Kasvimaailman kahlekuninkaat karkuteillä

Ihminen on vuosisatoja siirrellyt kasveja mantereiden välillä. Moni kasvi on kuitenkin yllättänyt uudella kasvupaikallaan ja levinnyt hallitsemattomasti tukahduttaen alleen kaiken muun.

Japanilainen köynnöskasvi purppurakudzu on vieraslaji Yhdysvalloissa.

Japanilainen purppurakudzu tuotiin vuonna 1876 Yhdysvaltoihin, missä se etenee peittäen alleen kaiken metsistä puhelinpylväisiin.

© U.S. Library of Congress

1930-luvulla Yhdysvaltojen Keskilänttä koetteli pitkä ja ankara kuivuus. Se johti maaperän eroosioon, kun myrskyt puhalsivat tuhansia tonneja rutikuivaa multaa taivaan tuuliin.

Viranomaiset pohtivat kuumeisesti, miten ongelman voisi ratkaista.

Sitten maatalousministeriön alainen maaperän suojelua edistävä virasto Soil Conservation Service löysi Etelä-Afrikasta heinälajin, hahtuharjasheinän (Cenchrus ciliaris), joka selviää erittäin kuivissa olosuhteissa.

Virastossa uskottiin, että se voisi juurtua kärsineille alueille ja sitoa sitten maata ja tarjota samalla ravintoa karjalle.

Hahtuharjasheinän siemeniä tuotiin Yhdysvaltoihin ja sitä kylvettiin laajalti muun muassa Arizonan osavaltioon. Tulokas lähtikin kasvamaan hyvin.

Itse asiassa liiankin hyvin, sillä se siemensi runsaasti ja levisi nopeasti joka puolelle myös istutusalueiden ulkopuolelle.

Minne vain sitkeä heinä etenikin, se tukahdutti paikalliset kasvilajit, joita eläimet olivat käyttäneet ravinnokseen. Sen leviämisen myötä myös ruohikkopalojen määrä moninkertaistui.

Monet muutkin vieraat kasvilajit ovat lähteneet leviämään uudessa ympäristössään liiallisesti ja uhkaavat nyt kokonaisia ekosysteemejä.

Ihminen on vuosisatojen ajan siirrellyt kasveja paikasta toiseen, minkä seurauksena ympäri maailmaa elää nykyisin alueiden alkuperäistä luontoa uhkaavia, haitallisina leviäviä vieraslajeja.

Historiallisten virheiden seuraukset ovat mittavia, ja ihmiset käyvät nyt kovaa kamppailua saadakseen kasvimaailman kahlekuninkaiden leviämisen kuriin.

Hahtuharjasheinä (Cenchrus ciliaris) on Yhdysvalloissa haitallinen vieraslaji.

Hahtuharjasheinä tuotiin Afrikasta Yhdysvaltoihin auttamaan maaperän eroosiosta kärsiviä alueita, mutta se lähtikin leviämään paikallisten lajien kustannuksella.

© Mark Marathon Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 Unported

Kaktus karkasi käsistä

Vieraslajien haitalliseen leviämiseen viitattiin ilmeisesti ensimmäistä kertaa englanninkielisellä ilmaisulla invasive species vuonna 1891 arvostetussa metsäalan tiedejulkaisussa.

”Se selviää monenlaisissa ilmasto-olosuhteissa ja on haitallisesti leviävä laji, joten se on levittäytynyt kauas alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan”, kirjoitettiin Himalajalta kotoisin olevasta kyynelmännystä (Pinus excelsa wallichiana).

Kasvien leviäminen on toki ikiaikainen ilmiö, sillä ovathan kasvien siemenet levinneet aina.

Haitallisista vierasperäisistä kasvilajeista alkoi kuitenkin tulla ongelma, kun ihminen alkoi matkustaa ja kuljettaa tavaroita mannerten välillä.

Esimerkiksi britit veivät 1700-luvun lopussa Australiaan viikunaopuntian (Opuntia ficus-indica) käynnistääkseen sen avulla kokonaan uuden tuottavan teollisuudenalan.

Espanjalaiset olivat parisataa vuotta aiemmin oppineet Meksikossa paikallisilta, että punaista väriainetta, karmiinihappoa, saatiin murskaamalla viikunaopuntiassa eläviä kirvoja.

Viikunaopuntia levisi valtaville alueille Australiassa.

Viikunaopuntia levisi Australian Queenslandin ja New South Walesin osavaltioissa niin, että pahimmillaan niin paikalliset kasvit kuin viljelijätkin joutuivat nöyrtymään niiden edessä.

© National Archives of Australia A1200 L58278

Espanjalaiset saivat kannattavan karbiinihapon tuotannon monopolin, ja heidän parhaita asiakkaitaan olivat britit, jotka tarvitsivat väriainetta muun muassa sotilaidensa punaisten takkien valmistukseen.

1700-luvun lopulla brittiläiset vakoojat selvittivät karmiinihapon valmistuksen salat, ja britit päättivät alkaa valmistaa sitä itse.

Tuotantopaikaksi valittiin Britannian siirtomaa Australia, missä ilmasto oli lämmin ja kuiva kuten Väli-Amerikassa.

Sinne laivattiin kirvoja ja niille asuinsijaksi viikunaopuntioita, mutta hyönteiset kuolivat heti alkuunsa – ja kun kaktuksia ei enää tarvittu, ne unohtuivat.

Viikunaopuntialla ei kuitenkaan ole luontaisia vihollisia Australiassa, joten se alkoi pian levitä täysin hallitsemattomasti, eikä aikaakaan, kun useita metrejä korkea kaktus jo valtasi niin viljelysmaita kuin puutarhoja.

Enimmillään sitä esiintyi Australiassa 1920-luvun puolivälissä, jolloin sitä kasvoi yli 240 000 neliökilometrin eli noin koko Britannian pinta-alan verran.

Viikunaopuntia voi kasvaa monen metrin korkuiseksi.

Viikunaopuntia voi kasvaa monen metrin korkuiseksi, eikä sitä voi torjua myrkyillä tai mekaanisin keinoin.

© Imageselect

Toukat usutettiin kaktusten kimppuun

1900-luvun alussa viikunaopuntia oli vallannut Australiasta valtavia alueita, mutta sitten biologit keksivät sitä vastaan yllättävän aseen.

Kukaan ei arvannut, millainen riesa viikunaopuntiasta tulisi, kun niitä 1700-luvulla laivattiin Meksikosta Australiaan.

Kaktus viihtyi mainiosti uudessa ympäristössä ja levisi Queenslandin ja New South Walesin osavaltioissa niin nopeasti, että vuonna 1886 viranomaiset määräsivät kitkemään sen kaikkialta.

Siihen ei kuitenkaan tuntunut löytyvän keinoja. Vuonna 1926 maanomistajien todettiin käyttäneen lähes 60 000 kanisteria erilaisia kasvimyrkkyjä viikunaopuntian torjuntaan, mutta tuloksetta.

Lopulta asiantuntijat löysivät Etelä-Amerikasta viikunaopuntian pahimman vihollisen: hyönteisen nimeltä kaktuskoisa (Cactoblastis cactorum). Sen toukat voivat tuhota monimetrisen kaktuksen muutamassa viikossa. Koisia alettiin kasvattaa laboratoriossa, ja ensimmäiset niistä päästettiin tositoimiin vuonna 1926.

Laboratoriossa tuotettiin jopa 14 miljoonaa munaa päivässä, ja vuonna 1933 pahiten kärsineet alueet oli saatu vapautettua viikunaopuntiasta.

© Shutterstock

Viikunaopuntian voittaja

Kaktuskoisan (Cactoblastis cactorum) toukat tunkeutuvat kaktuksen kuoren läpi ja syövät kasvin pehmeät sisäosat.

Rakas kasvi olikin joukkomurhaaja

Myös Yhdysvalloissa jouduttiin toteamaan, että vieras kasvilaji voi aiheuttaa katastrofin. Japanilainen purppurakudzu (Pueraria montana) tuotiin maahan vuonna 1876 Yhdysvaltojen satavuotisjuhlan kunniaksi järjestettyyn Philadelphian maailmannäyttelyyn.

Näyttelyssä esiteltiin eri maiden edistystä tekniikan, teollisuuden ja maanviljelyn aloilla.

Yhdysvaltalaiset rakastuivat ikivihreään japanilaiseen köynnöskasviin, joka pian koristi kuisteja, pihoja ja puutarhoja Kaakkois-Yhdysvalloissa.

Kun kuivuus iski Keskilänteen 1930-luvulla, myös kaakkoiset osavaltiot pelkäsivät sen vaikutuksia.

Viranomaiset päättivät istuttaa kestäväksi osoittautunutta purppurakudzua ympäriinsä toivoen, että se voisi hahtuharjasheinän tavoin torjua maaperän eroosiota erityisesti rinteillä ja vuoristoissa.

”Jos tämä ei ole ihme, niin en tiedä, miksi tätä kasvia pitäisi kutsua.” Maaperää suojelevan viraston johtaja Hugh H. Bennett purppurakudzusta

Istutuksia varten valmisteltiin yli 70 miljoonaa tainta. Viranomaiset lupasivat innoissaan maksaa viljelijöille 8 dollaria (noin 20 nykyeuroa) jokaiselta eekkeriltä (4 046 m2), jolle nämä istuttaisivat purppurakudzua.

Tulokas pärjäsikin erinomaisesti.

”Jos tämä ei ole ihme, niin en tiedä, miksi tätä kasvia pitäisi kutsua”, julisti Soil Conservation Servicen johtaja Hugh H. Bennett.

Purppurakudzusta tuli pian kaiken kansan rakastama ikivihreä: kyläjuhlissa kruunattiin kudzu-kuningattaria ja kansalliseen kudzu-seuraan liittyi 20 000 jäsentä.

Kun kuivuus hellitti vuonna 1945, purppurakudzua oli istutettu 4 000 neliökilometrille.

Sillä välin kasvia kohtaan tunnettu ihastus oli kuitenkin vaihtunut kauhuksi: lähes 30 senttiä päivässä kasvava kasvi olikin osoittautunut todelliseksi joukkomurhaajaksi.

Se levisi vääjäämättä, peitti kaiken alleen ja tukahdutti matkallaan paikallisia kasveja, jopa isoja puita. 1950-luvulla sitä kutsuttiin jopa köynnöskasviksi, ”joka söi koko Etelän”.

Purppurakudzun nykyinen levinneisyys Yhdysvalloissa on kiistanalainen asia, mutta se tiedetään, että sitä esiintyy vähintään 24 osavaltiossa – ja se jatkaa itsepintaisesti etenemistään.

Japanilainen köynnöskasvi purppurakudzu valtaa kaiken.

Yltympäriinsä leviävä japanilainen purppurakudzu on osoittautunut erittäin vahvaksi vastukseksi Yhdysvalloissa.

© U.S. Library of Congress

Kasvit kulkivat salamatkustajina

Yksi Euroopan vihatuimmista vieraslajeista on nykyään japanintatar (Reynoutria japonica). Saksalainen kasvitieteilijä Philipp von Siebold toi sen Japanista koristekasviksi ja lahjoitti sitä vuonna 1850 Britanniaan.

Parin vuosikymmenen kuluttua aggressiivinen japanintatar oli levinnyt käytännössä koko Englantiin ja kulkeutunut vuosisadan loppuun mennessä myös Suomeen ja muualle Eurooppaan. Nykyisin sitä pidetään yhtenä Euroopan pahimmista haitallisista vieraslajeista.

Kaikki haitallisiksi osoittautuneet kasvit eivät ole ihmisen tieten tahtoen tuomia. Esimerkiksi toisen buurisodan aikana vuonna 1899 vaaleanpunakukkainen rikkaruoho Campuloclinium macrocephalum levisi Etelä-Amerikasta Etelä-Afrikkaan hevosten rehuksi lähetetyn heinän mukana. Nyt tuo asterikasveihin kuuluva laji on vallannut suuria osia Etelä-Afrikan laidunalueista.

Kattokattara (Bromus tectorum) puolestaan matkasi 1800-luvulla Euroopasta Yhdysvaltoihin siemenvehnän joukossa. Se levisi nopeasti uudisasukkaiden mukana Keskilännen osavaltioihin, missä se muutti preerian aaltoilevaksi heinämereksi.

Kaunis näky peitti alleen karun todellisuuden.

”Luoteisten vuorten hunajan keltainen väri ei enää tule runsaista ja hyödyllisistä paikallisista heinistä, jotka rinteitä ennen peittivät, vaan kurjasta kattokattarasta, joka on syrjäyttänyt paikalliset heinät”, kirjoitti kirjailija Aldo Leopold vuonna 1940.

Kattokattara ajaa ahtaalle paikalliset kasvit, joita linnut, peurat ja hirvet syövät.

Samaan tapaan idänotakilokki (Kali tragus) saapui pellavansiementen mukana Venäjältä Yhdysvaltoihin Dakotan osavaltioon vuonna 1873.

Idänotakilokki on haitallinen vieraslaji Yhdysvalloissa.

Idänotakilokki (Kali tragus) leviää Yhdysvalloissa pyörimällä tuulen mukana ns. arokierijänä.

© U.S. Library of Congress

Idänotakilokin versot sopivat karjan ruuaksi, mutta kasvaessaan se muuttuu syömäkelvottomaksi. Sitkeä tulija voittaa helposti herkät paikalliset kasvit ja leviää nopeasti.

Kun idänotakilokin hedelmät kypsyvät, se kuolee, irtoaa juuriltaan ja lähtee pyörimään tuulen mukana kulkevana pallona eli arokierijänä.

Kieriessään pallo voi levittää jopa 200 000 siementä.

Kaukasianjättiputki on suuri ongelma monissa Euroopan maissa.

Kaukasianjättiputken torjuntatöissä on oltava kunnolliset suojavarusteet.

© Shutterstock

Jättiputki karkasi puutarhasta

Vieraslajit uudessa valossa

Vieraslajit voivat osoittautua myös hyödyllisiksi: monarkkiperhoset talvehtivat Yhdysvalloissa sinne 150 vuotta sitten saapuneissa eukalyptuspuissa, joita monet pitävät haitallisena vieraslajina.
Tulevaisuudessa vieraslajeista voidaan ehkä hyötyä myös aivan uudella tavalla, nimittäin biopolttoaineena.

Tätä mahdollisuutta tutkitaan paraikaa esimerkiksi Etelä-Afrikassa, missä vieraslajit peittävät peräti 10 prosenttia maa-alasta ja uhkaavat muun muassa Cape Floral Regionin rauhoitusaluetta, jonka kasveista 70:tä prosenttia ei kasva maapallolla missään muualla. Jos vieraslajeista voitaisiin valmistaa biopolttoainetta, voitaisiin samalla suojella sekä ilmastoa että uhanalaisia paikallisia kasveja.