Jätehuollon historiaa 2 000 vuotta

Jätteet ovat olleet ongelma kautta maailmanhistorian, sillä ne eivät ole vain aiheuttaneet hajuhaittoja vaan myös levittäneet tauteja, uhanneet kuningasta ja tappaneet miljoonia.

Jätteet ovat olleet ongelma kautta maailmanhistorian, sillä ne eivät ole vain aiheuttaneet hajuhaittoja vaan myös levittäneet tauteja, uhanneet kuningasta ja tappaneet miljoonia.

Getty Images, rebrn.com

Antiikki

Antiikin aikana ihmiset alkoivat ensi kertaa kerääntyä suuriin kaupunkeihin. Kaupungistumisella oli etunsa, mutta se toi tullessaan myös siihen asti melko tuntemattoman ongelman: jätteet.

Pian suurissa kaupungeissa eri puolilla maail­maa alettiin kilvan pohtia ratkaisua jäteongelmaan.

Helvetti oli kaatopaikka

Vanhassa testamentissa kerrotaan, että Jerusalemin asukkaat heittivät jätteet ja ruumiit Gehennan rotkoon, jossa paloi ikuinen tuli.

700 vuotta myöhemmin Jeesus käytti Uuden testamentin mukaan Gehennaa ­vertauskuvana helvetille, jossa ruumis ja sielu kärventyivät. Hän varoitti juutalaisia siitä, että aseellinen kapina roomalaisia vastaan veisi ­heidät ­helvettiin.

Uhka ei ollut pelkästään hengellinen vaan aivan todellinen: kapinalli­set pelkäsivät syystäkin, että roomalai­set heittäisivät heidän ruumiinsa Gehennan liekkeihin.

Orjat ja köyhät hoitivat likaisimmat työt

Varhaisantiikissa jätteet heitettiin sen suuremmitta suruitta kadulle. Esimerkiksi Troijan kaupunki tuotti arkeologien arvioiden mukaan noin 1,4 miljoonaa tonnia jätettä sadassa vuodessa.

Ateenan kaupunginisät tajusivat, että jätteet saattoivat vaarantaa kaupunkilaisten terveyden, ja säätivät noin vuonna 500 eaa. maailman ensimmäisen tunnetun jätelain.

Sen ­mukaan jätteet piti kerätä kasoihin vähintään 1,5 kilometrin päähän kaupungista. Varakkaat taloudet lähettivät päivittäin orjia viemään jätteet kaatopai­kalle.

Köyhät taas veivät maksua vastaan muidenkin jätteitä – poimittuaan ensin niiden seasta talteen kaiken vähänkin käyttökelpoisen.

Rooman lähistöllä kohoaa yhä antiikin korkein jätevuori, Monte Testaccio.

© Getty Images, rebrn.com
© Shutterstock

Lasi

Roomalaiset olivat ahkeria kierrättäjiä, sillä siten saattoi säästää rahaa. Lasinsirpaleet kerättiin tarkoin talteen ja sulatettiin muun muassa uusiksi ikku­noiksi, haju­vesipulloiksi ja juomalaseiksi.

© wattsunique.com

Aseet

Italian maaperässä oli niukalti metalleja. Roomalaiset kierrättivätkin sekä omien että vihollistensa aseiden metallin, josta tehtiin muun muassa ­jumalten ja sotapäälliköiden patsaita.

© Shutterstock

Saviastiat

Roomassa valmistettiin ­vuosittain miljoonia saviamforia. Kun amfora hajosi, sirpaleita ei suinkaan ­heitetty pois vaan niitä käytettiin ­pikkukivien ohella betonia lujittamaan.

Keskiaika

Rooman valtakunnan romahdettua ­Euroopasta katosi paitsi vahva keskusmahti myös mittaamaton määrä tietoa.

Jätteitä alettiin taas heittää suoraan kaduille, ja yö­astian sisältö kaadettiin surutta ulos ikkunasta. Kaupunkien ­kasvaessa keskiajan ihmisten oli kuitenkin tartuttava jäteongelmaan.

Kaatopaikasta tehtiin linnoitus

1400-luvun pariisilaiset kuljettivat jätteensä kaupunginmuurien ulkopuolelle. Syynä oli kuningas Kaarle VII:n määräys, jonka tarkoitus oli lievittää kaupungin hajuongelmaa.

Jätekasat kasvoivat vauhdilla, ja vuosisata myöhemmin ne olivat kasvaneet korkeiksi kumpareiksi, jotka ulottuivat kiinni kaupunginmuuriin.

Yksi Pariisin vanhoista kaatopaikoista muutettiin 1800-luvulla Buttes-­Chaumontin puistoksi.

© Library of Congress

Jätekummut muodostivat sotilaallisen uhan, sillä vihollinen saattoi hyökätä niitä pitkin kaupungimuurien ylitse tai ampua niiden päältä suoraan Pariisiin.

Niinpä jätevuoret linnoitettiin ja niille rakennettiin ­tykki­-
asemia. Jätevuoret palvelivat linnakkeina yli sata vuotta, kunnes Ludvig XIV julisti turvanneensa Pariisin sodillaan.

Vanha muuri purettiin ja jätevuoret tasoitettiin rakennusmaaksi.

Rutto synnytti roskakuskin ammatin

Ruton raivotessa keskiajalla Euroopassa lääkärit tulivat siihen tulokseen, että tappava tauti johtui kaupungeissa leijuvasta löyhkästä.

Useiden ruttoepidemioiden jälkeen esimerkiksi lontoolaisten käskettiin 1400-luvulla säilyttää jätteitä sisätiloissa, kunnes tehtävään nimitetyt roskakuskit, rakerit, hakivat ne pois kerran viikossa.

Jätteiden keräämisestä tuli nopeasti hyvin palkattua työtä, sillä rikkaat lontoolaiset eivät halunneet elää jätteidensä keskellä viikkoa ja maksoivat hyvin siitä ilosta, että heidän jätteensä vietiin pois ensimmäisenä.

Keskiajan lääkärit pitivät ­ruttoon kuolleiden ruumiiden löyhkää terveysriskinä.

© Bridgeman

Varsinaista jätehuoltoa Lontoossa ei silti vielä ollut, ja ­jätteitä heitettiin edelleen Thamesiin tai kärrättiin kaupunkiin johtavien teiden varrelle. Viranomaisten toimenpiteet pienensivät silti miltei vahingossa ruton tarttumisvaaraa, sillä ne auttoivat vähentämään rottia, jotka kantoivat ruttoa levittäviä kirppuja.

Lontoon tunnisti jo kaukaa löyhkästä

Tutkijoiden mukaan Lontoon 70  000 ­asukasta ja heidän kotieläimensä tuottivat vuonna 1520 sata tonnia ulostetta päivässä. Koska viemäreitä ei ollut, suurin osa ­ulosteista lojui kaduilla jopa kuukausia.

Maantiet olivat usein aivan mudan ja ­kaikenlaisen jätteen peitossa. ­Teiden kunto oli ajoittain niin surkea, että viranomaiset joutuivat peittämään teillä lojuvat jätteet uudella maakerroksella.

Löyhkä ei rajoittunut vain kaupunkiin, sillä teurastajat lahtasivat eläimiä heti kaupunginmuurin ulkopuolella. Pahiten löyhkäsivät parkitsimot, joissa nahoista keitettiin irti jänteet ja lihajäämät.

Yläluokka yritti peittää hajua kantamalla kaulassaan tuoksuvia kukkia. Lontoon piispan Thomas Wolseyn kerrotaan työntäneen nenänsä ontoksi koverrettuun etikalla täytettyyn appelsiiniin peittääkseen pääkaupungin karmean löyhkän.

Mayojen jätekasat auttavat tutkijoita ­

Meksikon mayaintiaanit ­kasasivat jätteensä tarkoin määrättyihin paikkoihin.

­Jätekasojen lähelle ei saanut rakentaa asuntoja, sillä jätteiden tuottama lämpö ja metaanikaasut saattoivat aiheuttaa räjähdyksiä ja tulipaloja.

Mayojen kaatopaikat olivat niin suuria, että niillä raivoavat tulipalot saattoivat kestää päiväkausia. Mayoilla oli satoja kaatopaikkoja, jotka raivattiin vain, jos ­kaupunkia piti laajentaa.

Mayojen muinaiset jätekasat ovat antaneet ­arkeologeille ­runsaasti arvokasta tietoa Väli-­Amerikan alkuperäiskan­sojen elämästä.

Käymälän tyhjentäjille maksettiin ulostetonnien perusteella.

© Image select

Jätteillä tienasi hyvin

Käymäläntyhjentäjät paiskivat töitä muiden nukkuessa. He ansaitsivat hyvin keräämällä kaupunkilaisten ulosteita, mutta ammatinvalinnan varjopuolena olivat muiden ylenkatse ja ainainen sonnanhaju.

Jos keskiajan valtaapitävillä ei ollut taitoa tai halua rakentaa viemäreitä, suurten linnojen ja kartanoiden käymäläjätteet kerättiin suuriin kuoppiin, jotka toimivat sakokaivoina.

Kuoppiin mahtui yleensä tonnikaupalla ulostetta, ja niiden tyhjentäminen oli erityisten käymäläntyhjentäjien tehtävä. He tekivät likaista työtään yöllä, jotta haiseva tyhjennysoperaatio häiritsisi muita ihmisiä mahdollisimman vähän.

Käymäläntyhjentäjien työ oli todennäköisesti yksi keskiajan ikävimpiä: he kahlasivat joka yö sonnassa ja virtsassa ja joutuivat hajun vuoksi välttelemään muita – ja asumaankin erillään muista.

Kaiken lisäksi käymälöiden tyhjentäminen saattoi olla vaarallista, sillä sontakuoppiin kehittyi tukahduttavia kaasuja ja ne kuhisivat tauteja levittäviä rottia.

Jos käymäläntyhjentäjä liukastui ja putosi ulostemonttuun, hän ei välttämättä päässyt sieltä elävänä ylös.

Toisaalta he saivat ikävästä työstään hyvää palkkaa ja saattoivat ansaita yhdessä yössä sen, minkä tavallinen työläinen ansaitsi viikossa.

Ulosteesta oli moneksi

Ylhäinen kakka oli hienointa

Japanissa ihmisten ulosteita myytiin lannoitteeksi. Erityisesti ylhäisten ihmisten sonta oli kysyttyä, sillä aatelin hyvän ­ruokavalion ansiosta se sisälsi runsaasti ravinteita.

Asteekit rakensivat kakkasaaria

Asteekit rakensivat savesta, kasvien osista ja ulosteista keinotekoisia viljelysaaria, ­joiden maa oli niin hedelmällistä, että se tuotti satoa seitsemän kertaa vuodessa.

Kakka toimi rangaistuksena

Ihmisten ulostetta käytettiin myös rangaistuksena: Englannin Edvard II määräsi uskottomat miehet ja naiset seisomaan päivän ajan polviaan myöten sonnassa.

Teollistumisen aika

1800-luvun nopea tekninen kehitys ja sarjatuotannon käynnistyminen kasvattivat jätteiden määrää. Asuntojen ja tehtaiden savupiiput syöksivät taivaalle kivihiilipölyä ja pienhiukkasia, ja taudit levisivät suurkaupunkien ahtaissa slummeissa. Tilannetta pahensi entisestään se, että jätehuollosta vastasivat usein korruptoituneet ja juopot roskakuskit.

Upseeri siivosi New Yorkin

New York oli 1800-luvun lopulla oikea sikolätti, ja esimerkiksi eläinten ruhot saivat lojua kaduilla viikkokausia.

Siivoton meno kuitenkin loppui, kun ratsuväenupseeri George ­Waring nimitettiin kaupungin jätehuollon johtoon.

Waringin valkopukuiset kadunlakaisijat pitivät New Yorkin niin puhtaana, että eräs toimittaja kirjoitti ihmeissään: ”Kadulla voi nyt nähdä asvaltin!”

© Library of Congress & Preston Digital Archive

Waring perusti New Yorkiin lähes sotilaallisen kadunlakaisijoiden organisaation, jonka jokainen työntekijä työskenteli kahdeksan tuntia päivässä ja oli vastuussa kymmenen heille osoitetun katuosuuden puhtaudesta.

He pukeutuivat puhtaanvalkoisiin työasuihin ja keräsivät roskat pieniin kärryihin.

Lontoon ilma oli niin saastunutta, että eräs muotitoimittaja kirjoitti lukijoilleen: ”Peskää kasvonne aina, kun olette käyneet ulkona!”

© Mary Evans Picture Library

Jätteet haihtuivat savuna ilmaan

Teollistumisen aikana brittipolii­tikot oivalsivat, että Lontoon ­jäte­on­gelma voitaisiin ratkaista polttouunien avulla.

Ensimmäiset jätteenpolttolaitokset valmistuivat vuonna 1891 ja ne pystyivät polttamaan 24 tonnia jätettä vuorokaudessa.

Uunit ratkaisivat kyllä jäteongelman, mutta ne synnyttivät uuden pulman: jätteiden polttamisesta syntynyt tuhka leijui maahan ja peitti kadut kuin nuhjuinen lumi.

Kaupunkilaiset valittivat tuhkasta viranomaisille, ja polttouunien käyttö lopetettiin vain ­kymmenen vuoden jälkeen.

Roskakuskit kiristivät asiakkaitaan

Suurkaupunkien kasvaessa myös jätteidenkerääjien vaikutusvalta kasvoi. Lontoossa alipalkatut ­roskakuskit palvelivat mielellään etenkin varakkaita kaupunginosia, joissa he pyysivät asiakkailtaan ”olut­rahaa”.

Mikäli ylimääräistä rahaa ei herunut, suivaantunut roskakuski saattoi ”vahingossa” kaataa roska-astian sisällön ­matolle ollessaan viemässä jätteitä ulos.

Köyhällä kansalla ei ollut varaa lahjoa roskakuskeja, ja ­niinpä saattoi kestää viikkojakin, ennen kuin roskakärryjen reitti kulki köyhempien alueiden kautta.

Jätekärryt likasivat kaupunkien katuja

Jätteidenkerääjät olivat käyttäneet työssään hevoskärryjä keskiajalta lähtien, mutta teollistumisen myötä jätevaunuja alettiin kehittää hygieenisemmiksi ja tehokkaammiksi.

Suurkaupungit ovat kautta historian tuottaneet tonnikaupalla jätettä. Teollistumisen aikakaudella sekä kaupunkien asukasluku että teollinen tuotanto kasvoivat ennennäkemättömällä vauhdilla, minkä seurauksena myös jätteiden määrä lisääntyi.

Jätteidenkerääjiä satoja vuosia palvelleet hevoskärryt eivät enää riittäneet kuljettamaan valtavia jätemääriä, ja ajan mittaan jätteiden kuljettamista varten kehitettiinkin tehokkaampia ratkaisuja.

Kesti kuitenkin vuosikausia, ennen kuin naisten ei enää kadulla kulkiessaan tarvinnut nostella helmojaan suojellakseen pukuaan likaantumiselta.

© Image Select

Kärryt palvelivat vuosisatoja

Teollistumisen aikanakin suurin osa ­jätteistä kuljetettiin hevoskärryillä. ­Lontoossa hevosvetoisten jätekärryjen määrä kasvoi vuoden 1400 tusinasta useisiin satoihin 1800-luvulla. ­Kärryt eivät olleet katettuja, joten niistä ­putoili roskia tai pölähteli tomua tuon tuostakin pahaa-aavistamattomien kadullaliikkujien päälle.

© Grace’s Guide ltd.

Kokeiluja höyryllä

Vuonna 1896 brittiläinen laivasto­insinööri John Thornycroft kehitti ­ensimmäisen höyrykäyttöisen jäte­auton, jossa oli kallistuva lava. Autoon mahtui tonni jätettä, ja kallistuva lava nopeutti suuresti jätteiden purkamista kaatopaikalle. Höyryautot saavut­tivat suuren suosion Britteinsaarilla, mutta muualla Euroopassa niistä ei ­innos­tut­tu, sillä ne olivat kömpelöitä ja vaikeita ohjata vanhojen suurkaupunkien ­kapeilla kaduilla.

© Washington State Archive

Ensimmäiset jäteautot

Nykyisen kaltaisten jäteautojen kehitys käynnistyi vuonna 1935, kun yhdysvaltalaiset Dempsterin veljekset kehittivät ”Dumpsteriksi” kutsumansa jäteauton. Sen ketjumekanismin avulla talouksien jäteastiat oli helppo nostaa ja tyhjentää suoraan auton lavalle. Lapioiden aikakausi jätehuollossa alkoi olla ohi.

Kaatopaikka saattoi olla oikea aarreaitta

Kissannahat

Köyhälle kansalle 1800-luvun suurkaupunkien kaatopaikat olivat usein hyvä – ja ainoa – ­tulonlähde. Kuolleet kissat olivat erityisen arvokkaita löytöjä, sillä turkis­kauppiaat ­maksoivat niiden nahoista hyvin.

Keittiöjäte

Kaatopaikan omistaja perheineen kävi yleensä jätekuormat tarkoin läpi ja seuloi jätteiden seasta erilleen ruuantähteet, eläinten sisäelimet ja luut, jotka voitiin jauhaa hienoksi ja myydä lannoitteeksi.

Metalli

Kaatopaikalta kerätty metalli myytiin matkalaukuntekijöille, jotka käyttivät sitä tuotteidensa ­vahvikkeeksi. Kenkärajat puolestaan kelpasivat metalliteollisuuden polttoaineeksi tai suutarien pohjanpaikkausmateriaaliksi.

Kivihiili ja koksi

Tuhka ja kivihiili- ja koksijäämät olivat hyvin ­arvokasta jätettä, sillä nopeasti kasvava ­tiiliteollisuus tarvitsi niitä suuria määriä. Tuhkaa sekoitettiin tiilitehtaissa saveen, ja koksi ja kivihiilenpalat taas olivat kysyttyä polttoainetta.