Hehkeät lentoemännät houkuttelivat väkeä
Lentoemännät aloittivat työnsä 1930-luvulla. Ilmailun maailma oli vielä pitkään muuten kovin miehinen, mutta lentoemäntien monopoli matkustamopalveluissa kesti lähes 40 vuotta. Ammattiin oli tunkua, vaikka se merkitsi tiukkaa kuria, kovaa työtä ja rasvaisia ehdotuksia.
Lentoemäntien asut heijastelivat aikojen muutosta, ja kauniista naisista tuli lentoyhtiöiden tärkeimpiä mainosvaltteja.
Joukko liikemiehiä jäi 15. toukokuuta 1930 Chicagon lentokentällä tuijottamaan epäuskoisena koneen ovelle: siellä seisoi asennossa nainen, joka toivotti heidät tervetulleiksi.
Lentomatkustajat olivat tuohon aikaan vielä pääosin liikemiehiä, jotka olivat tottuneet siihen, että naiset tekivät töitä toimistoissa sihteereinä. Nainen töissä lentokoneessa oli kuitenkin jotain aivan uutta.
Joillain lennoilla oli ollut stuertteja, silloiselta nimitykseltään cabin boys, jotka ohjasivat matkustajat paikoilleen ja tarjoilivat ruokaa.
Halvemmilla lennoilla oli puolestaan ollut perämiehen tehtävänä kaataa matkailijoille kahvia, kunhan hän ohjaamosta ehti. Nyt käytäntö oli muuttumassa.
Koneen ovella seisoi historian ensimmäinen lentoemäntä Ellen Church – joka oli vieläpä keksinyt ammattinsa itse.
Nainen töissä matkustamossa
Vuotta aikaisemmin Ellen Church oli tavannut San Franciscossa Boeing Air Transportin aluepäällikön Steve Stimpsonin. 24-vuotias Church, joka oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, oli suorittanut lentolupakirjan ja unelmoi työpaikasta ilmailun alalla.
Hän kuitenkin ymmärsi, etteivät lentoyhtiöt ainakaan vielä vuosikymmeniin palkkaisi naisia lentäjiksi. Hän ehdotti Stimpsonille, että hän voisi työskennellä matkustamon puolella.
”Sairaanhoitajana voin auttaa matkustajia, joilla on kurja olo”, Church perusteli reippaasti. Stimpson vakuuttui Churchin ehdotuksesta.
Hän oli aiemmin joutunut todistamaan, kuinka perämies oli kaatanut kahvia matkustajan syliin, ja hän uskoi, että naiset eivät koskaan olisi niin kömpelöitä. Lisäksi hän ymmärsi asian julkisuusarvon.
Niinpä hän välitti Churchin ehdotuksen eteenpäin esimiehelleen ja lisäsi vielä: ”Ajattele, millaista maanlaajuista huomiota voimme tällä saada!”
Taistelu matkustajista antoi lentoemännille mahdollisuuden
Lentoyhtiöt tarvitsivat myönteistä julkisuutta kilpailussa rautateitä vastaan, sillä rautateitä pidettiin mukavana ja luotettavana matkustusmuotona.
Reittilennot olivat vielä uusi ilmiö, eikä kaikki suinkaan sujunut kitkatta. Lentokoneet olivat heikkotehoisia, joten koneisiin ei saanut ottaa liikaa painoa ja sen piti jakautua tasaisesti.
Niinpä jokainen matkustaja punnittiin ennen koneeseen nousua, ja koneessa heitä pyydettiin usein siirtymään edemmäs istumaan, jotta koneesta ei tulisi takapainoista ja epävakaata.
Viihtyisyyskään ei ollut huippuluokkaa. Istuimet olivat epämukavia, eikä matkustamoa paineistettu, joten matkustajien korvat menivät lukkoon.
Koneet olivat usein vetoisia ja kylmiä, ja potkurien meteli vaikeutti rentoutumista. Stimpsonin esimies suhtautuikin auliisti ajatukseen sairaanhoitajasta, joka voisi tehdä matkasta mukavamman, ja niin Ellen Church sai pukeutua ensimmäistä kertaa lentoemännän univormuun.
Kokeilu oli menestys
Boeing Air Transport palkkasi vuonna 1930 kokeilumielessä Ellen Churchin lisäksi seitsemän muuta lentoemäntää.
Kokeilu oli suunnaton menestys. Kaikkialla Yhdysvalloissa puhuttiin lentävistä naisista, ja Ellen Churchin idean ansiosta naiset saivat muutamassa vuodessa jalansijan ilmailussa – ja käytännössä oman ammatillisen monopolin aiemmin täysin miehisellä ilmailun alalla.
Idea sairaanhoitajista lentokoneissa saavutti suosiota muuallakin maailmassa. Sveitsiläinen lentoyhtiö Swiss Air palkkasi ensimmäisen lentoemäntänsä vuonna 1934, ja monet muut eurooppalaiset yhtiöt seurasivat pian perässä.
GALLERIA: Lentoemäntien univormut: villavaatteista paljaisiin sääriin
Lentoemäntä oli siro ja tyylikäs
Hyvä lentoemäntä oli aina valmis auttamaan vaikkapa turvavyön kiinnittämisessä.
Lentoemänniksi ei palkattu ketä tahansa, vaan heidän oli yleensä oltava noin 50 kilon painoisia ja korkeintaan 160–165 senttiä pitkiä.
Silloin he pystyivät liikkumaan koneen kapealla käytävällä kepeästi ja tyylikkäästi.
Lentoemäntien ensisijainen tarkoitus oli palvella matkustajia, mutta heille sälytettiin muitakin tehtäviä: Esimerkiksi jos kone teki hätälaskun tai lento peruttiin huonon sään takia, lentoemännän velvollisuus oli johtaa matkustajat lähimmälle rautatieasemalle.
Kun koneen kyljessä oleva numero alkoi rapistua, lentoemäntä lähetettiin maalipurkin ja pensselin kanssa sitä kohentamaan.
Ja jos jokin istuimista löystyi, lentoemäntä oli aina valmiina kiristämään sen ruuvit ruuvitaltallaan.
Lentoemännästä tuli supersankari
Lentämisessä oli 1930-luvulla yhä riskinsä. Kylmällä ilmalla uhkana oli potkurien ja siipien jäätyminen.
Pelkästään vuonna 1936 putosi viisi yhdysvaltalaista reittikonetta. Yhdessä niistä sattui olemaan kyydissä 22-vuotias lentoemäntä Nellie Granger.
- huhtikuuta 1936 piti olla Grangerille aivan tavallinen työpäivä. Hän nousi Douglas DC-2-koneeseen, jonka piti kuljettaa yksitoista matkustajaa New Jerseystä Los Angelesiin.
Matkan aikana lentäjä menetti yhteyden radiomajakkaan voimakkaassa lumimyrskyssä ja kone eksyi. Pian se osui Cheat Mountain -vuoreen Pennsylvaniassa ja putosi.
Granger sai onnettomuudessa palovammoja sekä avohaavoja päähänsä mutta säilyi hengissä, toisin kuin lentäjät ja yhdeksän matkustajaa.
Siitä huolimatta hän pelasti koneesta kaksi muuta hengissä selviytynyttä, kääri heidät lämpimiin peitteisiin ja antoi ensiapua.
Sitten hän päätti uhmata lumimyrskyä ja lähteä hakemaan apua. Hän seurasi puhelinlankoja yli kuusi kilometriä, kunnes pääsi talolle, josta hän saattoi hälyttää apua. Sitten hän palasi tuiskun keskellä vielä takaisin hoitamaan loukkaantuneita matkustajia.
Tapauksen jälkeen Grangeriä ylistettiin sanomalehdissä sankarina, ja hän sai työnantajaltaan TWA:lta palkkioksi Karibian risteilyn. Granger oli osaltaan luomassa myyttiä lentoemännistä ilmailun naispuolisina supersankareina.
Sodan aikana reittilennoilla vakoiltiin
Toisen maailmansodan puhkeaminen oli kova kolaus siviili-ilmailulle. Lentoyhtiöiden oli karsittava vuorojaan, koska suurin osa sekä niiden kalustosta että lentäjistä päätyi sotapalvelukseen.
Harvoja jäljelle jääneitä reittejä hankaloittivat tiukat turvallisuusvaatimukset, sillä viranomaiset pelkäsivät sabotaasia ja vakoilua.
Pian Saksan sodanjulistuksen jälkeen United Airlinesin lentoemäntiä ohjeistettiin muun muassa tutkimaan kaikki koneeseen tuodut huovat ennen lentoonlähtöä, jotta koneisiin ei salakuljetettaisi pommeja.
Kaikki matkatavarat tarkastettiin kahteen kertaan ennen lastausta, ja matkustajien kamerat otettiin säilytykseen lukkojen taakse, jotta mahdolliset vakoojat eivät voisi valokuvata alueita, joiden yli lennettiin. Silti yllätyksiä sattui.
Erään yhdysvaltalaisen reittilennon aikana lentoemäntä huomasi vanhahkon rouvan, joka nojasi koko ajan lentokoneen ikkunaan.
Hän raportoi asiasta, ja rouva otettiin lennon jälkeen kiinni. Tämä osoittautui valepukuiseksi vakoojaksi, joka kuvasi yhdysvaltalaisia sotilaskohteita ilmasta.
Lentoemännät nostettiin mainoksiin
Naismatkustajat suhtautuivat usein paheksuvasti viehättäviin lentoemäntiin.
Sodan päättyminen vuonna 1945 tiesi parempia aikoja niin koko ilmailulle kuin lentoemännillekin.
Lentoemänniksi hakeutuvilta ei enää aina vaadittu sairaanhoitajan koulutusta, mikä kovensi kilpailua paikoista entisestään.
Nuoria naisia suorastaan tulvi lentoyhtiöihin, kun tieto uusista lentoemännän paikoista tuli julki. Kun brittiläinen BOAC halusi vuonna 1946 palkata 12 uutta lentoemäntää, paikkoja haki yli 3 000 toivorikasta neitoa.
Myös Finnair, silloiselta nimeltään vielä Aero, palkkasi ensimmäiset lentoemäntänsä vuonna 1947.
Nuorille naisille lentoemännän ammatti oli mahdollisuus kokea asioita, joista muut saattoivat vain unelmoida. He saivat hankkia muotivaatteita Pariisista ja koruja Karachin kultasepiltä, mikä teki heidän ystävättärensä kateudesta vihreiksi.
Vastineeksi halutusta työpaikasta lentoemäntien oli myös jatkuvasti täytettävä tiukat vaatimukset. Esimerkiksi Finnairillakin lentoemännät saattoivat joutua kuukauden palkattomalle laihdutuslomalle, jos kiloja kertyi liikaa.
Sota oli vaikuttanut myös lentokoneiden kehitykseen, ja pommikoneita oli melko helppo muuttaa matkustajakoneiksi. Niinpä lentoliikenteessä alkoi olla mukavasti varusteltuja koneita, joiden matkustamot olivat paineistettuja ja vähemmän meluisia.
Kilpailu oli kuitenkin kovaa, ja lentomatkustajia houkuttivat myös nopeat junat ja yksityisautoilu. Niinpä lentoyhtiöt käynnistivät näyttäviä mainoskampanjoita. Sanoma- ja aikakauslehtien ilmoituksissa korostettiin matkanopeutta, mukavuutta ja hyvää ruokaa.
Ruokailu lentokoneessa olikin melkoinen näytelmä, etenkin ensimmäisessä luokassa, jossa saattoi olla tarjoiltavana tarkoin valikoitu seitsemän ruokalajin menu hopeisin aterimin hienolta posliinilta.
Lentoemäntiä käytettiin usein ilmoituksissa katseenvangitsijoina. Kauniit hymyilevät naiset vetosivat varsinkin miehiin, joita valtaosa lentomatkustajista yhä oli.
”Hänen viehkeytensä, hieno käytöksensä ja huomaavainen huolenpitonsa lisää matkustusmukavuuttanne ja viihtyisyyttänne mittaamattomasti”, luki yhdessä mainoksessa, ja toiset korostivat naisten palveluhalukkuutta.
”Oma Aladdinin lamppunne. Kun painatte nappia, niin lentokoneen henki saapuu luoksenne valmiina palvelemaan teitä”, mainosti American Airlines.
Ilmoituksissa vihjattiin, että lennon aikana matkustajat voisivat tutustua lentoemäntiin, jotka olivat miellyttävää seuraa ja saaneet koulutusta muun muassa keskustelutaidoissa.
Äveriäät lentoemäntäjahdissa
1960-luvulla oli aivan normaalia pyytää lentoemännän puhelinnumeroa.
1960-luvulle tultaessa nuorista lentoemännistä olikin tullut suorastaan haluttua riistaa monien rikkaiden ja mahtavien miesten keskuudessa.
Yksi tällaisista porhoista oli upporikas öljymiljardööri, Bahrainin emiiri, jonka pään kauniit naiset olivat saaneet aivan pyörälle. Hän järjesti toistuvasti suuria, ylellisiä päivälliskutsuja nuorille lentoemännille, ja joskus käsky kävi peremmällekin.
”Kaksi meistä kutsuttiin yhteen hänen palatseistaan”, kertoi brittiläinen lentoemäntä Celia Penney poikkeuksellisesta kokemuksestaan.
Illalla emiirin henkilökohtainen autonkuljettaja nouti tytöt ja vei heidät viettämään iltaa hallitsijaperheen luo.
”Illan kuluessa emiiri kutsui minut toiseen huoneeseen, missä hän ojensi minulle erittäin kauniin helmikaulanauhan.
Lopulta kuljettaja vei meidät takaisin kotiin, ja saimme molemmat suuren summan rahaa, koska emiiri oli arvostanut seuraamme niin kovasti.
Emme tehneet vierailulla mitään muuta kuin saavuimme paikalle ja tanssimme isäntämme kanssa”, Penney vakuutti muistelmissaan.
Täydellinen vaimo
Lentoemännistä oli tullut enemmän kuin vain kuva hellästä huolenpidosta ja romantiikasta – moni näki heissä täydellisen vaimon perikuvan.
Olivathan he todellisia kaunottaria, jotka osasivat lisäksi laittaa ruokaa, pitää paikat siisteinä ja keskustella sivistyneesti. Moni lentoemäntä päätyikin naimisiin jonkun matkustajan kanssa.
”Tyttöä, joka pystyy hymyilemään viisi tuntia peräkkäin, ei noin vain löydäkään – saati vaimoa, joka muistaa, mitä 124 ihmistä haluaa päivälliseksi”, oli yksi American Airlinesin iskulause.
Seksi ja ahdistelu olivat lentoemäntien arkipäivää
Vähitellen seksistä tuli monien lentoyhtiöiden paras myyntivaltti. Texasilainen Braniff Air alkoi myydä ”The Air Strip” -nimisiä matkoja, joilla lentoemännät vähensivät vaatetusta matkan edetessä, kunnes jäljellä olivat enää pieni toppi ja pöksyt.
Toisessa lentoyhtiössä otettiin käyttöön paperinen univormu, joka oli helppo repäistä päältä, ja mainokset kävivät yhä vihjailevammiksi.
”Mitä pidemmälle lennät, sitä lämpimämmin hän hymyilee”, houkutteli Singapore Airlines, ja Eastern Airlines jakoi matkustajille jopa pieniä muistikirjoja, joihin lentoemäntien puhelinnumerot olisi helppo kirjoittaa muistiin.
Kahden lentoemännän muistelmiksi väitetty täysin kuvitteellinen kirja Coffee, Tea or Me? kuvaili villejä kohtaamisia taivaalla, ja siitä tuli valtava myyntimenestys.
Mielikuva seksinnälkäisistä lentoemännistä iskostui tiukkaan. Monen miesmatkustajan oli vaikea ymmärtää flirtin ja käpälöinnin eroa, ja lentoemännillä alkoi olla vaikeuksia pitää matkustajia kurissa.
Tavallinen kansa vaurastui
Ajat muuttuivat, ja lentomatkustaminen niiden mukana. 1970-luvulla lentäminen tuli turistiluokan myötä kaikkien ulottuville ja matkustajien joukossa alkoi olla yhä enemmän myös naisia.
Kun matkaliput halpenivat, poistuivat tarjoilukärryistä posliinilautaset ja hopea-aterimet. Nyt valmis ruoka lämmitettiin mikrossa ja tarjoiltiin muovilautasilta.
Myös lentoemäntien työ muuttui. Ruokaa, juomaa ja tyynyjä oli juoksutettava yhä kasvaville matkustajamäärille, eikä lennoilla jäänyt enää aikaa matkustajien henkilökohtaiseen huomioimiseen.
Asiallisuus palasi
1970-luvun lopussa tasa-arvo eteni niin, että lentoemännät saivat enemmän myös miespuolisia kollegoita.
Stuertteja ei pantu kulkemaan mikrosortseissa ja tiukoissa t-paidoissa, vaan he saivat sotilaallisemmat työasut, minkä myötä myös lentoemäntien vaatetus muuttui taas peittävämmäksi ja arvokkaammaksi.
Samoihin aikoihin luovuttiin tarkoista lentoemäntien pituus-, paino- ja ikävaatimuksista.
Lentäminen on nykyisin arkipäiväistynyt, mutta mielikuva viehättävistä lentoemännistä elää yhä vahvana.
Oheinen filminpätkä lentoemäntien koulutuksesta 1940-luvulta antaa käsityksen siitä, mitä lentoemänniltä ennen odotettiin.