Britit kännäsivät halvalla ginillä

Gini on noussut hipsterien suosikkijuomaksi kautta maailman, mutta 300 vuotta sitten se oli köyhien keino lievittää elonsa tuottamaa tuskaa ja monet olivatkin jatkuvassa ginihumalassa. Jopa lapset kerjäsivät kadulla pennosia saadakseen ginihuikan.

Gini on noussut hipsterien suosikkijuomaksi kautta maailman, mutta 300 vuotta sitten se oli köyhien keino lievittää elonsa tuottamaa tuskaa ja monet olivatkin jatkuvassa ginihumalassa. Jopa lapset kerjäsivät kadulla pennosia saadakseen ginihuikan.

Shutterstock

Englantilainen työmies Joseph Barret oli suunniltaan huolesta, sillä hänen vain 11-vuotias James-poikansa oli syvästi alkoholisoitunut.

Poika lähti joka ilta kaupungin kaduille ja palasi aina yöllä kotiin umpihumalassa.

”Hän kerjäsi ihmisiltä rahaa, osti giniä ja joi, kunnes hän muistutti villieläintä”, Joseph Barret kertoi myöhemmin.

42-vuotias isä päätti vieroittaa Jamesin ginistä piiskaamalla mutta kuritti poikaansa niin ankarasti, että tämä menehtyi vammoihinsa.

Traaginen tarina kulminoitui, kun Joseph pidätettiin ja hirtettiin poikansa taposta vuonna 1728.

Nuori James Barret oli vain yksi Britannian köyhää kansaa 1700-luvun alkupuolella riivanneen ginikuumeen monista uhreista.

Vuonna 1733 britit kumosivat kurkkuunsa peräti 18 miljoonaa litraa giniä vuodessa, ja kulutus kasvoi vuosien mittaan.

Viranomaiset eivät alkuun edes yrittäneet hillitä ryyppäämistä, sillä maatalous ansaitsi valtavia summia myymällä viljaa tislaamoille.

Silmittömällä ginin juonnilla oli kuitenkin tuhoisa vaikutus tavallisen kansan hyvinvointiin – vaikka brittien terveyden tärvellyt gini oli alun perin ollut hollantilaisten suosima lääke.

Gini ylitti Pohjanmeren

Hollantilaiset apteekkarit alkoivat jo 1500-luvulla tislata viljasta väkevää alkoholia lääkkeeksi noidannuoleen, sappikiviin, kihtiin ja moniin muihin vaivoihin.

Viina oli maultaan kitkerää, joten siihen alettiin lisätä mausteeksi hieman katajanmarjoja. ”Kataja” on hollanniksi jeneverbe, ja viinaa alettiinkin pian kutsua nimellä jenever.

Englantilaiset merimiehet tutustuivat jeneveriin Hollannin satamissa, ja palkkasotilaat ammensivat siitä ”hollantilaista rohkeutta” ennen taisteluja.

Merimiehet toivat jeneveriä tuliaisina Pohjanmeren yli Englantiin ja Lontooseen, jossa siitä tuli nopeasti yläluokan uusi suosikkijuoma. Tavalliselle kansalle tuontiviina oli aivan liian kallista.

”On jokseenkin yllättävää, että ihmiset juovat sitä huvikseen.” Ambrose Cooper, kirjailija, 1700-luku

Pian englantilaisnaiset alkoivat itse tislata jeneveriä kotonaan, aivan kuten he olivat aikaisemmin panneet olutta.

Aatelinen lady Margaret Hoby kirjoitti päiväkirjassaan vuoden 1600 tienoilla harrastavansa viinan tislaamista.

Myös 15 vuotta myöhemmin julkaistu ”Englantilainen perheenemäntä” -taloudenhoito-opas puolestaan sisälsi naisille suunnattuja vinkkejä ja ohjeita muun muassa viinan tislaamista varten.

Viinan kotipoltto jäi kuitenkin ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, sillä viranomaiset puuttuivat asiaan 1630-luvulla.

Kuningas antoi ”Kunnianarvoisalle tislaajien yhtiölle” yksinoikeuden ”aqua vitaen, aqua compositan ja muiden väkevien vesien” eli kaikenlaisten väkevien viinojen valmistukseen noin 35 kilometrin säteellä Lontoosta.

”Kunnianarvoisan yhtiön” muodostivat arvostetut lääkärit, jotka valmistivat monopolinsa turvin myös pieniä määriä viinaa lähinnä lääkkeeksi.

Vasta ylhäisen hollantilaisen tulo Englantiin sai ginin toden teolla rantautumaan saarivaltakuntaan ja käynnisti siellä oikean ginikuumeen.

Hollantilainen Vilhelm III sai Englannin kruunun.

© Shutterstock

Hollantilainen hallitsijaksi

Englannin aateliset kutsuivat Oranian ruhtinaan Vilhelm III:n maan uudeksi kuninkaaksi, ja Vilhelm voiteli kansan taakseen ginillä.

Englannin aatelisto oli 1680-luvulla hyvin tyytymätön kuningas Jaakko II:een. Valtakunta oli irtaantunut katolisen kirkon vallasta, mutta protestanttisten aatelisten mielestä Jaakko suhtautui katolisiin aivan liian suopeasti.

Aateliset ratkaisivat ongelman pyytämällä hollantilaista Oranian ruhtinasta Vilhelm III:ta maan uudeksi kuninkaaksi.

Vilhelm oli naimisissa Jaakon tyttären Marian kanssa, ja heidän oli tarkoitus hallita valtakuntaa yhdessä.

Vallanvaihdon yhteydessä parlamentti rajoitti hallitsijaparin valtaa ja antoi Bill of Rights -julistuksen, joka kielsi kuningasta ja kuningatarta muun muassa määräämästä veroja ja kokoamasta armeijaa rauhan aikana.

Tavallinen kansa vastusti Jaakko II:n syrjäyttämistä, mutta soraäänet vaikenivat, kun Vilhelm alkoi jakaa kansalle giniä.

Katoliset irlantilaiset kannattivat silti yhä syrjäytettyä Jaakkoa, ja vuosina 1689–91 Vilhelm joutui varmistamaan valtansa asein.

Kuningas vapautti tislaamisen

Vuonna 1688 Oranian ruhtinas Vilhelm III rantautui joukkoineen Etelä-Englantiin ja marssi Lontooseen suistaakseen valtaistuimelta appensa Jaakko II:n.

Niin sanottu ”mainio vallankumous” onnistui, sillä Vilhelmillä oli takanaan Englannin aateliston vankka tuki.

Aateliset halusivat Englannin kuninkaaksi mieluummin protestanttisen hollantilaisen kuin katolisia suosineen maanmiehensä Jaakon.

Kun Vilhelm oli kruunattu kuninkaaksi, hän poisti alamaisiltaan kaikki viinan tislaamista koskevat rajoitukset.

Kuka tahansa sai nyt tuottaa viinaa, kunhan hän maksoi ensin pienen lupamaksun valtiolle. Tislauksessa käytettävän viljan kysyntä nousi rajusti, ja yhtäkkiä englantilaisten maanviljelijöiden ylijäämäviljasta oli tullut kullan arvoista.

Viinan tuotanto elvytti taloutta, ja vallanvaihtoa pian seurannut sota Ranskaa vastaan lisäsi ginin menekkiä entisestään, sillä kruunu asetti ranskalaiselle viinille ja konjakille korkeat tuontitullit.

Janoiset englantilaiset joutuivat hienojen tuontijuomien sijaan tyytymään vahvaan kotimaiseen katajanmarjaviinaan, vaikka sitä virallisesti pidettiinkin yhä lääkkeenä.

Katajanmarjaviinaa alettiin kutsua Englannissa nimellä gin, vaikka sillä ei ollutkaan paljonkaan yhteistä hollantilaisen geneverin kanssa. Erot johtuivat muun muassa englantilaisen ginin alusta asti kehnosta laadusta.

”On jokseenkin yllättävää, että ihmiset juovat sitä huvikseen”, kirjoitti brittikirjailija Ambrose Cooper 1700-luvulla ilmestyneessä tislausoppaassaan.

Lontoon slummien asukkaat eivät kuitenkaan juoneet giniä maun vuoksi vaan päihtyäkseen. Väkevä gini tarjosi halvan humalan ja antoi heidän hetkeksi unohtaa arjen ankeuden.

© Shutterstock & Ginebra San Miguel

Vanhat merkit myyvät

Uusia ginibrändejä ilmestyy markkinoille kiihtyvällä vauhdilla, mutta perinteiset suosikkimerkit hallitsevat markkinoita.

Gordon’s

  • Perustettu: 1769
  • Alkuperämaa: Britannia
  • Myynti: 41,4 miljoonaa litraa*

Lontoolainen Alexander Gordon oli ylpeä skotlantilaisista juuristaan. Gordonin ginipullojen etikettiä koristaa villisian pää, sillä tarina kertoo Gordonin klaanin muinoin pelastaneen Skotlannin kuninkaan villisian hampaista.

San Miguel

  • Perustettu: 1834
  • Alkuperämaa: Filippiinit
  • Myynti: 192,6 miljoonaa litraa*

Filippiiniläiset juovat eniten giniä maailmassa, ja filippiiniläinen ginimerkki San Miguel on yksi maailman suurimmista. Se valmistaa ginin lisäksi rommia, viskiä ja brandya.

Beefeater

  • Perustettu: 1876
  • Alkuperämaa: Britannia
  • Myynti: 25,2 milj. l*

Beefeater-gini on nimetty Lontoon Towerin linnan vartiosotilaiden mukaan. Historiallisia univormuja vielä nykyäänkin käyttävät yeoman wardereiksi kutsutut vartijat saavat yhä joka vuosi kutsun tislaamon perinteiselle joululounaalle.

*Myyntiluvut ovat vuodelta 2016.

Viinan kirot tuhosivat perheitä

”Pennyllä humalaan, kahdella kaatokänniin, puhtaille oljille ilmaiseksi”, kuului Lontoon lukemattomien giniluolien tunnuslause.

Lausahdus viittasi kapakoiden nurkassa olevaan olkikasaan, johon juopuneet asiakkaat saattoivat sammua.

Giniluolat olivat ankeita ja ahtaita loukkoja, eikä niissä usein ollut muuta kuin tiskin virkaa toimittava pukkijalkojen päälle nostettu lankku.

Asiakkaille tarjoiltiin yleensä noin 15 senttilitran suuruinen ryyppy, jonka he kumosivat kurkkuunsa ja jatkoivat sitten matkaansa – elleivät he sitten tilanneet saman tien useampaa ryyppyä ja rojahtaneet jonkin ajan kuluttua olkikasaan nukkumaan.

Gini virtasi ja maanviljelijät ansaitsivat hyvin viljan myynnillä, eivätkä viranomaiset siksi pitäneet gininkulutuksen nopeaa kasvua ongelmana.

Vuonna 1720 Britanniassa jopa säädettiin uusi laki, jolla kaikkia kansalaisia rohkaistiin tislaamaan giniä itse.

Kannustimena oli vapautus velvollisuudesta ruokkia ja majoittaa sotilaita, joka oli varsin yleinen tapa aikana ennen erillisiä varuskuntia.

Hallituksen siunauksella markkinoille virtasi yhä enemmän giniä, jonka juomisesta tuli Britanniassa lähes kansallisurheilua.

Vuoden 1720 tienoilla ginin hinta oli pudonnut jo niin alas, että se maksoi jo vähemmän kuin olut. Nyt viimeistään ginistä tuli koko kansan juoma, joka maistui yhtä lailla miehille, naisille ja jopa lapsille.

Seuraukset olivat traagisia. Barretin perheen surullinen kohtalo 1720-luvun lopulta kuvastaa hyvin ylettömän viinanjuonnin seurauksia pahimmillaan.

James Barretin kuolema ja monet muut vastaavat tragediat saivat lopulta viranomaiset tajuamaan ginin haitallisuuden.

Naisten alkoholisoituminen oli kuitenkin se lopullinen niitti, joka kiristi valtiovallan asennetta giniä kohtaan.

Juopot naiset herättivät pahennusta

Toisin kuin perinteisissä majataloissa ja kievareissa, giniluolissa ei ollut erillistä osastoa, jossa kunnialliset naiset saattoivat syödä ja juoda rauhassa joutumatta tekemisiin vieraiden miesten kanssa.

Giniluolissa kaikki ryyppäsivät samassa tilassa, ja muuan huolestunut piispa kertoi parlamentin ylähuoneessa kuulleensa, että jotkut naispuoliset asiakkaat poistuivat ajoittain kapakan takahuoneeseen vieraiden miesten kanssa.

”Siellä he voivat harjoittaa vaikka minkälaista riettautta”, piispa paheksui. Kuninkaallinen julistus muotoili saman asian näin: ”Naisten on nähty esittelevän sulojaan kunniallisia silmiä loukkaavalla tavalla.”

Oli totta, että Lontoon prostituoidut etsivät asiakkaita giniluolista, mutta viranomaisten paheksunta kohdistui ensisijaisesti naimisissa oleviin naisiin, jotka ryyppäsivät giniluolissa ja jotka leimattiin siksi kevytkenkäisiksi naisiksi ja huonoiksi äideiksi.

Alkoholistinaisten aiheuttama paheksunta heijastui myös kieleen, ja giniä alettiin kutsua ”Madame Genevaksi” ja ”äidin turmioksi”.

Naisten rappio vakuutti poliitikot lopullisesti siitä, että brittien gininkulutus oli saatava kuriin. Ensin piti kuitenkin selvittää, montako giniluolaa Lontoossa oli.

Kapakoita oli vieri vieressä

Giniluolien määrä löi viranomaiset ällikällä. 600 000 asukkaan suurkaupungissa todettiin näet olevan peräti 17 000 giniluolaa, ja pelkästään Holbornin kaupunginosassa oli yli 7 000 kapakkaa eli yksi jokaista viittä taloa kohti.

Lisäksi giniä myytiin tavallisissa krouveissa ja kievareissa, mikä lisäsi sen kokonaiskulutuksen määrää entisestään.

William Hogarth kuvasi gininjuonnin seurauksia kaiverroksessaan ”Ginikuja” vuonna 1751. Gini aiheutti rappiota kuolemaa ja tauteja...

© Alamy/Imageselect

... kun taas olut synnytti sopusointua. Hogarthin piirroksessa ”Olutkatu” ihmiset ovat terveitä, hyvinvoivia ja onnellisia.

© Danita Delimont/Getty Images

Vuonna 1729 Britannian parlamentti yritti ensimmäisen kerran suitsia kansalaisten gininhimoa. Giniveroa korotettiin reilusti uudella lailla, ja kapakan pito edellytti maksullisen luvan hankkimista.

Gini oli silti yhä halvempaa kuin olut, ja ginintuottajat kiersivät lakeja jättämällä ginistään pois katajanmarjan ja nimittämällä tuotettaan ”parlamenttiviinaksi”.

Ginin kulutusta lisäsi osaltaan myös se, että moni yritys maksoi osan työläisten palkasta gininä. Viranomaisten toimenpiteet eivät vähentäneet gininjuontia, ja seuraukset olivat huolestuttavia.

Ginitislaamojen määrä Lontoossa nousi muutamasta peräti 1 500:aan, ja brittien gininkulutus kasvoi nopeasti 18 miljoonasta litrasta vuonna 1733 peräti 25 miljoonaan litraan vuonna 1736.

Seuraavaksi parlamentti kielsi ginin katumyynnin ja määräsi lain rikkojille kymmenen punnan sakon, josta ilmiantaja sai puolet.

Harva katukauppias pystyi maksamaan mittavia sakkoja, ja moni päätyi kuritushuoneeseen.

Pian tuomioistuimilla ei ollut varaa maksaa ilmiantajien palkkioita, ja kun vihaiset viinanostajat vielä alkoivat mukiloida ilmiantajia, ilmoitusten määrä romahti.

Uusia lakeja säädettiin, mutta useimmat niistä epäonnistuivat. Lääkärit raportoivat brittien terveydentilan heikentyneen rajusti, minkä seurauksena kuolleisuus lisääntyi ja syntyvyys laski.

”Hän kerjäsi rahaa, osti giniä ja joi, kunnes hän muistutti villieläintä.” Joseph Barret pojastaan, 1728

Parlamentissa poliitikot riitelivät yhä uusista laeista, joilla ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta kansalaisten viinanhimon hillitsemisessä.

Eräs lordi uskoi kansan juovan giniä protestiksi valtaeliitille: ”Alaluokat arvostavat viinaryyppyään nykyään enemmän kuin koskaan, sillä rahvas on tajunnut ryyppäämisen olevan oiva keino loukata rikkaita.”

Vuonna 1750 Britannian gininkulutus saavutti huippunsa, 41 miljoonaa litraa, mutta sen jälkeen se alkoi hiljalleen laskea. Kaiken lisäksi poliitikot saivat apua odottamattomalta taholta.

Huono sato vähensi ginintuotantoa

Tärkein syy gininkulutuksen vähenemiseen olivat useat peräkkäiset huonot viljasadot, minkä seurauksena kaikki vilja käytettiin ruuaksi eivätkä ginitislaamot enää voineet ostaa ylijäämäviljaa pilkkahintaan.

Vuonna 1757 ginihuuma oli käytännössä ohi. Britit joivat yhä mieluusti ja paljon, mutta ginistä oli tullut vain yksi viina monien joukossa.

1800-luvulla gini-innostus virisi uudelleen, etenkin kun Intiassa palvelevat siirtomaavirkamiehet keksivät alkaa sekoittaa giniin tonic-vettä pehmentääkseen tonicin sisältämän, malarialääkkeenä käytetyn kiniinin katkeraa makua.

Hipsterit tekivät ginistä muodikkaan

Ginin maine sivistymättömien ihmisten juomana piti pintansa, ja vasta viimeisten 20 vuoden aikana niin sanottu parempi väki on taas alkanut suosia giniä.

Lontoon hipsterit tekivät köyhän kansan katajanmarjaviinasta trendikkään, ja muu maailma otti heistä innokkaasti mallia.

Nykyään gini on baarien drinkkilistojen kestosuosikki, eikä kukaan enää pidä sen juomista sivistymättömänä.

Britanniaan syntyy uusia ginitislaamoja kuin sieniä sateella, ja tällä hetkellä niitä on jo noin kaksisataa.

Osa niistä valmistaa perinteistä katajanmarjaginiä, osa taas kehittelee uusia makuvaihtoehtoja.

Gini on saanut jopa oman päivänsä, World Gin Dayn, ja Lontooseen on perustettu kolmipäiväinen ginifestivaali.