Kaupungit kukoistivat keskiajalla. Ylellisyystuotteiden kauppa kasvoi, ja kaupunkien asukkaat viihtyivät kestikievareissa ja kylpylöissä. Tiheä kaupunkiasutus johti kuitenkin myös tartuntatautien leviämiseen kulovalkean lailla.

© Bridgeman & AKG Images

Eurooppalaiset elivät liassa 300 vuotta

1500-luvulla kylpemistä ei pidetty pelkästään tarpeettomana vaan jopa syynä ruttoon. Hygienia oli pannassa, ja ruhtinaatkin pirskottivat mieluummin päälleen viiniä kuin kävivät kylvyssä. Seuraavat 300 vuotta olivatkin Euroopan historian likaisimmat.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018 teksti Stine Overbye

”Höyrykylvyt ja kylpylaitokset tulee kieltää, sillä niissä iho pehmenee ja ihohuokoset avautuvat. Kuten tunnettua, seurauksena on, että ruttohuurut pääsevät tunkeutumaan kehoon ja aiheuttavat välittömän kuoleman.”

Ranskalainen lääkäri Ambroise Paré kehotti vuonna 1568 sulkemaan maan erittäin suositut kylpylaitokset. 

Kuten monet muut lääkärit eri puolilla Eurooppaa, hän oli epä­toivoisesti etsinyt syytä vuodesta 1347 Euroopassa toistuvasti raivonneisiin ja miljoonien hengen vaatineisiin ruttoepidemioihin.

Nyt lääkärikunnalla oli selitys: vesi oli syy-pää pelättyyn sairauteen.

Varhaiset viihdekylpylät

Julkiset ja yksityiset kylpylät kukoistivat keskiajalla. Niin rikkaat kuin köyhätkin kävivät kylpylässä vähintään kerran viikossa. 

Kylpylässä saattoi perusteellisen peseytymisen lisäksi tyydyttää mitä moninaisimpia tarpeita. Miehet ja naiset kylpivät yhdessä ilman rihman kiertämää, viini virtasi kirvoittaen kielenkannat, ja seurustelu oli sangen vapaata.

Jatkuvat valitukset siitä, että prostituoidut harjoittivat liiketoimintaansa kylpylöissä, joissa kävi kunniallisia miehiä, naisia ja lapsia, saivat Lontoon kaupunginisät kieltämään julkiset kylpylaitokset vuonna 1417. 

Kiellon toimeen­paneminen osoittautui kuitenkin mahdottomaksi tehtäväksi, sillä kylpy­laitokset olivat varsin suosittuja. 

Kirkonmiehet saarnasivat kylpylöitä vastaan, koska katsoivat niiden olevan ennen muuta rikollisten tapaamis­paikkoja ja moraalittomuuksien näyttämöitä.

Kylpyläkulttuuria ei saatu noin vain juurittua, vaan vasta lääkärien 1400-luvun lopulta alkanut ja pitkälle 1500-luvulle jatkunut propaganda, jonka mukaan kylpylaitokset olivat tautien lähde ja syypää kaikkeen pahaan rutosta kuppaan, sai viranomaiset sulkemaan kylpylät. 

Vedestä tuli vihollinen, sillä se pystyi tunkeutumaan huokosista sisään ja siten levittämään tauteja ja kuolemaa. 

Lisäksi naiset saattoivat tulla raskaaksi vedessä uiskentelevasta siemennesteestä. 

Syöpäläisillä oli lokoisat oltavat, sillä peseytymistä pidettiin terveydelle vahingollisena. 

© Bridgeman & AKG Images

Suojaava likakerros

Peseytymistä alettiin pitää sekä terveydelle että moraalille turmiollisena. 

Tavoitteeksi tuli puhdas sielu likaisessa ruumiissa. Huokosten toivottiin tukkeutuvan liasta, joka muodostaisi suojakerroksen kaikkea pahaa vastaan. 

”Kylpeminen ei ole ainoastaan turhaa vaan myös äärimmäisen vahingollista. Kylvyssä pää täyttyy höyryistä, jotka ovat vahingoksi sekä hermoille että lihaksille. Ne veltostuvat ja seuraa luuvalo”, varoittaa ranskalainen lääkäri Théophraste Renaudor kylpemisen vaaroista.

Toinen ranskalainen lääkäri, Jean Liebault, jatkoi aiheesta vuonna 1582: ”Veden käytössä tulee osoittaa mitä suurinta varovaisuutta.”

Liebault suositteli, että peseytymisen sijasta kasvot ja kädet pyyhittäisiin kuivalla liinalla ja ennen nukkumaanmenoa hiuksiin hierottaisiin leseitä tai puuteria. 

Vain hätätapauksessa, jos lika ei kerta kaikkiaan lähtenyt kuivalla liinalla, ihoa saattoi varovasti pyyhkiä kostealla.

Aurinkokuninkaan hovissa elänyt Elisabeth Charlotte von der Pfalz kertoo kirjeessään, kuinka hän joutui vuonna 1705 turvautumaan vesipesuun matkattuaan koko kuuman ­kesäpäivän pölyisellä maantiellä: 

”Kasvoni olivat niin pölyn peitossa, että jouduin pesemään ne vedellä”, hän kertoo poikkeuksellisesta tapauksesta.

Prinssin ensikylpy 7-vuotiaana

Peseytymistä vältettiin kaikissa kansankerroksissa kerjäläisistä kuninkaallisiin: kun Ranskan tuleva kuningas Ludvig XIII syntyi vuonna 1601, hovilääkäri piti kirjaa pojan hygienian hoidosta.

Kruununperillisen puhtaudesta huolehtimisesta ei todellakaan syntynyt merkintöjä kirjaksi asti: Kuusiviikkoisen prinssin pää ja viikon kuluttua myös hilkka voideltiin voilla ja manteliöljyllä.

Yhdeksän kuukauden ikäisenä pojan tukka selvitettiin ensimmäistä kertaa, ja viiden vuoden vanhana pikku prinssin jalat pestiin haalealla vedellä. 

Kun prinssi oli jo lähes seitsenvuotias, hänet kylve­tettiin ensimmäistä kertaa. Sisar kylpi samassa vedessä.

Itsevaltiaan henkilökohtainen hygienia ei valitettavasti suinkaan parantunut ikävuosien karttuessa. Aikuisena Ludvig XIII totesi: 

”Olen perinyt kainalohikeni hajun isältäni.” Ludvigin isä, kuningas Henrik IV, oli tunnettu siitä, että hän haisi jopa tuon ajan mittapuun mukaan poikkeuksellisen pahalta.

Paidan vaihtaminen riitti

Ranskan seuraava kuningas Ludvig XIV seurasi perheen perinteitä: hovissa kaikki tunsivat hänen pahanhajuisen hengityksensä ja hienhajunsa. 

Vuonna 1643 valtaistuimelle noussut aurinkokuningas antoi peseytymisen sijasta pirskottaa käsilleen viiniä. 

Paitaa hän kuitenkin vaihtoi tiuhaan tahtiin, jopa kolmesti päivässä. Tämän vuoksi pesemätöntä valtiasta pidettiin siistinä miehenä.

Puhtaat vaatteet ja etenkin alusvaatteet peittosivat peseytymisen. Oppi­neiden mukaan kangas imi hikeä. Näin kirjoitti tuolloinen tutkija: 

”Ymmärrämme nyt, miten kangas poistaa hikeä kehosta. Koska hiki on öljy- ja suola­pitoista, se imeytyy kasvikuituihin, joista kangas on valmistettu.”

Valkoinen alusasu, jota sekä miehet että naiset käyttivät, merkitsi puhtautta, vaikka vartalo paidan alla olisi ollut harmaaraidallinen liasta.

Tavallisesti alusasua vaihdettiin kerran kuussa. Belgian Brabantin naiset olivat kuuluja siisteydestään, sillä he vaihtoivat alusasun kerran viikossa – ”olipa siihen tarvetta tai ei”, huomautti ranskalainen aatelisrouva. Ne harvat, joilla oli varaa lukuisiin alusvaatekertoihin, vaihtoivat alusasua päivittäin.

Kun vielä keskiajalla alusvaatteet olivat olleet visusti piilossa turkisten ja pitkien villavaatteiden alla, nyt muotiin tuli putipuhtaan ja vitivalkoisen alus­asun pilkottaminen vaatteiden alta etenkin kaula-aukossa ja hihansuissa kertomassa vaatteiden kantajan suuresta puhtaudenrakkaudesta.

Esimerkiksi brittiläisen The Spectator -lehden toimittaja kirjoitti vuonna 1711, kuinka eräs turhamainen herra ”oli napittanut silkkipaitansa napaan asti auki, jotta kaikki voisivat nähdä, miten puhdas aluspaita hänellä oli”.

Saippuaa valmistettiin useilla tavoilla, esimerkiksi keittämällä eläinten rasvaa ja kasviperäistä tuhkaa.

© AKG Images

Syöpäläisiä tauluissakin

Voisi kuvitella, että pesemättömien parissa kehosta uhoaviin hajuihin olisi totuttu, mutta ikävän hajuiset löyhähdykset olivat tuolloinkin ongelma niitä haistelemaan joutuville.

Italialainen lääkäri Geronimo Cardano valitteli vuonna 1576 sitä, miten ihmiset ”ovat järkiään täynnä kirppuja ja täitä, toisten kainalot haisevat, toisten jalat löyhkäävät ja useimmilla on pahanhajuinen hengitys.” 

Rikkailla oli varaa peittää pahin löyhkä hajuvesillä, mutta useimmat ihmiset saivat parhaansa mukaan pidättää hengitystään. 

Syöpäläisiltä ei säästynyt kukaan säätyyn katsomatta. Ajan suuret maalaritkaan eivät yrittäneet peitellä syöpäläisten läsnäoloa.

Saksalaissyntyinen hollantilaismaalari Caspar Netscher ikuisti vuonna 1669 varakkaan, kauniin, nuoren naisen runsain jalokivin koristellussa satiinileningissä – ja täikampa kädessä.

Maalauksen nuori äiti on ryhtymässä kampaamaan täitä pikku poikansa päästä. 

Kylmät kylvyt kunniassa

Kolmensadan vuoden kylpykammon jälkeen alettiin pikku hiljaa tulla toisiin ajatuksiin. 1700-luvun puolivälin tienoilla monet kuulut lääkärit ja oppineet alkoivat levittää mullistavaa ajatusta kylpemisen hyödyllisyydestä.

Etenkin kylmän veden alettiin katsoa olevan terveellistä. Eräs sen puolestapuhujista oli pappi ja teologi John Wesley, joka kirjoitti vuonna 1757 kylmien kylpyjen voivan parantaa sekä lepran että sokeuden. 

Vuonna 1791 Wesley oli todellakin ajan hermolla julistaessaan siisteyden merkityksestä kertovassa saarnassaan ”cleanliness is indeed next to godliness” – eli että puhtaus on hurskauden jälkeen hyveistä tärkein.

Muilla oli samansuuntaisia ajatuksia. Esimerkiksi brittiläinen lääkäri ja kirjailija Tobias Smollett kirjoitti vuonna 1752 ”veden ulkoisesta käytöstä” ja esitti, että tukkeutuneet huokoset olivat ter­veydelle haitaksi. 

Ihon täytyy saada hengittää, jotta hiki pääsee ulos, kirjoitti Smollett ilmaisten näin ensimmäisenä ajatuksen puhtauden ja terveyden kuulumisesta yhteen.

Kun vesi pääsi jälleen pois pannasta, lääkärit alkoivat neuvoa potilaita kylpemään luonnonvesissä ja kylpylöissä. 

Vettä ja sen terveyttä edistäviä ominaisuuksia ylistettiin, ja eurooppalaiset, jotka olivat eläneet tiiviisti toistensa hajujen ja jätösten keskellä, alkoivat pikku hiljaa huolehtia paremmin henkilö­kohtaisesta hygieniastaan.

Uuden kylpybuumin edelläkävijöiden joukossa olivat vuonna 1796 vihityt Napoleon ja Joséphine Bonaparte. 

Siinä missä Ludvig XIV oli vain sata vuotta aikaisemmin karttanut pesey­tymistä, suosivat Ranskan tuleva keisari ja tämän vaimo pitkiä lämpimiä kylpyjä. 

Napoleon nautti kuitenkin myös voimallisista tuoksuista ja kirjoitti vastavihitylle vaimolleen:

”Palaan huomenna Pariisiin. Älä peseydy.”

Opas kylpemiseen

Kylpyvallankumous sai alkunsa yhteiskunnan ylimmistä kerroksista mutta levisi pian kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. 

Vuonna 1849 kohuttiin siitä, että kirjailija Charles Dickens rakennutti itselleen suihkun Isle of Wightin suositulle lomasaarelle. Dickens kirjoitti aiheesta: 

”Paikallisten suureksi hämmästykseksi me peseydymme joka ikinen aamu.”

Eurooppalaisilta kesti kauan omaksua ajatus, että veteen voisi upottautua kaulaansa myöten kylpemistarkoituksessa. 

Useimmilla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kylpeminen tapahtuu ja miten tulisi toimia. 

Vuonna 1861 ilmestyi teos Baths and How to Take Them, joka antoi yksityiskohtaisia ohjeita kylpemisen jalosta taidosta. Opas sai suurelta yleisöltä innostuneen vastaanoton. 

Kun 300 vuoteen ei ollut kylvetty, taito oli päässyt pahan kerran ruostumaan. Peseytymisen tullessa taas muotiin 1800-luvulla julkaistiin perusteellisia kylpyoppaita.

© Bridgeman

Lue lisää

Katherine Ashenburg: Dirt on Clean – An Unsanitized History, North Point Press, 2007. Virgina Smith: Clean – a History of Personal Hygiene and Purity, Oxford University Press, 2007. 

Ehkä sinua kiinnostaa...