Teollisesti valmistettu knalli oli joka miehen päähine
Brittiläinen aatelisherra Edward Coke sai elokuussa 1849 tarpeekseen siitä, että matalalla roikkuvat puunoksat pyyhkäisivät hatun hänen riistanvartijoidensa päästä metsästyksen aikana. Hän pyysi hattumaakari James Lockia suunnittelemaan hatun, joka soveltuisi käytettäväksi metsässä.
Uuden hatun ensimmäinen prototyyppi valmistui muutaman kuukauden kuluttua. Herra Coke testasi päähinettä heittämällä sen maahan ja polkemalla sen lyttyyn, ja pyöreäkupuinen huopahattu selvisi kovakouraisesta käsittelystä kunnialla.
Hattu sai nimekseen bowler hat valmistajansa Bowler Brothers -yrityksen mukaan. Hatun suomalainen nimi knalli juontuu ruotsin sanasta knallhat. Knalli oli 1800-luvulla niin suosittu, että sitä käyttivät kaikki pankinjohtajista katukauppiaisiin.
Cowboyhattu oli pelkkää huijausta
Lännensankari Tom Mix tunnettiin leveälierisistä stetsoneistaan.
John Batterson Stetson kehitti kuuluisan stetsonhatun vuonna 1865. Maailmanmaineeseen leveälierinen huopahattu nousi 1900-luvun suosittujen Hollywoodin lännenelokuvien ansiosta.
1950-luvulla yhdysvaltalainen kirjailija-toimittaja Lucius Beebe ryhtyi tutkimaan Villin lännen historiaa. Hän kävi läpi satoja valokuvia, jotka oli otettu Yhdysvalloissa 1800-luvun loppupuolella. Lännenelokuvien ystävä Beebe odotti näkevänsä kuvissa useita leveälierisiä stetsoneita, mutta toisin kävi.
1800-luvun lopun karjapaimenet käyttivät mitä erilaisimpia lakkeja ja huopahattuja ja jopa vanhoja sotilaspäähineitä, mutta stetsoneita kuvissa ei näkynyt. Beeben yllätykseksi yleisin Villissä lännessä käytetty päähine oli valokuvien perusteella knalli. Jopa Villin lännen kenties tunnetuin naispuolinen sankari Calamity Jane poseerasi valokuvissa knalli päässään.
Havaintojensa perusteella Beebe totesikin, että väite, jonka mukaan Villin lännen karjapaimenet käyttivät leveälierisiä cowboyhattuja, oli yksi historian räikeimmistä huijauksista.
Hellekypärästä tuli muotiasuste
Hellekypärä oli siirtomaaisäntien symboli.
1840-luvulla hellekypärät olivat eurooppalaisten siirtomaajoukkojen vakiovaruste.
Niiden lopullinen läpimurto tapahtui kuitenkin 10. marraskuuta 1871, kun yhdysvaltalainen lehtimies Henry Morton Stanley tapasi kadonneeksi luullun skottilöytöretkeilijän David Livingstonen ja tervehti tätä kuolemattomilla sanoilla:
”Tohtori Livingstone, otaksun?”
Stanleyn käyttämästä hellekypärästä tuli yhtä kuuluisa kuin hänen tervehdyksestäänkin. Kupolimainen korkista valmistettu hattu ikuistettiin lukemattomiin kohtaamista kuvaaviin piirroksiin, ja monissa maissa sitä alettiin kutsua stanleyhatuksi.
Britannian armeija luopui hellekypärien käytöstä vuonna 1948, mutta monissa Aasian maissa ne kuuluvat yhä viralliseen sotilasunivormuun. Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa postinkantajat käyttävät edelleen hellekypärää kesäisin suojaamaan paahtavalta auringolta.
Vaikuttava karhunnahkalakki
Karhunnahkalakki kesti käytössä jopa sata vuotta.
Lontoolainen London Figaro -lehti piti kesällä 1888 hauskaa karhunnahkalakkien kustannuksella. Lehti väitti, ettei perinteisellä sotilaspäähineellä ollut enää mitään käytännön virkaa ”ellei joukkojamme sitten lähetetä taisteluun pohjoisnavalle”.
Karhunnahkalakit otettiin käyttöön Britannian ja Ranskan armeijoissa 1700-luvun lopulla. Paksu turkislakki suojasi kantajansa päätä miekaniskuilta. Lisäksi näyttävä lakki oli tehokas psykologinen ase, sillä se sai sotilaat näyttämään puolisen metriä todellista pitemmiltä.
Vuonna 1888 karhunnahkalakki oli auttamattoman vanhanaikainen. Sen puhdistaminen oli työlästä, eikä kömpelö hattu soveltunut muuttuneeseen sodankäyntiin. Lisäksi kanadalainen karhunnahkan hinta oli noussut rajusti. 1900-luvun alussa karhunnahkalakit jäivät ainoastaan seremonialliseen käyttöön.
Piippalakin uskottiin edistävän järjenjuoksua
Paavi julisti Johannes Duns Scotuksen autuaaksi vuonna 1992.
Monessa massa oli entisinä aikoina vallalla tapa nöyryyttää läksyjään osaamattomia lapsia pakottamalla nämä pitämään päässään teräväkärkistä aasinlakkia. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ainakin eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia lapsia uhkasi aasinlakki ja häpeänurkkaan joutuminen, jos koulutyö kangerteli.
Englannin kielessä aasinhattua kutsutaan nimellä dunce cap. Piippalakin tarina alkoi 1200-luvulla eläneestä filosofista Johannes Duns Scotuksesta, joka uskoi, että piippalakin pitäminen edisti oppilaiden järjenjuoksua.
Myöhemmin ajatusta alettiin pitää naurettavana, ja piippalakista tuli hidasälyisten oppilaiden rangaistus.
Fetsikielto synnytti levottomuuksia
Tanskan kuningas Frederik VII esiintyi mielellään ”rennosti” fetsi päässään.
Punainen tupsulakki fetsi yhdistettiin lännessä rentoon elämäntapaan, mutta Turkissa se muuttui arvostetusta kansallispäähineestä kielletyksi vanhan vallan symboliksi.
”Miksi sinulla on tuo naurettava hökötys päässäsi?”
Ranskalaisupseerin fetsipäiselle turkkilaisnuorukaiselle osoittama loukkaava kysymys sytytti 1900-luvun alussa kipinän, joka johti pari vuosikymmentä myöhemmin verisiin levottomuuksiin Turkissa.
Loukattu nuorimies oli tuleva Turkin presidentti Mustafa Kemal Atatürk, joka pyrki valtakaudellaan uudistamaan Turkkia usein ankarinkin ottein. 30. elokuuta 1925 Atatürk sääti lain, joka kielsi turkkilaisia käyttämästä fetsiä, sillä Atatürkille fetsi edusti vanhaa Turkkia ja vanhoillista maailmanjärjestystä.
Sata vuotta aikaisemmin fetsi oli korvannut epäkäytännöllisen turbaanin Ottomaanien valtakunnan kansallispäähineenä. Atatürkin fetsikielto oli ankara isku kansallismielisille turkkilaisille, ja muutaman kuukauden kuluttua maassa puhkesi verisiä levottomuuksia.
Monin paikoin armeija määrättiin panemaan fetsipäiset mielenosoittajat kuriin, laittomia fetsivarastoja takavarikoitiin ja ainakin 47 ihmistä tuomittiin kuolemaan fetsikiellon rikkomisen vuoksi. Vielä vuonna 1947 peräti 600 turkkilaista pidätettiin, koska he olivat itsepintaisesti käyttäneet fetsiä kiellosta huolimatta.
Länsimaissa siirtomaakaudella tutuksi tullutta fetsiä pidettiin rennon ja epämuodollisen elämäntyylin symbolina, ja herrasmiehet käyttivät sitä illalla rentoutuessaan.