Antiikki
Antiikin aikana ihmiset alkoivat ensi kertaa kerääntyä suuriin kaupunkeihin. Kaupungistumisella oli etunsa, mutta se toi tullessaan myös siihen asti melko tuntemattoman ongelman: jätteet.
Pian suurissa kaupungeissa eri puolilla maailmaa alettiin kilvan pohtia ratkaisua jäteongelmaan.
Helvetti oli kaatopaikka
Vanhassa testamentissa kerrotaan, että Jerusalemin asukkaat heittivät jätteet ja ruumiit Gehennan rotkoon, jossa paloi ikuinen tuli.
700 vuotta myöhemmin Jeesus käytti Uuden testamentin mukaan Gehennaa vertauskuvana helvetille, jossa ruumis ja sielu kärventyivät. Hän varoitti juutalaisia siitä, että aseellinen kapina roomalaisia vastaan veisi heidät helvettiin.
Uhka ei ollut pelkästään hengellinen vaan aivan todellinen: kapinalliset pelkäsivät syystäkin, että roomalaiset heittäisivät heidän ruumiinsa Gehennan liekkeihin.
Orjat ja köyhät hoitivat likaisimmat työt
Varhaisantiikissa jätteet heitettiin sen suuremmitta suruitta kadulle. Esimerkiksi Troijan kaupunki tuotti arkeologien arvioiden mukaan noin 1,4 miljoonaa tonnia jätettä sadassa vuodessa.
Ateenan kaupunginisät tajusivat, että jätteet saattoivat vaarantaa kaupunkilaisten terveyden, ja säätivät noin vuonna 500 eaa. maailman ensimmäisen tunnetun jätelain.
Sen mukaan jätteet piti kerätä kasoihin vähintään 1,5 kilometrin päähän kaupungista. Varakkaat taloudet lähettivät päivittäin orjia viemään jätteet kaatopaikalle.
Köyhät taas veivät maksua vastaan muidenkin jätteitä – poimittuaan ensin niiden seasta talteen kaiken vähänkin käyttökelpoisen.
Rooman lähistöllä kohoaa yhä antiikin korkein jätevuori, Monte Testaccio.
Keskiaika
Rooman valtakunnan romahdettua Euroopasta katosi paitsi vahva keskusmahti myös mittaamaton määrä tietoa.
Jätteitä alettiin taas heittää suoraan kaduille, ja yöastian sisältö kaadettiin surutta ulos ikkunasta. Kaupunkien kasvaessa keskiajan ihmisten oli kuitenkin tartuttava jäteongelmaan.
Kaatopaikasta tehtiin linnoitus
1400-luvun pariisilaiset kuljettivat jätteensä kaupunginmuurien ulkopuolelle. Syynä oli kuningas Kaarle VII:n määräys, jonka tarkoitus oli lievittää kaupungin hajuongelmaa.
Jätekasat kasvoivat vauhdilla, ja vuosisata myöhemmin ne olivat kasvaneet korkeiksi kumpareiksi, jotka ulottuivat kiinni kaupunginmuuriin.
Yksi Pariisin vanhoista kaatopaikoista muutettiin 1800-luvulla Buttes-Chaumontin puistoksi.
Jätekummut muodostivat sotilaallisen uhan, sillä vihollinen saattoi hyökätä niitä pitkin kaupungimuurien ylitse tai ampua niiden päältä suoraan Pariisiin.
Niinpä jätevuoret linnoitettiin ja niille rakennettiin tykki-
asemia. Jätevuoret palvelivat linnakkeina yli sata vuotta, kunnes Ludvig XIV julisti turvanneensa Pariisin sodillaan.
Vanha muuri purettiin ja jätevuoret tasoitettiin rakennusmaaksi.
Rutto synnytti roskakuskin ammatin
Ruton raivotessa keskiajalla Euroopassa lääkärit tulivat siihen tulokseen, että tappava tauti johtui kaupungeissa leijuvasta löyhkästä.
Useiden ruttoepidemioiden jälkeen esimerkiksi lontoolaisten käskettiin 1400-luvulla säilyttää jätteitä sisätiloissa, kunnes tehtävään nimitetyt roskakuskit, rakerit, hakivat ne pois kerran viikossa.
Jätteiden keräämisestä tuli nopeasti hyvin palkattua työtä, sillä rikkaat lontoolaiset eivät halunneet elää jätteidensä keskellä viikkoa ja maksoivat hyvin siitä ilosta, että heidän jätteensä vietiin pois ensimmäisenä.
Keskiajan lääkärit pitivät ruttoon kuolleiden ruumiiden löyhkää terveysriskinä.
Varsinaista jätehuoltoa Lontoossa ei silti vielä ollut, ja jätteitä heitettiin edelleen Thamesiin tai kärrättiin kaupunkiin johtavien teiden varrelle. Viranomaisten toimenpiteet pienensivät silti miltei vahingossa ruton tarttumisvaaraa, sillä ne auttoivat vähentämään rottia, jotka kantoivat ruttoa levittäviä kirppuja.
Mayojen jätekasat auttavat tutkijoita
Meksikon mayaintiaanit kasasivat jätteensä tarkoin määrättyihin paikkoihin.
Jätekasojen lähelle ei saanut rakentaa asuntoja, sillä jätteiden tuottama lämpö ja metaanikaasut saattoivat aiheuttaa räjähdyksiä ja tulipaloja.
Mayojen kaatopaikat olivat niin suuria, että niillä raivoavat tulipalot saattoivat kestää päiväkausia. Mayoilla oli satoja kaatopaikkoja, jotka raivattiin vain, jos kaupunkia piti laajentaa.
Mayojen muinaiset jätekasat ovat antaneet arkeologeille runsaasti arvokasta tietoa Väli-Amerikan alkuperäiskansojen elämästä.
Käymälän tyhjentäjille maksettiin ulostetonnien perusteella.
Jätteillä tienasi hyvin
Käymäläntyhjentäjät paiskivat töitä muiden nukkuessa. He ansaitsivat hyvin keräämällä kaupunkilaisten ulosteita, mutta ammatinvalinnan varjopuolena olivat muiden ylenkatse ja ainainen sonnanhaju.
Jos keskiajan valtaapitävillä ei ollut taitoa tai halua rakentaa viemäreitä, suurten linnojen ja kartanoiden käymäläjätteet kerättiin suuriin kuoppiin, jotka toimivat sakokaivoina.
Kuoppiin mahtui yleensä tonnikaupalla ulostetta, ja niiden tyhjentäminen oli erityisten käymäläntyhjentäjien tehtävä. He tekivät likaista työtään yöllä, jotta haiseva tyhjennysoperaatio häiritsisi muita ihmisiä mahdollisimman vähän.
Käymäläntyhjentäjien työ oli todennäköisesti yksi keskiajan ikävimpiä: he kahlasivat joka yö sonnassa ja virtsassa ja joutuivat hajun vuoksi välttelemään muita – ja asumaankin erillään muista.
Kaiken lisäksi käymälöiden tyhjentäminen saattoi olla vaarallista, sillä sontakuoppiin kehittyi tukahduttavia kaasuja ja ne kuhisivat tauteja levittäviä rottia.
Jos käymäläntyhjentäjä liukastui ja putosi ulostemonttuun, hän ei välttämättä päässyt sieltä elävänä ylös.
Toisaalta he saivat ikävästä työstään hyvää palkkaa ja saattoivat ansaita yhdessä yössä sen, minkä tavallinen työläinen ansaitsi viikossa.
Teollistumisen aika
1800-luvun nopea tekninen kehitys ja sarjatuotannon käynnistyminen kasvattivat jätteiden määrää. Asuntojen ja tehtaiden savupiiput syöksivät taivaalle kivihiilipölyä ja pienhiukkasia, ja taudit levisivät suurkaupunkien ahtaissa slummeissa. Tilannetta pahensi entisestään se, että jätehuollosta vastasivat usein korruptoituneet ja juopot roskakuskit.
Upseeri siivosi New Yorkin
New York oli 1800-luvun lopulla oikea sikolätti, ja esimerkiksi eläinten ruhot saivat lojua kaduilla viikkokausia.
Siivoton meno kuitenkin loppui, kun ratsuväenupseeri George Waring nimitettiin kaupungin jätehuollon johtoon.
Waringin valkopukuiset kadunlakaisijat pitivät New Yorkin niin puhtaana, että eräs toimittaja kirjoitti ihmeissään: ”Kadulla voi nyt nähdä asvaltin!”
Waring perusti New Yorkiin lähes sotilaallisen kadunlakaisijoiden organisaation, jonka jokainen työntekijä työskenteli kahdeksan tuntia päivässä ja oli vastuussa kymmenen heille osoitetun katuosuuden puhtaudesta.
He pukeutuivat puhtaanvalkoisiin työasuihin ja keräsivät roskat pieniin kärryihin.
Lontoon ilma oli niin saastunutta, että eräs muotitoimittaja kirjoitti lukijoilleen: ”Peskää kasvonne aina, kun olette käyneet ulkona!”
Jätteet haihtuivat savuna ilmaan
Teollistumisen aikana brittipoliitikot oivalsivat, että Lontoon jäteongelma voitaisiin ratkaista polttouunien avulla.
Ensimmäiset jätteenpolttolaitokset valmistuivat vuonna 1891 ja ne pystyivät polttamaan 24 tonnia jätettä vuorokaudessa.
Uunit ratkaisivat kyllä jäteongelman, mutta ne synnyttivät uuden pulman: jätteiden polttamisesta syntynyt tuhka leijui maahan ja peitti kadut kuin nuhjuinen lumi.
Kaupunkilaiset valittivat tuhkasta viranomaisille, ja polttouunien käyttö lopetettiin vain kymmenen vuoden jälkeen.
Roskakuskit kiristivät asiakkaitaan
Suurkaupunkien kasvaessa myös jätteidenkerääjien vaikutusvalta kasvoi. Lontoossa alipalkatut roskakuskit palvelivat mielellään etenkin varakkaita kaupunginosia, joissa he pyysivät asiakkailtaan ”olutrahaa”.
Mikäli ylimääräistä rahaa ei herunut, suivaantunut roskakuski saattoi ”vahingossa” kaataa roska-astian sisällön matolle ollessaan viemässä jätteitä ulos.
Köyhällä kansalla ei ollut varaa lahjoa roskakuskeja, ja niinpä saattoi kestää viikkojakin, ennen kuin roskakärryjen reitti kulki köyhempien alueiden kautta.
Jätekärryt likasivat kaupunkien katuja
Jätteidenkerääjät olivat käyttäneet työssään hevoskärryjä keskiajalta lähtien, mutta teollistumisen myötä jätevaunuja alettiin kehittää hygieenisemmiksi ja tehokkaammiksi.
Suurkaupungit ovat kautta historian tuottaneet tonnikaupalla jätettä. Teollistumisen aikakaudella sekä kaupunkien asukasluku että teollinen tuotanto kasvoivat ennennäkemättömällä vauhdilla, minkä seurauksena myös jätteiden määrä lisääntyi.
Jätteidenkerääjiä satoja vuosia palvelleet hevoskärryt eivät enää riittäneet kuljettamaan valtavia jätemääriä, ja ajan mittaan jätteiden kuljettamista varten kehitettiinkin tehokkaampia ratkaisuja.
Kesti kuitenkin vuosikausia, ennen kuin naisten ei enää kadulla kulkiessaan tarvinnut nostella helmojaan suojellakseen pukuaan likaantumiselta.
Kärryt palvelivat vuosisatoja
Teollistumisen aikanakin suurin osa jätteistä kuljetettiin hevoskärryillä. Lontoossa hevosvetoisten jätekärryjen määrä kasvoi vuoden 1400 tusinasta useisiin satoihin 1800-luvulla. Kärryt eivät olleet katettuja, joten niistä putoili roskia tai pölähteli tomua tuon tuostakin pahaa-aavistamattomien kadullaliikkujien päälle.
Kokeiluja höyryllä
Vuonna 1896 brittiläinen laivastoinsinööri John Thornycroft kehitti ensimmäisen höyrykäyttöisen jäteauton, jossa oli kallistuva lava. Autoon mahtui tonni jätettä, ja kallistuva lava nopeutti suuresti jätteiden purkamista kaatopaikalle. Höyryautot saavuttivat suuren suosion Britteinsaarilla, mutta muualla Euroopassa niistä ei innostuttu, sillä ne olivat kömpelöitä ja vaikeita ohjata vanhojen suurkaupunkien kapeilla kaduilla.
Ensimmäiset jäteautot
Nykyisen kaltaisten jäteautojen kehitys käynnistyi vuonna 1935, kun yhdysvaltalaiset Dempsterin veljekset kehittivät ”Dumpsteriksi” kutsumansa jäteauton. Sen ketjumekanismin avulla talouksien jäteastiat oli helppo nostaa ja tyhjentää suoraan auton lavalle. Lapioiden aikakausi jätehuollossa alkoi olla ohi.
