Helluntaitiistaina vuonna 1739 Keski-Englannissa sijaitsevan Stratford-upon-Avonin kaupungin lapset kokoontuivat leikkimään. Leikki oli sama kuin joka vuosi tuona päivänä.
Lapset ottivat kiinni kukon ja sitoivat sen pihalla olevaan paaluun. Sitten lapset keräsivät kiviä ja keppejä ja leikki saattoi alkaa.
Lapset alkoivat heitellä kiinni sidottua lintua kivillä ja kepeillä. Joka kerta kun lintu sai osuman, lapset riemuitsivat.
Raaka leikki jatkui, kunnes kukko makasi maassa verissään ja kuolleena.
Onko eläimillä sielu? Brittifilosofien suuri kysymys
Kukontappoleikillä oli vuosisataiset perinteet, ja lapset olivat siitä innoissaan. Kaupungissa opettajana toiminut Joseph Greene oli silti järkyttynyt:
”Miten järkevät olennot voivat pitää urheiluna sitä, että viaton, heikko, puolustuskyvytön eläin sidotaan kiinni ja sen luut murskataan”, hän kirjoitti ystävälleen.
Greene ei ollut ainoa, jota brittien järjestelmällinen eläinrääkkäys järkytti 1700-luvulla. Britanniassa oli tuolloin toiseksi eniten kotieläimiä asukasta kohti Euroopassa – ensimmäisellä sijalla oli Alankomaat – ja eläinten elämä oli helvettiä.
Eläimiä pidettiin alkukantaisina olioina, joiden kohtalon Jumala oli antanut ihmisten käsiin. Siksi niillä sai tehdä, mitä halusi.
Jo tuolloin oli kuitenkin käynnissä suuri filosofinen keskustelu: Oliko eläimillä sielu, ja jos oli, saiko niitä silloin kohdella miten tahansa?
Jumala antoi eläimet ihmiselle
Kaksisataa vuotta aikaisemmin 1500-luvun Englannissa kukaan ei uskonut eläinten sieluun tai tunteisiin. Vain ihmisellä oli sielu ja tietoisuus. Niinpä eläimiä sai mielensä mukaan käyttää ruokana ja työvoimana.
Sen aikaisten teologien mukaan eläinten kärsimykset olivat seurausta syntiinlankeemuksesta. Vanhan testamentin mukaan alussa ihmiset ja eläimet elivät sovussa keskenään. Ihminen ei syönyt lihaa, ja eläimet olivat säyseitä.
Vanhan testamentin mukaan ihminen sai vallan kaikkiin maailman eläimiin, kun Adam ja Eeva karkoitettiin Paratiisista.
Kaikki muuttui, kun ensimmäinen ihminen Adam uhmasi Jumalan kieltoa ja söi hyvän ja pahan tiedon puusta. Rangaistukseksi Jumala teki eläimistä villejä ja vastahakoisia niin, että ihmisen piti alistaa ne tahtoonsa väkivallalla.
”Peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä ja kaikki taivaan linnut ja kaikki, jotka maassa matelevat, ja kaikki meren kalat; ne olkoot teidän valtaanne annetut”, sanotaan ensimmäisessä Mooseksen kirjassa.
Hakatuille tai tapetuille eläimille ei herunut myötätuntoa. Pikemmin niiden kärsimykset olivat osa ihmisraukkojen taakkaa.
”Eläinten kova osa [syntiinlankeemuksen jälkeen] ei ole rangaistus niitä kohtaan, vaan se on osa meidän rangaistustamme”, piispa William Cowper totesi armollisesti 1500-luvun loppupuolella.
Selitys oikeutti kohtelemaan eläimiä miten tahansa. Ja niitä kohdeltiin huonosti.
Pitkälle 1800-luvulle asti eläinten hakkaaminen oli arkipäivää niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.
Kotieläinten elämä ja kuolema oli tuskaa
Erityisesti tuotantoeläinten osa oli kova. Britit söivät enemmän lihaa kuin yksikään toinen kansa Euroopassa. Vanha suosikki oli lampaanliha, ja kun 1500-luvulla hevonen syrjäytti härän vetojuhtana, härätkin päätyivät lautaselle.
”Lontoossa syödään enemmän härän- ja lampaanlihaa kuukaudessa kuin Espanjassa, Italiassa ja osassa Ranskaa vuodessa”, kirjoitti 1500-luvulla elänyt runoilija Henry Peacham.
”Pistä veitsi sen kylkeen ja anna sen juosta, kunnes se kuolee.” Lääkäri Thomas Muffetin ohje sian teurastamiseksi.
Teurastusmenetelmät olivat raakoja. Vasikoista ja lampaista laskettiin verta viiltämällä haava niiden kurkkuun. Sitten haava ommeltiin kiinni ja verta laskettiin uudestaan seuraavana päivänä.
Myös sikojen loppu oli pitkä ja tuskallinen.
”Pistä veitsi sen kylkeen ja anna sen juosta, kunnes se kuolee”, ohjeisti englantilaislääkäri Thomas Muffet vuoden 1600 tienoilla.
Kastroimattomia sonneja kohdeltiin erityisen julmasti. Sonnin lihaa pidettiin kelvottomana, ellei sitä ensin rääkätty usuttamalla koiria sen kimppuun. Menetelmän nimi oli bull-baiting. Englantilaiset uskoivat, että ahdistetun sonnin rimpuilu ohensi sen verta ja paransi lihan makua.
Sianlihasta taas uskottiin tulevan herkullisinta, kun sika oli täysin liikkumattomana. 1600-luvulla sikoja pidettiin niin pienissä karsinoissa, että ne eivät mahtuneet kuin makaamaan mahallaan.
”Ne syövät tuskissaan. Ne makaavat tuskissaan. Ja ne nukkuvat tuskissaan”, kirjoitti eräs aikalainen.
Vielä raaemmin kohdeltiin siipikarjaa. Hanhet naulattiin räpylöistään lattiaan, jotta ne eivät voineet liikkua vaan muuttivat kaiken ruoan rasvaksi.
Myös kananlihan uskottiin tulevan maukkaammaksi, kun kana liikkui mahdollisimman vähän. Siksi kanoilta katkottiin jalat.
1600-luvun lopulla asenteet alkoivat muuttua.
Britit olivat ylpeitä teurastamoistaan. Tässä Lontoon Leadenhallin teurastamo vuoden 1870 tienoilla.
Liha maistui briteille
Hyvä paisti oli parasta, mitä britit tiesivät kuvitella. Lihan uskottiin olevan ravitsevampaa kuin mikään muu ruoka, ja siksi sitä syötiin valtavia määriä.
Brittien lihanhimo oli 1700-luvulla käsite myös maan rajojen ulkopuolella.
”Luulen, että yksikään englantilainen, joka on oma herransa, ei ole koskaan syönyt lihatonta ateriaa”, arvioi suomalainen kasvitieteilijä ja pappi Pehr Kalm Englannin-matkansa jälkeen.
Alankomaita lukuun ottamatta missään Euroopan maassa ei ollut niin paljon tuotantoeläimiä kuin Britanniassa. Britit olivat ylpeitä teurastamoidensa tehosta.
”Teurastamomme ovat Euroopan ja koko maailman ihme”, Thomas Muffet kirjoitti.
Noin puolet briteistä söi lihaa joka päivä ja köyhin osa väestöstä kerran tai kaksi viikossa. Pelkästään Lontoossa teurastettiin vuoden 1726 aikana 100 000 nautaa, 100 000 vasikkaa ja 600 000 lammasta.
Brittilääkärit suosittelivat lihaa pääruoka-aineeksi, koska se oli ravinteikkaampaa kuin muut ruoka-aineet, mitä pidettiin tärkeänä kylmässä ilmastossa.
Jo 1600-luvulla Englannissa syötiin todennäköisesti enemmän lihaa kuin useimmissa maailman maissa.
Sittemmin brittien maku on muuttunut. Nykyisin kolmasosa briteistä ilmoittaa olevansa kasvissyöjiä tai vähentäneensä lihan syöntiä huomattavasti.
Onko eläimellä sielu?
Filosofit olivat pitkään sitä mieltä, että eläimet eivät tunne kipua eikä niillä ole tietoisuutta. 1600-luvulla elänyt englantilainen luonnonfilosofi Kenelm Digby kuvasi lintuja eläviksi koneiksi: ne pesivät, munivat ja kasvattivat poikasia samalla tavalla kuin kello liikuttaa viisareitaan ja näyttää aikaa.
Ihmisten maailmankuva kuitenkin vähitellen muuttui 1600-luvulla. Kaikkien mielestä ihminen ei enää ollut kaiken keskipiste.
Italiassa tähtitieteilijä Galileo Galilei suuntasi kaukoputkensa tähtitaivaalle ja löysi ennen tuntemattomia taivaankappaleita. Alankomaissa Anton van Leeuwenhoek näki vuonna 1676 mikroskoopillaan ensimmäistä kertaa bakteereja.
Planeetat ja eliöt, joiden olemassaolo oli täysin riippumatonta ihmisestä, saivat osan filosofeista ja papeistakin epäilemään vallitsevaa maailmankuvaa.
”Julminkin peto kalpenee ihmisen rinnalla.” Englantilainen piispa Arthur Lake ihmisen moraalin puutteesta.
He huomauttivat muun muassa, että ihminen ei ollut moraaliltaan eläimiä parempi – pikemminkin päinvastoin.
”Julminkin peto kalpenee ihmisen rinnalla”, kirjoitti englantilainen piispa Arthur Lake vuonna 1629.
Filosofi John Locke oli samoilla linjoilla:
”Kun ihminen menettää järkensä, hänen mielensä voi tuottaa petojakin pahempaa raakuutta.”
Piirtäjä William Hogarth kuvasi vuonna 1751 Britannian kaupungeissa näkemäänsä eläinrääkkäystä.
Jotkut alkoivat kaikessa hiljaisuudessa epäillä sitäkin, onko ihmisen ja eläimen välillä eroa. Molempien ruumis mätäni kuoleman jälkeen, mutta miksi vain toinen sai ikuisen elämän?
Oli vain kaksi mahdollisuutta: joko kummallakaan ei ollut sielua, tai molemmilla oli sielu. 1600-luvun Englannin poliittinen aktivisti Richard Overton kirjoitti vuonna 1644, että eläimet ja ihmiset olivat samanlaisia kuolevaisia. Argumentti vei ihmiseltä oikeuden hallita eläimiä.
Overtonin vastustaja kirjoitti: ”Tuo vaarallinen petturi yrittää riistää ihmiseltä ylemmyyden.”
Teologitkin olivat epävarmoja ihmisen asemasta. Joidenkin mielestä eläimilläkin oli sielu ja siksi paikkansa taivaassa. Apostoli Paavalihan kirjoitti ”luoduista” ja ”luomakunnasta” eikä ”ihmisestä”, kun hän kuvaili, ketkä pääsevät Jumalan kirkkauteen.
Vaikutusta eläinten kohteluun filosofien ja teologien pohdinnalla ei ollut. Eläimet kärsivät edelleen – usein ihmisten viihdykkeeksi.
Eläimiä tapettiin huvin vuoksi
Samalla kun oppineet pohtivat eläimen paikkaa maailmassa, britit – ja muukin eurooppalaiset – jatkoivat itsensä viihdyttämistä eläimiä rääkkäämällä. Kaikki yhteiskuntaluokat nauttivat, kun eläimet raatelivat toisiaan.
Katsojat hurrasivat, kun koirat repivät paaluun kiinni sidottua härkää tai karhua kuonosta ja korvista ja uhri yritti paiskoa koiria pois kimpustaan.
Kirjailija John Houghton kirjoitti vuonna 1694 eläintappelujen olevan ”urheilua, joka oli kovasti englantilaisten mieleen. Siitä pitivät paitsi alimmat yhteiskuntaluokat myös hienoimmat rouvat.”
Koirarotu bulldoggi jalostettiin jo 1500-luvulla tappelemaan härkiä vastaan. Etenkin vanhaenglanninbulldoggi oli suosittu tappelukoira, koska se oli voimakas, aggressiivinen ja kestävä. Kun härkien ja koirien tappelut kiellettiin Britanniassa 1835, rotu hävisi. Muita bulldoggirotuja on edelleen.
Ylimystön huvia oli myös haukkametsästys, jossa koulutetut linnut pyydystivät eläviä saaliita. 1600-luvun kirjailija William Hinde kuvasi, miten eräs ”gentleman” syötti haukalleen elävän kyyhkyn:
”Ensin hän otti kiinni molemmista siivistä ja kiskaisi ne irti ruumiista. Sitten hän tarttui jalkoihin ja repi nekin irti samalla, kun eläinparka vapisi hänen käsissään.”
Yhtä välinpitämättömästi suhtauduttiin ketunmetsästykseen. ”On nautinnollista katsoa, kun koirat syövä kiinni saamansa ketun, eräs osanottaja kirjoitti.
1700-luvulla etenkin brittien yläluokka ihastui kettujen metsästämiseen koirien avulla.
Eläinrääkkäys oli normaali osa myös lasten ajanvietettä.
”Tavallinen koe, jota lapset harrastavat, on työntää neula kanan pään läpi ja katsoa, miten kauan se pysyy hengissä”, lääkäri Thomas Willis kirjoitti vuonna 1664.
Yleistä lasten huvia oli myös puhkaista linnun silmät ja naureskella, kun se törmäili sinne tänne sokeana. Tavallista oli myös pudottaa kissa korkeasta talosta ja katsoa, putoaako se jaloilleen.
”Uskomus, että kissalla on yhdeksän elämää, on tappanut ainakin yhdeksän kissaa kymmenestä.” Runoilija Alexander Pope kissojen kohtelusta.
Kissojen kiduttaminen oli muutenkin yleistä. 1600-luvulla Englannissa paavin vastaisissa mielenosoituksissa poltettiin ihmisen muotoisia nukkeja, joiden sisällä oli kissoja. Elävältä palavien kissojen tuskanhuudot loivat dramaattisen ääniefektin.
Runoilija Alexander Pope kommentoi vuonna 1713 kissojen kohtelua näin:
”Uskomus, että kissalla on yhdeksän elämää, on tappanut ainakin yhdeksän kissaa kymmenestä.”
Myös kuormaeläimiä kohdeltiin äärimmäisen julmasti.
”Miten usein olenkaan nähnyt hevosen pyörtyvän taakkansa alla”, kirjoitti eräs saarnaaja vuonna 1669.
Hän kertoi omistajan piiskanneen hevosia, kunnes ne lysähtivät maahan. Sitten ne heitettiin ojaan koirien syötäväksi.
Britanniassa oli miljoonia hevosia. Niitä käytettiin vetojuhtina muun muassa kaivoksissa.
Kahden kerroksen eläimiä
Osa eläimistä sai arvon ihmisten silmissä. Jo 1500-luvulla Englannissa pidettiin lemmikkeinä eksoottisia eläimiä, kuten apinoita ja kanarialintuja, mutta yleisin seuraeläin oli koira.
Pian lemmikkejä oli kaikkialla. Kun kaupungin kasvoivat 1600- ja 1700-luvuilla, samalla kasvoi kotieläinten määrä ja vähitellen myös ihmisten ymmärrys. Elämä kotieläimen kanssa sai monia oivaltamaan, että eläimilläkin on persoonallisuus ja tunteet.
Pappi Richard Dean kirjoitti tuntevansa lemmikkieläimiä, jotka ”menisivät mieluummin hirteen kuin varastaisivat, vaikka kiusaus olisi miten suuri”.
”Kipu on kipua riippumatta siitä, aiheutetaanko sitä ihmiselle vai eläimelle.” Pappi Humphrey Primatt vuonna 1776.
Samoihin aikoihin tuli tunnetuksi eteläenglantilaisen Portsmouthin sataman työhevonen, joka lopetti työt aina lounastauon ajaksi, kun se kuuli kirkonkellon lyövän 12 kertaa.
”Eivätkö arkihavaintomme osoita, että eläimet solmivat ystävyyssuhteita keskenään ja ihmisten kanssa?” kysyi lääkäri Erasmus Darwin.
Kaikki viittasi siihen, että eläimillä oli sekä äly että tunteet. Valistusaatteen innoittamat oppineet vakuuttuivat siitä, että myös eläimet tarvitsivat hoivaa.
”Kipu on kipua riippumatta siitä, aiheutetaanko sitä ihmiselle vai eläimelle”, kirjoitti pappi Humphrey Primatt vuonna 1776.
Eläinsuojeluaate kasvoi niin vahvaksi, että matkustelleet britit alkoivat pian kauhistella muissa maissa näkemäänsä eläinten kaltoinkohtelua, vaikka britit itse olivat olleet Euroopan pahimpia eläinrääkkääjiä.
Teurastamot piiloon katseilta
Brittien tuore eläinrakkaus ei tarkoittanut lihansyönnistä luopumista. Sen sijaan alettiin korostaa, että teuraseläimiä kannattaa kohdella hyvin, koska niin saadaan parempaa lihaa.
”Ainoa tapa saada eläimistä hyvää ja terveellistä ruokaa on antaa niiden elää vapaasti ja tarjota niille paljon ravintoa ja suojaa”, kirjoitti lääkäri George Cheyne.
Samaan aikaan ilmestyivät ensimmäiset pamfletit eläinten suojelusta. Ranskan vallankumouksen vanavedessä syntyneen yhteiskunnallisen uudistusliikkeen liepeille syntyi myös eläinoikeusliike.
”Nyt kun Euroopassa raakalaismaiset hallitukset väistyvät paremman järjestyksen tieltä, lähestyy päivä, jolloin haave rauhasta ja hyvästä tahdosta ihmisten välillä koskee myös alempia elämän muotoja”, kirjoitti skotlantilainen eläinoikeusaktivisti John Oswald vuonna 1791.
Vuonna 1824 Britanniassa perustettiin maailman ensimmäinen eläinsuojelujärjestö Society for the Prevention of Cruelty to Animals vastustamaan eläimiin kohdistuvaa julmuutta. Vähitellen säädettiin myös lakeja eläinten suojaksi.
Tuohon aikaan Britannia teollistui kovaa vauhtia ja muun tuotannon tavoin teurastamotkin muuttuivat tehdasmaisiksi. Niissä teurastaminen oli massatuotantoa – poissa suuren yleisön silmistä.
Kun asianajaja Richard Martin toi aasin oikeussaliin vuonna 1822, yleisö puhkesi nauruun.
Pahoinpidelty aasi teki historiaa
1800-luvulla monet halusivat eläinrääkkäyksen loppuvan, mutta vasta kun asianajaja toi aasin oikeussaliin, eläinten asema alkoi kohentua.
Epäuskoinen nauru täytti oikeussalin vuonna 1822, kun brittiläinen asianajaja Richard Martin toi päämiehensä sisään. Päämies oli verille hakattu aasi, ja syytetty oli sen omistaja Bill Burns.
Pilkkanaurusta huolimatta oikeusjutusta tuli käännekohta eläinten oikeuksien historiassa. Richard Martin oli myös Britannian parlamentin jäsen, ja samana vuonna parlamentti oli säätänyt lain, joka kielsi nautojen pahoinpitelyn. Tuohon lakiin vedoten Martin syytti Bill Burnsia aasinsa pahoinpitelystä.
Aasin vammat olivat niin pahat, että Burns sai tuomion eläinrääkkäyksestä. Se oli ensimmäinen kerta historiassa.
Tuomiosta tuli suuri mediailmiö, ja se antoi pontta Britannian eläinsuojeluliikkeelle. Sen innoittamana englantilainen pappi Arthur Brooke perusti vuonna 1824 maailman ensimmäisen eläinsuojelujärjestön. Se sai nimekseen Society for the Prevention of Cruelty to Animals.
Jo ensimmäisenä toimintavuotenaan järjestö nosti 63 oikeusjuttua eläinsuojelurikoksista. Järjestö toimii Britanniassa edelleen.