Britit hullaantuivat harrastamaan

Keskiajalla aatelisrouvat tekivät itselleen usein edesmenneistä sukulaisistaan muistoksi koruja, jotka oli valmistettu vainajan hiuksista. Naimaikäiset naiset tapasivat puolestaan lähettää kosijoilleen kauniisti aseteltuja hiuskiehkuroita osoittaakseen kiinnostustaan.

Vanhat tavat heräsivät Euroopassa henkiin romantiikan aikana 1800-luvulla, ja Britanniassa innostuttiin jälleen valmistamaan kaula- ja rintakoruja, joiden koristeaiheet oli punottu hiuksista. Hiukset eivät enää symboloineet vain surua tai rakkautta, vaan hiustaiteesta tuli oikea harrastus.

Kun kuningatar Viktoria vieraili vuonna 1855 Ranskan keisarinnan Eugénien luona Versaillesissa, hän vei keisarinnalle lahjaksi omista hiuksistaan punotun rannekorun. Kuningattaren kiinnostus lisäsi hiustaiteen suosiota entisestään, ja samana vuonna Pariisin maailmannäyttelyssä saatiin ihastella kuningattaren luonnollisen kokoista muotokuvaa, joka oli tehty kokonaan hiuksista.

Britit rakastivat skittles-nimistä keilapeliä, jossa pelaajien tavoitteena oli kaataa raskaalla pallolla nurmikentälle tehdyn radan päässä olevat yhdeksän keilaa.

Kirjailija Joseph Strutt kuvaili teoksessaan The Sports and Pastimes of the People of England skittlesiä ”yhdeksi niistä peleistä, joita näkee vain vaatimattomien pubien vierellä”, ja joka lähes aina ”johtaa juopumukseen ja rettelöintiin”.

Skittles olikin lähinnä työväen miesten suosiossa, vaikka peli oli alunperin ollut aatelisten huvia. Yläluokan parissa skittles menikin pois muodista, ja sen sijaan suosioon nousi yhdysvaltalaisten pelistä jatkojalostama laji, keilailu.

Vuonna 1849 Lontoon keskustassa avattiin ylellisillä huonekaluilla ja hienoilla kyntteliköillä sisustettu pramea sisäkeilarata. Eräässä lehdessä ennustettiin lajille menestystä:

”Peli vaatii vähemmän fyysistä voimaa kuin vulgaari skittles, ja siitä tuleekin epäilemättä suosittua”.

Jalkapallon säännöt hahmoteltiin Britannian yliopistoissa, mutta työväenluokka otti silti lajin omakseen. Englannin jalkapalloliiton FA:n sihteeri muotoili asian kauniisti vuonna 1866:

”Harvojen huvista on nyt tullut tuhansien ajanvietettä.”

Jalkapallosta tuli Britanniassa vapaa-ajan vieton muodoista suosituimpia, ja rakastettu laji veti sankoin joukoin ihmisiä niin viheriöille pelaamaan kuin kentän laidalle kannustamaan, huutamaan ja taputtamaan.

Charles Darwinin ja muiden aikalaistutkijoiden uraauurtava tieteellinen työ innosti 1800-luvun Britanniassa myös tavallista kansaa perehtymään kasveihin ja eläimiin ja bongaamaan lintuja, pyydystämään hyönteisiä ja jopa keräämään rannoilta merilevää.

Kotiäidit ja perheenisät lähtivät sankoin joukoin rannikoille etsimään leviä, joita sitten nimettiin, kuivattiin ja prässättiin kasvioihin. Harrastus oli huokea, etenkin rannikkoseutujen asukkaille, jotka pääsivät helposti rannoille etsimään yhä uusia levälajeja kotikokoelmien täydentämiseksi.

Vuonna 1881 kirjailija A. B. Hervey listasi joka levän kerääjän tärkeimpiä varusteita:

”Pihdit, sakset, pitkä keppi, jonka päässä on neula (vedessä kelluvien levien pyydystämiseen, toim.), 2–3 valkoista lautasta (joilla levän voi pestä puhtaaksi, toim.) ja paperia tai vanhaa puuvillakangasta kasvien kuivaamiseen.”

Hervey suositteli myös lisäämään levät kasvioon mieluiten jo rannalla.

Kuorolauluun ei tarvittu kuin sopivat tilat ja piano, ja siitä tulikin suosittu harrastus 1800-luvulla.

Kuorot olivat myös siitä poikkeuksellinen harrastus, että ne keräsivät jäseniä eri yhteiskuntaluokista – samassa kuorossa saattoi laulaa niin tehdastyöläisiä, opettajia kuin kotirouviakin. Yläluokka pitäytyi kuitenkin kuoroista etäällä.

Kuoroyhdistyksissä harrastukseen suhtauduttiin vakavasti, eikä harjoituksissa sopinut juopotella, etenkin kun puolet kuorosta oli usein naisia. Huddersfield Choral Society -yhdistyksessä tosin oltiin hieman joustavampia ja jäsenten sallittiin juoda kohtuudella.

”Kuukausittaisissa harjoitusilloissa kukin jäsen saa juoda kolme gilliä olutta (0,4 litraa, toim.)”, yhdistyksen säännöissä sanottiin.

1850-luvulta alkaen kilpailuista tuli tärkeä osa kuorotoimintaa, ja harrastajakuorot mittelivät festivaaleilla, jotka vetivät tuhatpäin yleisöä.

Rautatieverkoston laajentuessa ja matkalippujen halvetessa työväenluokalle avautui mahdollisuuksia matkusteluun.

Vielä 1820-luvulla matka Lontoosta Brightonin kylpyläkaupunkiin kesti hevosvaunuilla seitsemän tuntia, mutta 40 vuotta myöhemmin juna vei meren rannalle jo kahdessa tunnissa – kolmasosalla hevoskyydin hinnasta.

Työläisillä oli usein varaa matkata rantakohteisiin vain kerran vuodessa, jolloin rantalomasta tuli koko vuoden kohokohta ja uimisesta ja raikkaasta ulkoilmasta nautittiin täysin rinnoin.

Kun kylpyläkaupunkien suosio kasvoi, myös niiden tarjoamien huvitusten määrä lisääntyi ja monipuolistui. Orkesterit soittivat rantakaduilla, ja etelärannikolle rakentui valtavia, huvipuistomaisia kävelylaitureita.

Rannikon lomakaupunkeihin nousi myös lukuisia näkötorneja, joista tuli suosittuja retkikohteita.

Velosipedit – varhaiset polkupyörät, joissa oli jättimäinen etupyörä – olivat sekä kalliita että vaarallisia. Kun britti John Starley toi vuonna 1885 markkinoille niin kutsutun turvapolkupyörän, jossa oli ketjut ja kaksi saman kokoista pyörää, pyöräilyn suosio alkoi kasvaa.

Turvapyörä oli kevyempi ajaa, ja massatuotannon myötä hinnatkin laskivat. Pyöräilystä tuli etenkin keskiluokan huvia, ja vapaapäivinä pyörillä suunnattiin usein maaseudulle. Monet liittyivät kerhoihin, jotka järjestivät sunnuntaisin pitkiä pyöräretkiä.

”Kun pääsee mailien päähän kaikesta, sammaleen verhoamille nummille, jotka kutsuvat heittäytymään pitkälleen, polttelemaan piippua ja turinoimaan mukavien tovereiden kanssa – se on pyöräilijän elämää parhaimmillaan”, eräs jäsen kuvaili.

Pyörät olivat 1890-luvulla hintansa vuoksi yhä työväenluokalle tavoittamattomissa, mutta rantakohteissa työläisetkin saattoivat vuokrata modernin menopelin käyttöönsä.

Kun työläiset alkoivat joukolla vallata harrastuksia, yläluokka joutui uuden ongelman eteen – missä yhteiskunnan kerma nyt viettäisi joutilasta aikaansa ilman vaaraa lähikontaktista rahvaan kanssa?

Ratkaisuksi tuli tennis, joka oli eri muodoissaan tunnettu jo 1100-luvulta asti. Vuonna 1873 brittiläinen Walter C. Wingfield hahmotteli modernin tenniksen säännöt, ja yläluokka otti lajin innolla vastaan. Ruohonleikkurin keksimisen ansiosta britit saivat pelata täydellisesti trimmatuilla kentillä, ja koska laji ei edellyttänyt fyysistä kosketusta, myös hienoston naiset ottivat sen omakseen.

Viktoriaanisen ajan moraalisäännöt kielsivät tosin paljaiden käsivarsien ja nilkkojen vilahdukset, ja naisten oli pelatessaankin pukeuduttava pitkähihaisiin, maata viistäviin pukuihin.

Vuonna 1884 naiset pääsivät pelaamaan ensi kertaa Wimbledonin arvostetussa tennisturnauksessa, ja siellä ratkaisi lahjakkuus, ei syntyperä. Finaalissa 19-vuotias papin tytär Maud Watson voitti oman sisarensa. Molemmilla oli mekkojensa alla korsetit ja pitkät alushameet pahennuksen välttämiseksi.