korkea-­arvoisten upseerien sandaalinremmit ulottuivat polviin asti, ja ne oli koristeltu jalometalleilla, norsunluulla ja turkiksilla.

Korkeat korot ovat kenties olleet tärkeä statussymboli.

© TV2Bornholm.dk

500 jaa.: Viikinkien edeltäjät kulkivat korkokengillä

Rautakautiset kenkä- ja vaatelöydöt ovat Pohjoismaissa hyvin harvinaisia.

Pohjolan kostea ilmasto saa kankaan lahoamaan nopeasti, minkä vuoksi vaatteista on säilynyt nykypäiviin vain kappaleita.

Bornholmin saarella Tanskassa ­kuitenkin tehty useita ­löytöjä, jotka antavat tietoa viikinkien esivanhempien kenkämuodista.

Arkeologit ovat löytäneet useita 500-luvulle ajoitettuja pieniä kultalaattoja, niin sanottuja guldgubbeja, joiden kuvien perusteella korkeat korot näyttävät olleen Pohjo­lassa muotia sekä miehillä että naisilla.

KESKIAIKA

Suutari vahvisti kengänpohjan yleensä puulla tai metallilla.

© Bridgeman Images

1000–1600-luvut: Suutariksi ei päässyt kuka vain

Suutarit suojelivat keskiajalla ammattiaan tiukasti, ja kunkin kaupungin suutarikilta päätti, ketkä saivat valmistaa kenkiä.

Suutarin ammatti oli keskiajan ­kaupungeissa hyvin kannattava. Monissa Euroopan kaupungeissa ­ammattikunnan mukaan nimettiin jopa kokonaisia katuja, joiden varrella suutarit työskentelivät.

Suutarien ammattikiltojen jäsenet kuuluivat kaupunkien porvarissäätyyn, ja he kävivät jatkuvaa kamppailua ­luvattomia ja ammattitaidottomia ­”valesuutareita” vastaan suojellakseen ammattiaan.

Suutariksi mielivä nuori mies joutui opiskelemaan vuosikausia kokeneen mestarin johdolla, ennen kuin hän sai killalta luvan alkaa harjoittaa ammattiaan itsenäisesti.

Yleensä suutarin ammatti periytyi isältä pojalle, mutta joskus suutarit ottivat ulkopuolisia oppipoikia. Kun ­suutari kuoli, hänen leskensä jatkoi usein liikkeen pitämistä, kunnes avioitui ­uudelleen.

Ihannetilanteessa suutarin pajassa työskenteli suutarimestari ja kaksi ­oppilasta – kisälli ja oppipoika. Ihanne juontuu antiikin Kreikasta, jossa ateena­lainen historioitsija Ksenofon vuonna 370 eaa. kuvaili suutarinverstaan työnjakoa.

Todellisuudessa suutarien pajoissa ei kuitenkaan läheskään aina päästy ihannetilanteeseen, vaan suutarilla oli verstaassa apunaan vaimo ja lapset.

Keskiajalla suutarit hoitivat usein itse kaikki työvaiheet nahan parkitsemisesta alkaen, mutta ajan mittaan osa ­työvaiheista eriytyi eri käsityöläisille.

© Shutterstock

1.

Aivan ensin piti parkita kenkiin käytettävä nahka. Sitä liotettiin aluksi alunaa, tammen kaarnaa tai virtsaa ­sisältävässä liuoksessa, minkä ­jälkeen nahka taiteltiin kääröksi, jotta karvat ja lihanjäämät alkaisivat pehmitä.

© Shutterstock

2.

Nahka oli kääröllä viikon tai kaksi, minkä jälkeen siitä ­kaavittiin veitsellä karvat ja muut jäänteet. Sitten nahka kastettiin happamaan liuokseen ja rasvattiin. Sen jälkeen nahkaa ­venytettiin, jotta se ­pehmenisi, ja lopuksi sitä liotettiin vuoden ajan ­altaassa, jossa oli vettä ja kaarnaa. Vasta sitten se oli valmis käyttöön.

© Shutterstock

3.

Suutari tarvitsi ­kengän tekoa varten lestin eli asiakkaan jalan ­koon ja muodon ­mukaan veistetyn puumuotin.

© Shutterstock

4.

Kun nahka ja lesti olivat valmiina, suutari alkoi muotoilla kenkää lestin ympärille. Kenkä syntyi yleensä kahdesta nahanpalasesta, pohjasta ja päällisestä. Suutari leikkasi nahat sopiviksi ja alkoi yhdessä oppipoikansa kanssa ommella niitä kengäksi. Se vaati näppivoimaa, koska neulan työntä­minen paksun nahan läpi ei ollut helppoa.

© Shutterstock

5.

Kengät valmistettiin pitkään mittatilaus­työnä kunkin asiakkaan mittojen mukaan. Ajan mittaan kengän­tekokin teollistui niin, että ­asiakkaat saattoivat ostaa valmiit kengät ­torilta tai suoraan suutarin verstaasta.

Viimeinen lootuskenkätehdas suljettiin vuonna 1999.

© Granger/Imageselect

1000-luvulta alkaen: Lootusjalat olivat kivulias kauneusihanne

Kiinassa sai 1000- ja 1100-luvuilla alkunsa luonnoton kauneusihanne, joka edellytti, että naisten jalkojen piti mahtua vain noin 11 ­sentin mittaisiin korkeakorkoisiin ja teräväkärkisiin ”lootuskenkiin”.

Lootusjalkamuoti aiheutti ­kiinalaisnaisille kärsimystä vuosisatojen ajan.

Lootusjalat syntyivät keisarin hovissa

Perimätiedon mukaan lootusjalkamuoti sai alkunsa 900-luvun lopulla, kun ­keisari Li Yu pyysi yhtä monista jalkavaimoistaan sitomaan jalkansa puolikuuta muistuttavalle kaarelle ja tanssimaan hänelle.

Keisari halusi jalkavaimonsa ­jalkaterien muistuttavan lootuksenkukkaa. Keisari piti tanssia niin viettelevänä, että muutkin hovinaiset alkoivat sitoa jalkojaan.

Ajan mittaan muotivillitys levisi hovista Kiinan yläluokan ja lopulta myös ­tavallisen kansan keskuuteen.

Murrettuja jalkoja pidettiin kauniina

Lootusjalan ihanteellinen mitta oli 11 senttimetriä. Se saavutettiin ­käärimällä pikkutyttöjen jalat tiukasti siteisiin niin, että heidän kantapäänsä kääntyi vähitellen jalkapohjan alle.

Muodin seurauksena miljoonat kiinalaisnaiset joutuivat koko elämänsä hoippumaan pikkuruisilla lootusjaloilla ja kärsimään kovista kivuista.

Kiinalainen älykkö Che Ruo­shui arvosteli lootusjalkamuotia jo 1200-luvulla: ”Alle neli- tai viisivuotiaat pikkutytöt, jotka eivät ole tehneet mitään väärää, joutuvat kärsimään ­silmit­tömiä kipuja, kun heidän jalkansa sidotaan pieniksi. En ­ymmärrä, mitä hyötyä siitä on kenellekään.”

Che ­Ruo­shui jäi kuitenkin mielipiteineen yksin.

Lootusjalat ovat pian historiaa

Jalkojen sitomisesta tuli vuosisatojen saatossa tärkeä osa kiinalaista perinnettä. 1800-luvun puolivälissä maassa syntyi kuitenkin monia jalkojen sitomista vastustavia liikkeitä ja yhdistyksiä.

Vuonna 1912 jalkojen sitominen kiellettiin lailla, ja 15 vuotta myöhemmin tehty tutkimus osoitti, että niiden tyttöjen osuus, joiden jalat oli sidottu, oli romahtanut 95 prosentista 2,3 prosenttiin. Vuosituhannen vaihteessa ­lootusjalkoja oli käytännössä enää hyvin iäkkäillä kiinalaisnaisilla.

Kärsäkengät menivät muodista 1200-luvulla, mutta myöhemmin ne nousivat taas suosioon.

© MFA

1100–1400-luvut: Euroopan ylhäisö keikaroi kärsäkengissä

Suippokärkiset ”kärsäkengät” olivat yksi keskiajan Euroopan pitkäikäisimmistä muotivillityksistä. Sekä yläluokan miehet että naiset kulkivat mieluusti hyvin kirkkaanvärisissä ja epäkäytännöllisissä kengissä, joissa oli pitkä kapeneva kärki.

Kärsäkengät olivat oiva tapa ilmaista säätyään, sillä kenkien käyttäjän yhteiskunnallinen asema määräsi kärsäkenkien kärjen pituuden.

Tavallinen kansa, jolla ei ollut varaa muotivillityksiin, käytti yleensä suunnilleen jalkansa mittaisia kenkiä. Ylhäinen aatelisto ja kuninkaalliset sen sijaan hienostelivat niin pitkä­kärkisillä kengillä, että niillä käveleminen oli hyvin vaikeaa ellei lähes mahdotonta.

Kenkien kärkiin tungettiin villaa, heinää, ruohoa, sammalta tai karvaa, jotta ne pysyivät muodossaan, ja joskus ne tuettiin valaanluilla.

Kalleimmat kärsä­kengät olivat niin pitkiä, että ­kärjet piti kompastelun estämiseksi sitoa nyöreillä sääriin.

Ottomaanit käyttivät kabkabeja kylpylöissä.

© Album/Fine Art Images/ Imageselect

1300-1800-luvut: Korokepohjasandaalit pitivät jalat puhtaina kadulla ja kylpylässä

Moni uimari suojaa jalkansa uima­hallissa epäpuhtauksilta ­sandaaleilla. ­Ottomaanit käyttivät 1300- ja 1400-luvuilla ­samaan tarkoitukseen ­kab­kabeja eli korokepohjaisia sandaaleita, joiden nimi juontui niiden pohjien kopinasta marmorilattiaa vasten.

Korokepohjasandaalit suojasivat kylpijöitä lattialla lainehtivalta vedeltä. Niiden pohja tehtiin puusta, ja ­rikkaat ottomaanit koristelivat sandaalinsa hopea- ja kultaketjuilla.

Lisäksi puupohjaan ja pylväsmäisiin korkoihin saatettiin upottaa helmiäistä. Kab­kabit pysyivät jalassa jalkaterän yli kulkevan nahka-, silkki- tai pellava­hihnan avulla.

Miehet käyttivät ­kabkabeja lähinnä kylpylöissä, mutta naiset kulkivat niillä myös kaduilla ­suojautuakseen katupölyltä ja lialta.

RENESSANSSI JA UUSI AIKA

Chopine-parin pohjiin kului runsaasti korkkia.

© Album/Fine Art Images/Imageselect

1400–1600-luvut: Venetsian naiset hoippuivat tolppakengillä

Mitä korkeampi, sitä parempi! Niin ajattelivat Venetsian yläluokan naiset renessanssiaikana, ja muu Eurooppa pudisteli epäuskoisena päätään.

Korokepohjakengät eivät ole mikään uusi keksintö, ja vaikka nykyajan platform-kengät saattavat joistakuista näyttää hämmentävän korkeilta, ne ­kalpenevat Venetsiassa 1400- ja 1600-luvuilla muotiin nousseiden chopine-kenkien ­rinnalla.

Vauraat venetsialaisnaiset hoippuivat tuohon aikaan chopineilla, joissa saattoi olla jopa 50 senttiä paksu pohja.

Korkeat kengät suojelivat naisten helmoja kaupungin katujen mudalta, ja lisäksi ne saivat käyttäjänsä näyttämään pitemmältä ja erottumaan rahvaasta.

Chopineiden korokepohjat valmistettiin yleensä puusta tai korkista ja vahvistettiin ohuilla metallitangoilla.

Chopineilla oli ymmärrettävästi ­vaikea kävellä, ja naiset joutuivatkin usein tukeutumaan joko ­kävelykeppiin tai palvelijaan.

Useimmissa muissa Euroopan maissa chopineja pidettiin silkkana hullutuksena. Poik­keuk­sena oli Espan­ja, jossa chopineista tuli niin suosittuja, että 1400-vluvulla suuri osa maan korkkituotannosta kului chopineiden korokepohjien valmistukseen.

Englannin Henrik VIII käytti muodikkaita symmetrisiä lehmänturpakenkiä.

© Walker Art Gallery

1500-luku: Symmetria kunniaan

Kaikki meistä ovat varmasti joskus pukeneet kengän vahingossa väärään jalkaan. 1500-luvun Euroopassa se ei ollut ongelma, sillä kaikki kulkivat symmetrisissä ja leveissä ­lehmänturpakengissä.

Syynä tähän oli epäpätevien suutarien määrän kasvu 1500-luvulla, mikä laski kenkien hintoja.

Se pakotti suutarit säästämään valmistuskustannuksissa, ja he kehittivät ratkaisuksi symmetriset kengät. Yleensä kummankin jalan kengälle oli oma lestinsä, mutta symmetriset kengät tehtiin yhdellä lestillä.

Ludvig XIV teki koroista muotia Euroopassa.

© Wartburg

1600–1700-luvut: Aurinkokuningas määräsi muodin

Persian šaahin lähettiläät toivat korkokengät Eurooppaan 1500–1600-luvuilla.

Koroista tuli pian suosittu statussymboli etenkin yläluokan miesten keskuudessa.

Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV (1638–1715) nosti hovissaan muotiin punakorkoiset kengät, ­jollaisia saivat hänen lisäkseen käyttää vain ylhäiset hovimiehet.

Myös korkojen korkeutta valvottiin: enimmäiskorkeus oli rahvaalla ½ tuumaa, porvareilla 1 tuuma, ritareilla 1 ½ tuumaa, aatelisilla 2 tuumaa ja prinsseillä 2 ½ tuumaa.

Japanilaiset uskovat, että getan varvas-remmin katkeaminen tietää huonoa onnea.

© INTERFOTO Antiquariat Felix Lorenz/Imageselect

1700-luvulta alkaen: Korokesandaalit pitivät kimononhelmat puhtaina

1700-luvulta lähtien Japanin kaupunkien äänimaisemaa alkoi hallita ääni, jota japanilaiset itse kuvailevat sanalla ”karankoron”. Sana viittaa perinteisten geta-sandaalien kopinaan kaupunkien kivetyillä kaduilla.

Getat ovat yhdistelmä puukenkää ja varvassandaalia, ja ne kehitettiin alkujaan Kiinassa. Sieltä ne kulkeutuivat Japaniin, jossa niitä käyttivät pian lähes kaikki.

Getat on veistetty yhdestä puunkappaleesta, ja niiden pohjassa on yhdestä kolmeen ”hammasta” eli pystysuoraa puupalikkaa. Sandaali pysyy jalassa V:n muotoisen varvasremmin avulla.

Getoilla käveleminen vaatii ­harjoitusta ­etenkin, jos niissä on vain yksi ”hammas”. Alun perin getojen tarkoituksena oli suojella kävelijää lialta ja märältä, ja ne ­olivat käytännöllisiä erityisesti pitkien kimonojen käyttäjille.

Myös torien kalakaup­piaat käyttivät getoja, jotta he eivät olisi ­sotkeneet itseään perkuujätteeseen.

Nykyään getoja käyttävät lähinnä sushikokit ja kalakauppiaat, mutta muuten getat ovat Japanin katukuvassa hyvin harvinaisia.

Arseenitrioksidilla värjätyt kengät olivat muotia 1800-luvulla.

© Bata Shoe Museum

1814: Vihreät muotikengät myrkyttivät naisia

Kaksi saksalaista kemistiä kehitti vuonna 1814 uuden tavan valmistaa kirkkaanvihreää väriainetta. Heidän ­smaragdinvihreänsä säilytti värinsä eikä haalistunut, ja siitä tuli pian suosittu muotiväri.

Uudella vihreällä värjättiin myös naisten vaatteissa ja juhlakengissä käytettyjä silkkikankaita, ja pian lääkärit ja kemistit alkoivat kiinnittää huomiota naisten sairasteluun.

Monet vihreitä kenkiä tai vaatteita käyttäneet naiset alkoivat oksentaa, ripuloida ja kouristella, ja heillä ­ilmeni hengenahdistusta.

Kun väriaineen kehittäjät vuonna 1822 julkistivat sen ainesosat, kävi ilmi, että väri sisälsi erittäin myrkyllistä arseeni­trioksidia eli arsenikkia.

Kirkasta smaragdinvihreää ei kuitenkaan osattu valmistaa muutoin, ja myrkyllisen värin käyttö jatkui.

Vuonna 1867 yhdysvaltalaiset maanviljelijät huomasivat, että ­väriaine toimi myös hyönteismyrk­kynä, ja siitä tuli ensimmäinen ­yleisesti käytetty tuholaismyrkky.

Naiset viekoittelivat miehiä saappaillaan.

© Bata Shoe Museum

Noin 1890: Ihonmyötäiset saappaat kiehtoivat

1800-luvun loppupuolella soveliaisuussäännöt edellyttivät naisilta peittävää pukeutumista, jotta he eivät houkuttelisi miehiä kiusaukseen.

Niinpä naisten muotiin kuuluivat pitkät, nilkkoihin asti ulottuvat hameet.

Muoti on kuitenkin aina löytänyt kierto­teitä, ja niin kävi nytkin, kun viekoittelun keinoksi valikoituivat säärtä tiukasti myötäilevät sukkavartiset saappaat.

Polviin asti ulottuvat saappaat täyttivät moraalisääntöjen peittävyysvaatimukset, mutta niiden varsi myötäili tiukasti säärtä kuin sukka, ja mies, joka onnistui näkemään vilahduksen viekoittelevasta saappaasta, joutui epäilemättä tekemään kaikkensa ­peittääkseen punastumisensa.

Air Jordan -koripallokengät ovat vieläkin muodissa.

© Shutterstock

1984: Nike ja Air Jordan valtasivat markkinat

Koripallokenkien eli tennareiden voitto­kulku nuorison suosikkijalkineina alkoi toden teolla vuonna 1984, kun Nike solmi yhteistyösopimuksen koripallotähti Michael Jordanin kanssa.

Nike sitoutui maksamaan Jordanille 500 000 dollaria vuodessa viiden vuoden ajan siitä hyvästä, että se sai nimetä uudet tennarinsa ”Air Jordaneiksi”, ja yhtiö laski myyvänsä sopimuksen ansiosta noin sata­tuhatta tennariparia vuodessa.

Nike kuitenkin aliarvioi uusien tennareiden suosion rankasti. Pahimman tennarihuuman laannuttua Nike laski myyneensä vuonna 1984 noin neljä miljoonaa paria Air Jordaneita ja ansainneensa niillä noin 126 miljoonaa dollaria.

Alkuperäiset Air Jordanit lukeutuvat yhä maailman ­myydyimpiin kenkiin kautta aikojen.