Babylon oli maailman keskus

Saksalaiset kaivoivat Babylonin hiekasta

Robert Koldewey johti muinaisen idän arkeologiaa tutkivan saksalaisen yhdistyksen ryhmää, joka teki ensimmäisiä tieteellisiä kaivauksia Babylonissa vuosina 1899–1917.

Babylon sijaitsi muinaisessa Mesopo­tamiassa Eufrat- ja Tigrisjokien välisellä tasangolla nykyisessä Irakissa.

Siellä oli 1800-luvun mittaan käynyt useita arkeologeja, mutta he olivat satunnaisilla kaivauksillaan vain etsineet yksittäisiä arvoesineitä sen sijaan, että he olisivat pyrkineet kerryttämään todellista ymmärrystä alueen historiasta.

Alueella olikin aiheutettu paljon vahinkoja, ja esineitä oli varastettu. Koldeweyn ryhmä toimi sen sijaan tieteellisen järjestelmällisesti, ja heidän työnsä loi pohjan nykyiselle käsitykselle antiikin Babylonista.

Koldeweyn johtamissa kaivauksissa saatiin tietoa muun muassa Babylonin kultakaudesta kuningas Nebukadressar II:n (605–562 eaa.) ajalta.

Nebukadressarin aikaan kaupunki oli kuuluisa koko silloisessa tunnetussa maailmassa Kreikasta Kiinaan asti.

Kreikkalainen historioitsija Herodotos kirjoitti 400-luvulla eaa.: ”Mikään muu kaupunki maailmassa ei yllä edes lähelle Babylonin loistoa.”

Kaupungin kauppakadut ja kivetyt bulevardit levisivät molemmin puolin Eufratia, ja kuningas rakennutti temppeleitä ja palatseja yltympäriinsä.

Asukasluku kohosi lähes 200 000:een, ja Babylon lieneekin ollut aikansa suurin kaupunki.

Tavaraa tuli kaikkialta maailmasta

Nebukadressarin kaupunkia kiersi 18 ­kilometriä pitkä ulkomuuri, joka suojasi kaupunkia muun muassa sen aiemmin vallanneilta assyrialaisilta.

Kaupunginmuurissa oli kahdeksan porttia. Vaikuttavin niistä oli mahtava Ištarin portti, joka oli nimetty babylonialaisten sodan ja rakkauden jumalattaren mukaan.

Se oli rakennettu sinisiksi lasitetuista tiilistä ja koristeltu luonnollisen näköisillä eläinten korko­kuvilla.

Ištarin portti oli Babylonin virallinen sisäänkäynti, mutta karavaanit saapuivat kaupunkiin yleensä pienemmästä portista kaupungin eteläpuolelta.

Sen kautta ne pääsivät suoraan Shuannan kaupunginosaan, jossa sijaitsi suurin osa kaupungin suurista varastoista.

Varastoissa orjat lastasivat ja purkivat ohraa, turkiksia ja villaa Mesopotamiasta, setripuuta Libanonista, kuparia Kyprokselta ja kultaa, strutsinsulkia ja norsunluuta Egyptistä ja Nubiasta.

Tulipa kaupunkiin jopa tuhansien kilometrien päästä meripihkaa Pohjois-Euroopasta ja silkkiä Kiinasta.

Varastoissa kaikui kreikkaa, sumeria, akkadia, amorilaisten, kassilaisten ja assyrialaisten kieliä sekä arameaa.

Aramea oli sen ajan lingua franca eli kieli, jolla eri maista tulevat ihmiset yrittivät keskustella keskenään aivan kuten nykyisin englannilla.

Kirjuri merkitsi kaikki ruukut, säkit ja astiat kirjanpitoon painelemalla tikulla kolmiomaisia jälkiä kosteaan savitauluun. Nuolenpääkirjoituksessa käytet­yt merkit opittiin 12 kouluvuoden aikana.

Babylonissa 10-vuotiaat menivät yksityiskouluihin, joissa he harjoittelivat kirjoittamista jäljentämällä vanhoja sopimuksia ja laskuja. Arkeologit ovat päätelleet tämän koulujen raunioista löytämiensä savitaulujen perusteella.

Hälinä ja hajut johdattivat kaupoille

Kaikki tavarat eivät kuitenkaan jääneet varastoihin vaan osa vietiin suoraan esimerkiksi Merkesin kaupunginosaan, jonne kaupankäynti oli keskittynyt.

Merkes oli ”juhlakadun” eli kaupungin pääkadun varrella, mutta tavaroiden kuljettaminen sinne ei silti ollut kovin helppoa.

Merkes oli muiden kaupunginosien tavoin melkoinen labyrintti, jossa kadut puikkelehtivat kaksi- ja kolmikerroksisten savitalojen lomassa.

Talot oli usein rakennettu kiinni toisiinsa, jotta mahdollisimman vähän seinäpinta-alaa jäisi alttiiksi rapauttavalle auringolle. Kadut oli kyllä nimetty, mutta kaikki ­kadunkulmat näyttivät samanlaisilta.

Onneksi perille kauppakaduille löysi kuitenkin helposti haistelemalla ilmaa ja kuuntelemalla voimistuvaa hälinää. Tuoksut ja äänet muuttuivat sitä selvemmiksi, mitä lähempänä kauppapaikat ­olivat.

Merkesissä ei ollut varsinaisia ­toreja, vaan kaduilla oli siellä täällä pieniä katettuja myyntipaikkoja. Niiden tienoilla kaikuivat innokkaat myynti­puheet, ankkojen ja hanhien kaakatus ja katusoittajien laulut.

Tarjolla oli leipää, hedelmiä, leivonnaisia, koruja, vihanneksia, vaatteita ja vahvaa taateliviiniä. Merkesissä tuoksui vasta teurastettu liha, vielä lämmin leipä ja kypsät hedelmät.

Seinänvierustoilla istui vammaisia kerjäämässä. Rahaa kertyi niukasti, sillä suurin osa kaupunkilaisista kiersi heidät kaukaa – vammaisten uskottiin vihastut­taneen jonkun Mesopotamian lukuisista jumalista ja olevan demonien riivaamia.

”Jos miehellä ei ole jumalaa turvanaan hänen kulkiessaan kadulla, demonit tarrautuvat häneen kuin viitta”, Babylonissa varoiteltiin.

Lain mukaan ostaja määritti hinnan

Kun karavaani saapui kauppiaan talon luo, tavarat kannettiin hämärään pohjakerrokseen.

Taloissa ei juuri ollut ikkuna-­aukkoja polttavan auringon takia, joten vähäistä valoa saatiin vain seinillä olevista öljylampuista, oviaukoista tai tasaiselle katolle johtavasta portaikosta.

Tavarat varastoitiin ja merkittiin kirjanpitoon. Jos kauppias pelkäsi kirjurin ­huijaavan tai kielivän arvokkaista tavaratoimituksista murtovarkaille, hän saattoi pitää kirjaa itse.

Kirjureita epäiltiin aina. Babylonilaisen sanonnan mukaan ”kirjuri ei koskaan osaa pitää suutansa”. Kun tavarat oli saatu paikoilleen, tuli maksun aika.

Silloin ei aina kaivettukaan kuvetta, sillä kullan ja hopean sijaan vastineeksi annettiin usein muita tavaroita. Vaihtokaupasta määräsivät säännöt, jotka pätivät kaikkialla Mesopotamiassa.

Kaupan säännöt oli kirjattu noin tuhat vuotta aiemmin kuningas Hammurabin lakiin. Arkeologit ovat löytäneet 18. vuosisadalta eaa. peräisin olevan Hammurabin lain hakattuna kivitauluun.

Laissa määrättiin muun muassa, että ostaja päättää aina kaupan hinnan ja että tavaroilla on takuu. Esimerkiksi orjista piti taata, ettei heillä ollut epilepsiaa tai spitaalia.

Jos sairaus ilmeni sadan päivän takuuajan kuluessa, ostaja sai palauttaa tavaran – lain mukaan ”orjayksikön” – ja saada maksunsa takaisin.

Erittäin kysytty tuontituote olivat tuoksuvat öljyt, joita paikalliset kauppiaat saattoivat hankkia Babylonin erikoisuudella, taidokkain kirjailluilla ja kultaompelein koristelluilla värikkäillä vaatteilla.

Vuosisadat ovat muuttaneet kankaat ­tomuksi, mutta Babylonista löydetyissä reliefeissä on kuvattu erittäin koristeel­lisia vaatteita.

Herodotos kuvaili Babylonin muotia: ”He käyttävät pellavaista tunikaa, joka yltää jalkoihin asti, kulkevat sandaaleissa ja pitävät tukkansa pitkänä. He myös sitovat usein turbaanin päänsä ympärille.”

Kadut haisivat päivin öin

Kun kaupat oli tehty, tapoihin kuului, että babylonilainen kauppias kutsui kauppakumppaninsa syömään ja juomaan.

Reliefien perusteella tiedetään, että pöytiin kannettiin kalaa, leipää, granaatti­omenoita, meloneja, sipulia, kurkkua ja vartaissa paahdettuja heinäsirkkoja.

Babylonilaisilla ei ollut erillisiä ruokasaleja, vaan orjat siirtelivät pöytiä ja tuoleja ja kattoivat sinne, missä herrasväki kulloinkin halusi ruokailla. Usein syötiin katolla telttakatoksen varjossa.

Aterioiden aikana orjat kaatoivat kauppiaiden pikareihin olutta ja viiniä, joita oli valmistettu ohrasta ja taateleista.

Vaikka Babylon oli Eufratin rannalla, harva joi vettä, sillä joki toimi avoviemärinä ja keväisin sinne valui runsaasti likaista sulamisvettä pohjoisen vuorilta. Sen sijaan juotiin usein alkoholia, jota tarjoiltiin niin kodeissa kuin kaupungin baareissakin.

Baareihin kokoontui sekä paikallisia että vieraita syömään, juomaan sekä kertomaan ja kuulemaan uutisia.

Päivisin kaupungin kaduilla haisivat asukkaiden jätteet, öisin kievareista hoippujien eritteet. Kun lemu kävi liian pistäväksi, baarinpitäjät peittivät jätökset savella.

Ylhäisö saunoi höyryssä

Babylonilaiset suhtautuivat vakavasti aamupesuunsa, jonka yhteydessä he hieroivat itseensä öljyjä ja voiteita. Kauppiaat tiesivät, että öljyille oli aina ostajia.

Egyptistä tuodut parhaat ja kalleimmat öljyt myytiin ylhäisölle, joka asui kaupungin pohjoisosissa lähellä kuninkaan palatseja.

Siellä loisto ja vauraus näkyivät kaikkialla, ja leveät kadut oli katettu laakeilla kivillä tai tummalla luonnonasfaltilla.

Tervamaisen luonnonasfaltin ja saven sekoitus oli kestävä ja vettähylkivä pinnoite, jonka ansiosta kadulla astelevan ­ylhäisön sandaalit eivät kuraantuneet ­sateen jälkeen.

Taloissa oli jopa neljä kerrosta, ja niiden seinät oli kalkittu kirkkaan värisiksi niin sisä- kuin ulkopuoleltakin. Maanalainen kanava toi Eufratista vettä suurten talojen puutarhoihin, joissa kukoisti puita, pensaita ja tuoksuvia kukkasia.

Kaupungin keski- ja alaluokka peseytyi usein kaupungin halki virtaavassa Eufratissa, mutta yläluokalla oli erilliset kylpyhuoneet, joissa käytettiin savesta, tuhkasta, soodasta ja öljystä valmistettua saippuaa.

Peseytyminen tapahtui muuratuissa ammeissa, jotka orjat täyttivät vedellä. Vaeltavilta skyyteiltä babylonilaiset olivat oppineet tuntemaan myös höyrykylvyn, jota varten hehkuvan kuumaksi lämmitetyille kiville kaadettiin vettä. Tutkijoiden mukaan vain rikkaimmilla oli varaa höyrysaunoihin.

Kylpemisen jälkeen orjat hankasivat omistajansa puhtaaksi ja voitelivat nämä kasviöljyillä. Öljyäminen suojasi ihoa ­kuivumiselta Babylonin kuumassa ja ­kuivassa ilmastossa, jossa hiekkamyrskyt olivat tavallisia.

Päänahan öljyäminen myös tukahdutti loiset ja esti saivareita kuoriutumasta. Syöpäläiset olivat silti ainainen vaiva, sillä kaikilla oli paksu tukka ja täit siirtyivät helposti kuontalosta toiseen.

Muodin mukaan kaikilla aikuisilla miehillä oli kulmikkaaksi muotoiltu parta. Keskiluokassa se pidettiin lyhyenä, mutta aateliset, virkamiehet ja kuninkaalliset antoivat partansa kasvaa pitkäksi.

Täit eivät kuitenkaan piitanneet parran pituudesta tai sen omistajan yhteiskunnallisesta asemasta, ja niin kaupungin partureilla riitti töitä heidän yrittäessään häätää täitä.

Kuninkaalla riitti ylpeydenaiheita

Kun kesän kuumuus kävi Babylonissa sietämättömäksi, hovi muutti Nebukadressar II:n kaupungin pohjoispuolelle ­rakentamaan palatsiin.

Sen ulkoterasseilla kuninkaalliset kulkivat nauttimassa raittiista ilmasta, jota eivät pilanneet kaupungin haisevat roskat ja virrassa kelluvat jätökset.

Pohjoisen kesäpalatsi houkutteli ­raittiilla ilmallaan, kun taas kuninkaan kaupunkipalatsien etuihin kuuluivat ­väitetysti kauniit näkymät Babylonin roikkuviin puutarhoihin.

Nykyarkeologit eivät tosin ole löytäneet aukottomia ­todisteita roikkuvien puutarhojen olemassaolosta.

Se, mitä saksalainen Robert Koldewey piti roikkuvien puutarhojen perustuksina 1900-luvun alussa, onkin ­nykyisen käsityksen mukaan varasto­rakennuksen kellari.

Paikalta löytyneet nuolenpäätekstit on näet sittemmin käännetty, ja ne ovat osoittautuneet varastokirjanpidoksi.

Antiikin aikaisissa kirjoituksissa on kuitenkin useita kuvauksia terassimaisesta puutarha-alueesta, ja niiden mukaan kyseessä on ollut vertaansa vailla oleva näky.

Vuonna 400 eaa. kreikkalainen lääkäri Ktesias kirjoitti, että puutarhassa oli ”kaikenlaisia puita, jotka tekivät suuruudellaan ja kauneudellaan lähtemättömän vaikutuksen”.

Puutarhat olivat yhtä kuuluisa nähtävyys kuin Babylonin suurin rakennus: noin 90 metriä korkea porraspyramidi, joka mainitaan Vanhassa testamentissa nimellä Babylonin torni.

Papit pitivät jumalat tyytyväisinä

Babylonissa uskottiin, että kaikki riippui jumalten suosiollisuudesta, ja niinpä kaikki kurjimmasta orjasta kuninkaaseen asti pelkäsivät jumalten oikkuja.

Arkeologit ovat kaivaneet Babylonista esiin jo yli sata temppeliä, joissa papit mielistelivät jumalia rukouksilla ja polttamalla uhrieläimiä.

Kaikille asioille oli oma jumalansa: esimerkiksi Enlil päätti ihmisten kohtalosta, Ištar lietsoi rakkautta ja sotaonnea ja sään jumala Adad varmisti sateen.

Aivan kuin muutkin rakennukset Babylonissa, temppelitkin oli rakennettu poltetuista tai auringon kuivaamista tiilistä.

Orjat pitivät rakennukset kunnossa ja paikkailivat muurauksia tai vaihtoivat tiiliä, joita säätilojen toistuva vaihtelu auringonpaahteesta ja kuivasta kuumuudesta rankkasateisiin vähitellen murensi.

Papit ja temppeliorjat ajoivat päänsä paljaaksi, jotta he eivät saastuttaisi jumalten asuinsijoja syöpäläisillä.

Orjat raatoivat tiluksilla tai auttoivat temppelissä, missä he muun muassa vastaanottivat kansalaisten uhrilahjoja ja valmistivat ruokaa papeille.

Ištar-jumalattaren temppelissä orjat leipoivat ja koristelivat kakkuja, joita kaupunkilaiset ostivat ruokkiakseen niillä temppelin esipihalla asuvia jumalattaren kyyhkysiä.

Kyyhkyt olivat Ištarin pyhä symboli, ja ihmiset uskoivat niiden ruokkimisen auttavan heitä saamaan terveitä lapsia, edistämään seksielämäänsä tai kampittamaan vihollisiaan.

Orjat eivät päässeet temppelien pyhimpiin huoneisiin, joissa papit teurastivat uhrieläimiä ennustaakseen niiden maksasta. Jos maksa oli vahingoittunut, tiedossa oli kovia aikoja.

Babylon mureni autiomaahan

Babylonin alamäki alkoi Nebukadressar II:n kuoltua vuonna 562 eaa. Hänen seuraajansa olivat heikkoja, ja valtakunta jäi vahvan Persian imperiumin varjoon.

Persia valloitti sodissa kaikki Babylonian naapurimaat, ja pian persialaisjoukot ­piirittivät jo Babyloniakin.

Muurit olivat voittamattomat, mutta persialaiskuningas Kyyros II Suuri otti vuonna 539 eaa. kaupungin haltuunsa lähes vailla vastarintaa: hän ohjasi Eufratin virtaamaan toista kautta, ja niin persialaiset pääsivät marssimaan kaupunkiin kuivunutta joen uomaa pitkin.

Kyyros oli suopea valloittaja, ja babylonialaiset saivat jatkaa kaupankäyntiä ja omien jumaliensa palvontaa. Babylonin loisto oli kuitenkin mennyttä.

Kauppa näivettyi, asukkaat alkoivat muuttaa pois, ja savitiilistä tehdyt talot ja palatsit alkoivat rapistua muutamassa vuodessa.

Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Nebukadressar II:n mahtava Babylon oli enää pölyävä rauniokasa.