Antiikki
Antiikin aikana ihmiset alkoivat ensi kertaa kerääntyä suuriin kaupunkeihin. Kaupungistumisella oli etunsa, mutta se toi tullessaan myös siihen asti melko tuntemattoman ongelman: jätteet.
Pian suurissa kaupungeissa eri puolilla maailmaa alettiin kilvan pohtia ratkaisua jäteongelmaan.
Helvetti oli kaatopaikka
Vanhassa testamentissa kerrotaan, että Jerusalemin asukkaat heittivät jätteet ja ruumiit Gehennan rotkoon, jossa paloi ikuinen tuli.
700 vuotta myöhemmin Jeesus käytti Uuden testamentin mukaan Gehennaa vertauskuvana helvetille, jossa ruumis ja sielu kärventyivät. Hän varoitti juutalaisia siitä, että aseellinen kapina roomalaisia vastaan veisi heidät helvettiin.
Uhka ei ollut pelkästään hengellinen vaan aivan todellinen: kapinalliset pelkäsivät syystäkin, että roomalaiset heittäisivät heidän ruumiinsa Gehennan liekkeihin.
Orjat ja köyhät hoitivat likaisimmat työt
Varhaisantiikissa jätteet heitettiin sen suuremmitta suruitta kadulle. Esimerkiksi Troijan kaupunki tuotti arkeologien arvioiden mukaan noin 1,4 miljoonaa tonnia jätettä sadassa vuodessa.
Ateenan kaupunginisät tajusivat, että jätteet saattoivat vaarantaa kaupunkilaisten terveyden, ja säätivät noin vuonna 500 eaa. maailman ensimmäisen tunnetun jätelain.
Sen mukaan jätteet piti kerätä kasoihin vähintään 1,5 kilometrin päähän kaupungista. Varakkaat taloudet lähettivät päivittäin orjia viemään jätteet kaatopaikalle.
Köyhät taas veivät maksua vastaan muidenkin jätteitä – poimittuaan ensin niiden seasta talteen kaiken vähänkin käyttökelpoisen.
Keskiaika
Rooman valtakunnan romahdettua Euroopasta katosi paitsi vahva keskusmahti myös mittaamaton määrä tietoa.
Jätteitä alettiin taas heittää suoraan kaduille, ja yöastian sisältö kaadettiin surutta ulos ikkunasta. Kaupunkien kasvaessa keskiajan ihmisten oli kuitenkin tartuttava jäteongelmaan.
Kaatopaikasta tehtiin linnoitus
1400-luvun pariisilaiset kuljettivat jätteensä kaupunginmuurien ulkopuolelle. Syynä oli kuningas Kaarle VII:n määräys, jonka tarkoitus oli lievittää kaupungin hajuongelmaa.
Jätekasat kasvoivat vauhdilla, ja vuosisata myöhemmin ne olivat kasvaneet korkeiksi kumpareiksi, jotka ulottuivat kiinni kaupunginmuuriin.
Jätekummut muodostivat sotilaallisen uhan, sillä vihollinen saattoi hyökätä niitä pitkin kaupungimuurien ylitse tai ampua niiden päältä suoraan Pariisiin.
Niinpä jätevuoret linnoitettiin ja niille rakennettiin tykki-
asemia. Jätevuoret palvelivat linnakkeina yli sata vuotta, kunnes Ludvig XIV julisti turvanneensa Pariisin sodillaan.
Vanha muuri purettiin ja jätevuoret tasoitettiin rakennusmaaksi.
Rutto synnytti roskakuskin ammatin
Ruton raivotessa keskiajalla Euroopassa lääkärit tulivat siihen tulokseen, että tappava tauti johtui kaupungeissa leijuvasta löyhkästä.
Useiden ruttoepidemioiden jälkeen esimerkiksi lontoolaisten käskettiin 1400-luvulla säilyttää jätteitä sisätiloissa, kunnes tehtävään nimitetyt roskakuskit, rakerit, hakivat ne pois kerran viikossa.
Jätteiden keräämisestä tuli nopeasti hyvin palkattua työtä, sillä rikkaat lontoolaiset eivät halunneet elää jätteidensä keskellä viikkoa ja maksoivat hyvin siitä ilosta, että heidän jätteensä vietiin pois ensimmäisenä.
Varsinaista jätehuoltoa Lontoossa ei silti vielä ollut, ja jätteitä heitettiin edelleen Thamesiin tai kärrättiin kaupunkiin johtavien teiden varrelle. Viranomaisten toimenpiteet pienensivät silti miltei vahingossa ruton tarttumisvaaraa, sillä ne auttoivat vähentämään rottia, jotka kantoivat ruttoa levittäviä kirppuja.
Mayojen jätekasat auttavat tutkijoita
Meksikon mayaintiaanit kasasivat jätteensä tarkoin määrättyihin paikkoihin.
Jätekasojen lähelle ei saanut rakentaa asuntoja, sillä jätteiden tuottama lämpö ja metaanikaasut saattoivat aiheuttaa räjähdyksiä ja tulipaloja.
Mayojen kaatopaikat olivat niin suuria, että niillä raivoavat tulipalot saattoivat kestää päiväkausia. Mayoilla oli satoja kaatopaikkoja, jotka raivattiin vain, jos kaupunkia piti laajentaa.
Mayojen muinaiset jätekasat ovat antaneet arkeologeille runsaasti arvokasta tietoa Väli-Amerikan alkuperäiskansojen elämästä.
Teollistumisen aika
1800-luvun nopea tekninen kehitys ja sarjatuotannon käynnistyminen kasvattivat jätteiden määrää. Asuntojen ja tehtaiden savupiiput syöksivät taivaalle kivihiilipölyä ja pienhiukkasia, ja taudit levisivät suurkaupunkien ahtaissa slummeissa. Tilannetta pahensi entisestään se, että jätehuollosta vastasivat usein korruptoituneet ja juopot roskakuskit.
Upseeri siivosi New Yorkin
New York oli 1800-luvun lopulla oikea sikolätti, ja esimerkiksi eläinten ruhot saivat lojua kaduilla viikkokausia.
Siivoton meno kuitenkin loppui, kun ratsuväenupseeri George Waring nimitettiin kaupungin jätehuollon johtoon.
Waring perusti New Yorkiin lähes sotilaallisen kadunlakaisijoiden organisaation, jonka jokainen työntekijä työskenteli kahdeksan tuntia päivässä ja oli vastuussa kymmenen heille osoitetun katuosuuden puhtaudesta.
He pukeutuivat puhtaanvalkoisiin työasuihin ja keräsivät roskat pieniin kärryihin.
Roskakuskit kiristivät asiakkaitaan
Suurkaupunkien kasvaessa myös jätteidenkerääjien vaikutusvalta kasvoi. Lontoossa alipalkatut roskakuskit palvelivat mielellään etenkin varakkaita kaupunginosia, joissa he pyysivät asiakkailtaan ”olutrahaa”.
Mikäli ylimääräistä rahaa ei herunut, suivaantunut roskakuski saattoi ”vahingossa” kaataa roska-astian sisällön matolle ollessaan viemässä jätteitä ulos.
Köyhällä kansalla ei ollut varaa lahjoa roskakuskeja, ja niinpä saattoi kestää viikkojakin, ennen kuin roskakärryjen reitti kulki köyhempien alueiden kautta.